Arvostelu: Verenpunaista

Ensilukemalta olin että Wow! Niin synkkä tarina ja niin hienoa kielenkäyttöä. Teksti tuntui niin soljuvalta ja solmuttomalta, mikä on mielestäni vain mainiota. Mielestäni "kepeä" kielenkäyttö sopii hyvin yhteen synkemmän aiheen kanssa - tarina pysyy linjassa, ei ole "hömppä-kevytlukemista" muttei myöskään "kylmän viileää verimättöä". Yleiseti ottaen tarina on hyvä ja mielenkiintoinen.
Ensimmäiset kaksi kappaletta ovat pelkkää takaumaa ja selittävää kerrontaa, ja sen jälkeen alkaa nopeatempoinen tapahtumien tulva. Siitä tulee ehkä pienesti sellainen olo, että loppua kohden tarina on kirjoitettu hätiköidymmin (huom. vain minun mielipide) - olisit ehkä voinut jättää alkuselittelyn vähemmälle ja antaa vain keskeisimmän koukun (eli mustasukkaisuus/pakkomielteisyys) ja syventää päähenkilön tunteita sitten rivien välissä pitkin tekstiä. Ehkä. Nykyinen alku antaa myös heti ensimmäisestä lauseesta lähtien olettaa, että kuvio musertuu - tavallaan se toimii koukkuna, mutta paljastaako se liikaa seuraavia tapahtumia? Olisiko voinut viitata vain johonkin muutokseen, hyvään tai pahaan.
Aluksi Tuomaksen paljastus tuntui minun korvaan liian äkilliseltä ja nopealta, mutta kiinni kokonaisuudessa, myöhemmillä lukukerroilla, tuntuu että se sopii juuri siihen kohtaan juuri tuollaisena. Se jotenkin syventää Tuomaksen henkilöhahmoa ja vahvistaa Leenan aiempia puheita, sitä ettei Tuomas tosiaan näe Leenan rakkautta.
Sen sijaan sitä seuraavat kaksi kappaletta, 6. ja 7. tuntuivat vähän liian nopeilta. Niissä olisi voinut heittäytyä enemmän kaikkiin tunteisiin joita Leena tuntee, rypeä niissä, kokea ne kaikin aistein ja toimia impulsiivisesti ym. Ne kappaleet tuntuvat olevan ns. kahden suuren tapahtuman välillä, jossa henkilö muuttuu täysin, ja mielestänilukijalle pitäisi antaa vähän enemmän aikaa ja materiaalia, ennenkuin ollaan valmiit uuteen tilanteeseen. Tässä kohtaa kuitenkin näkyy hienosti draaman kaari ja on järkevää jakaa tapahtuma kahteen paikkaan (olisi aika paljon yhdelle pienelle ravintolalle kestää sekä "dumppaus" että ammuskelu) tällaisella ns. välikappaleella.
Sitten aseeseen. En oikeasti osaa päättää, onko aseen esiin ottaminen tekstissä liian aikaisin - se tavallaan antaa todella paljon arveluja etukäteen, mutta antaako se liikaa? Pitäisikö tekstissä viitata vain "laatikon kiiltävään sisältöön" tai jotenkin muuten antaa lukijalle vielä meilikuvituksen varaa.. (toisaalta lause "Asunhan yksin ja, kun en ole oikein koiraihmisiä, ase tuntui hyvältä vaihtoehdolta" on niin hieno, että sen haaskaaminen olisi sääli. :> ).
Loppu on todella nopea. Olisin ehkä kaivannut Tuomaksen oikeaa reaktiota "minä rakastan sinua"-paljastukseen, en vain aseen pelon aiheuttamia hätävalheita. Olisi kiva tietää, onko Tuomas ikinä ollut kiinnostunut naisesta, onko hän ollut tietoinen ystävänsä kiinnostuksesta tjs. Leena olisi ehkä voinut ottaa aseen esiin vasta miehen kerrottua mietteitään? Sen jälkeen hätävalheet aseen uhatessa olisivat kuulostaneet entistäkin koomisemmilta ja "taatusti" valheilta, mikä kai oli tekstin tarkoituskin.

Ps. Joskus tulevaisuudessa olisi oikeasti jännä nähdä, miten lähtisit muokkaamaan tekstejä kritiikin pohjalta. Joskus myöhemmin voisi ottaa projektin "korjaa vanha teksti", ja muokata itse valitsemaansa tekstiä kommenttejen (niin kanssakirjoittajan kuin blogin lukijoiden kommenttien!) perusteella. Mitäs s tällaisesta tuumii?

Arvostelu: Älä jätä lastasi yksin aamupalapöytään veitsen kanssa

Teksti on kokonaisuudessaan todella hyvä, vaikkakin vähän suppea. Idea on mitä mainioin ja aloituskappale kiinnittää heti lukijan huomion. Joitakin tietoja olisi kaivannut lisää, kuten minkä ikäinen Petri on ja miten kauan hän on harrastanut jalkapalloa. Mieleen tulee myös, että oliko tämä aamu poikkeuksellinen, ja eikö hän ole ennen nähnyt sellaisia unia? Novelli antaa ymmärtää, että äiti on usein kiireinen, ja hänellä ei ole aikaa Petrille. Miksi hän ei ole aiemmin tehnyt mitään tyhmää yksin jäädessään, vai onko?

Novellin aukkoisuus on hyvä asia, sillä näin lukija voi itse päätellä, mitä kaikkea tapahtuikaan keittiössä ennen kuin Raakel lähti juoksemaan puolialastomana rappukäytävään. Tosin vaihetta, jossa hän on jo löytänyt kuolleen(?) poikansa, voisi avata lisää. Tuliko hän vasta jonkin ajan kuluttua huutelemaan Petriä ja tämä ei vastannut, vai kuuluiko kirkaisu? Ja sitten miltä tilanne näytti, mitä tarkalleen yläkerran rouva kertoi nähneensä?  

Otsikko selventää aukkokohtaa, mutta toisaalta se paljastaa aika paljon, joten jo novellin alussa voi arvata, että tarinan pojalle käy huonosti, vaikka ei tiedäkään vielä miten. Vaikka tykkään itse lukea enemmän kirjoja ja novelleja, joissa ei ole minkäänlaisia vihjauksia tuleviin tapahtumiin, tämä oli erittäin mielenkiintoisesti kirjoitettu ja tykkäsin siitä!

Ainut, mikä jäi häiritsemään, oli että aihe verenpunainen ei oikein sopinut novellin kanssa yhteen. Vaikka paidan verenpunainen väri tuli pariin otteeseen esille, se tuntui hiukan irralliselta. Sähkö on novellissa aika tärkeässä osassa heti alusta lähtien, ja siksi syntyy pikemminkin mielikuva sähkönsinisestä kuin verenpunaisesta. Tämä ei kuitenkaan tee itse novellista mitenkään huonoa vaan timantin, jota ei ole hiottu loppuun. Jos aiheeksi vaihdettaisiin sähkö tai sähkönsininen ja tarinaa pidentäisi jonkin verran, siitä tulisi aivan loistava!!!

Älä jätä lastasi yksin aamupalapöytään veitsen kanssa

Petri näkee unta sähköstä. Sininen huone on täynnä sähköä ja hän itse seisoo keskellä lattiaa, katsellen ympärillään väreilevää ilmaa. Hän on pukeutunut koulun vanhoihin jalkapallovarusteisiin, hän pystyy haistamaan niiden ummehtuneen varaston hajun jopa unessa. Hänen edessään lepää pallo.
- En minä halua, hän sanoo.
- Totta kai sinä haluat! liikunnanopettajan ääni huutaa jostain näkymättömistä. - Mitä sinä oikein pelkäät? Se on vain pallo, helvetti soikoon. Ei se potki takaisin.
- Mutta en minä osaa.
- Osaathan! Toin tämän kaiken sähkön sinun avuksesi, se auttaa sinua. Tarvitset vain hieman sähköä!
- Sähköä... Siitäkö se vain kiikastaa? Tarvitsen vain vähän sähköä.
Petrin kasvoille syttyy pieni keskittynyt hymy, hänen kielenpäänsä pilkottaa huulien välistä. Hän ottaa hyvän asennon, hän tietää onnistuvansa, hän tekee sen nyt, hän potkaisee kaikin voimin...

- Petri, nyt ylös! Kello on jo vaikka mitä, äiti myöhästyy töistä ja sinä koulusta, jos et nyt tällä punaisella sekuntilla nouse ylös ja pukeudu! Hopi hopi!
Raakel repii poikansa sängystä ja noukkii lattialta siihen eilen jätetyt vaatteet, verenpunaisen paidan ja siniset farkut.
- Ja rypyssä tietysti! Kuinka monta kertaa sinulle pitää sanoa, että vaatteet viikataan siististi lipaston päälle, muuten ne ovat aamulla ihan ryppyisiä.
Raakel tuhahtaa ja pukee vaatteet kuitenkin poikansa päälle, pakottaen veltot raajat oikeista hihoista ja helmoista, napittaen napit ja vetäen vetoketjut.
- Älä ole tuollainen vetelä hyytelö! Ei tässä ole aikaa pelleillä. Keittiössä on aamupalaa.
Raakel taluttaa poikansa olohuoneen kautta keittiöön, istuttaa pöydän ääreen ja ojentaa lautasen, leipää, voita, juustoa ja salaattia.
- Ja nyt teet itse leipäsi, äidin on laitettava vielä hiukset ja etsittävä yksi konsepti. No, pidä kiirettä! Pitääkö sinua vielä syöttääkin kuin sylivauvaa?
Raakel kaataa itselleen kahvia mukiin, lorauttaa sekaan tilkan maitoa, ottaa pienen kulauksen ja sylkee kahvin takaisin kuppiin... ja valkoisen paitansa rinnuksille.
- No voi helvetin perse! Ei tuosta kahvinkeittimestä ole sitten yhtään mihinkään kun kahvi ei pysy viittä minuuttia kuumana! Ja mistä minä nyt löydän oikeanlaisen paidan näihin housihin!
Raakel harppoo otsasuoni sykkien pois keittiöstä, avaten samalla paitansa nappeja.

Petri alkaa surullisena voidella leipäänsä. Äiti ei muistanut sanallakaan tämänpäiväistä jalkapallo-ottelua. Hänen äitinsä on niin kiireinen, kun on uusi työ ja pitää hoitaa yksin taloa. Petri kyllä ymmärtää, hän rukoilee joka ilta äitinsä puolesta mennessään nukkumaan. Ei äiti tarkoita pahaa, hänellä on vaan vähän rankkaa. Kyllä äiti oikeasti rakastaa Petriä.
Ajatuksiinsa vaipuneena Petri haukkaa leivästään. Hänen on vaikea niellä. Häntä pelottaa.
Hän ei osaa pelata jalkapalloa tarpeeksi hyvin. Joukkueen pojat nauravat hänelle ja hänen pienille tytön jaloilleen. Liikunnanopettaja huutaa naama punaisena kentän laidalta, että vain tytöt pelkäävät palloa. Ei Petri edes halunnut joukkueeseen, mutta poikien vähyyden takia hänet pakotettiin mukaan, muuten joukkuetta ei olisi syntynyt, ja muut pojat olisivat olleet Petrille vielä enemmän vihaisia.
Petri mietti unta, jota oli nähnyt ennen äidin höykytystä. Sähkö. Voisiko se oikeasti auttaa Petriä? Se olisi kuin doping-aine, jota saa joka paikasta.
Hän tutkailee keittiön lattiatason pistorasiaa. Miten sitä sähköä sitten saadaan ulos seinästä?

Raakel juoksee hädissään ylös kerrostalon rappukäytävää yllään rintaliivit ja mustat housut. Hänen silmänsä ovat täynnä pelkoa ja kyyneliä. Hän soittaa ihmisten ovikelloja useita kertoja epäystävällisen kovaa ja takoo ovia nyrkeillään. Useat eivät uskalla avata. Kolmannessa kerroksessa vanha nainen avaa oven päässään papiljotit, pukeutuneena satiiniseen aamutakkiin.
- Mikä on hätänä? Sinähän ihan vapiset!
- Petri. Poika. Auta.
Raakel lysähtää porrastasanteelle ja osoittaa alakerroksiin. Sitten hän painaa poskensa kylmään betonilattiaan ja jää hiljaa paikoilleen.
Nainen kipittää portaat alas tukien itseään kaiteeseen ja katoaa alimman kerroksen avonaisesta ovesta sisään asuntoon, josta leijailee kummallinen haju kaikkialle käytävään.

Käytävä kuhisee ihmisiä. Raakel, poliisi, ambulanssinkuljettaja, uteliaat naapurit ja yläkerran rouva. Kova hälinä. Poliisi kysyy Raakelilta, Raakel älisee ja ulvoo, ambulanssikuljettaja pyytää uteliaita naapureita painumaan koloihinsa, uteliaat naapurit valittavat häiriöstä ja uhkaavat tehdä valituksen. Loppujen lopuksi yläkerran rouva hoitaa kaiken.
Hän rauhoittelee Raakelia, silittää hänen hiuksiaan ja tuo hänelle fleece-paidan peittämään yläruumista.
Hän tulkkaa poliisille Raakelin ulvonnan, ja kertoo mitä hän oli omin silmin nähnyt.
Hän vastaa Raakelin puhelimeen, kun se alkaa soida kesken kaiken. Joku liikunnanopettaja vain.
Hän kertoo myöhemmin uteliaille naapureille: Ei verta. Vain hänen paitansa on verenpunainen.

Verenpunaista

Vielä pari viikkoa sitten kaikki oli hyvin. Tai siis silloin minä vielä uskoin omia valheitani ja en kuunnellut vaistojani. Silloin minä vielä vaimensin järjen ääneni, sillä kaikkein vähiten halusin kuunnella sitä. Minun olisi pitänyt olla viisaampi ja arvata kaikki siitä tavasta, jolla Tuomas katsoi Sofiaa. Siinä on aina ollut sellainen aavistus kaipausta ja… ja sitä aitoa rakkautta. Kyllä hän katsoi minuakin rakastaen, mutta sellaisella tavalla kuin katsotaan siskoa tai parasta ystävää. Ei hän minua ole koskaan muuna nähnytkään – ystävänä vain. Se ei riitä minulle, se ei riitä minulle alkuunkaan. Se tuntui siltä kuin joku kääntäisi veistä haavassani, mutta kielsin sen tunteen, sillä en voinut hyväksyä sitä, että hän ei rakastaisi minua. Elin vuosia pelkästään sillä, että tapasimme aina vähän väliä. Se oli minulle ihan tarpeeksi.

Tai sitten nuo olivat taas kehittelemiäni valheita. Ei se ollut minulle todellakaan tarpeeksi. Halusin yhä enemmän koko ajan. Halusin nähdä häntä koko ajan, halusin hänet kokonaan itselleni. Mutta hän kuului Sofialle – sille tekopyhälle lehmälle! Kyllähän minä aina tiesin, että heillä menee hyvin, kun asuvat yhdessä ja heillä tuntuu aina olevan sellainen yhteisymmärryskin, mutta tämä maailmahan on aina ollut pullollaan suhteita, joissa ei ole mukana rakkautta. Niinä hetkinä, kun minä ja hän tapasimme ystävyyden merkeissä ja keskustelimme elämistämme, tunsin todellista rakkautta ja olin maailman onnellisin nainen. Ja tiedän, että hänkin tunsi samoin kuin minä. Hänen täytyi tietää, että minä olin se oikea. Siksi en välittänyt Sofiasta, en välittänyt mistään. Maailma ympärilläni oli vain hämäystä, vain se tunne hänen kanssaan oli aitoa. Ei maailmalla olisikaan ollut väliä, jos se tunne vain olisikin ollut totta. Ja niin se olikin ja tulee aina olemaan – minulle.

Yhtenä päivänä hän sitten soitti minulle ihan innoissaan ja sanoi, että meidän täytyy nähdä – hänellä on hyviä uutisia. Sovimme tapaavamme tunnin päästä tutussa kahvilassamme, jonne on yhtä pitkä matka molempien kotoa. Kaivoin äkkiä vaatekaapistani parhaat vaatteeni ja levitin ne sängylleni. Laitoin lempimusiikkiani soimaan ja purin huultani innostuneena. Vatsassani lenteli varmaan miljoonia perhosia. Kuvittelin mielessäni tapaamisemme, kuten olin kuvitellut kaikki edellisetkin. Heti nähtyään minut hän juoksisi minua vastaan ja sulkisi minut kiihkeään suudelmaan. ”Minä rakastan sinua, en ketään muuta!” hän sanoisi ja minä katsoisin häntä syvälle silmiin ja vastaisin ”Minäkin rakastan sinua!”. Palasin säpsähtäen todellisuuteen, kun kihartimeni piippasi ilmoittaen olevansa lämmennyt tarpeeksi. Hymyilin itsekseni haaveilleni ja sille miten absurdeja ne olivat, mutta samalla uskoin vahvasti, että juuri niin hän tuntee sisällään, ja jonain päivänä hän tulee vielä osoittamaan sen. Ja miksei se päivä voisi olla tänään? Hänhän sanoi, että hänellä on tärkeää asiaa. Malttamattomana nappasin eteisestä laukun ja juoksin ulos asunnostani. Kerkeäisin paikalle juuri ja juuri ajoissa, sillä kuten aina haaveilu oli taas hidastanut minua.

Kun tulin kahvilaan, hän istui jo pöydän ääressä ja vaikutti olevan erittäin syventynyt viinilistan tutkimiseen. Pysähdyin pieneksi hetkeksi katselemaan häntä ja suuri ilo ja tyyneys valtasivat minut. Seistyäni siinä jonkin aikaa päättelin viereisessä pöydässä istuvien katseita, että vaikutan hieman oudolta ja kävelin vihdoin hänen luo. Minulla oli erittäin kepeä olo. Sanotaanhan, että rakkaus antaa siivet. Istuuduin häntä vastapäätä ja hymyilin leveästi. Hänkin hymyili. Ei täysin sellainen vastaanotto, mistä aina unelmoin, mutta silti melkein yhtä ihana. Hän sanoi tilanneensa meille jo viinipullon ja kertoisi uutisensa kuulemma vasta sitten, kun se saapuisi. En meinannut malttaa odottaa ja räpläsin hermostuneena rannekoruani samalla, kun hän kertoili niitä näitä työkavereistaan. Lopulta viinipullo saapui, ja huokaisin helpottuneena. Se kuulosti varmaan siltä, kuin olisin ollut tukehtumaisillani ja nyt saanut vihdoin happea. Hän kaatoi molempien lasit täyteen kallista verenpunaista viiniä ja hymyili salaperäisesti. En meinannut pysyä nahoissani ”No kerro jo se uutisesi!” huudahdin lopulta. ”Noniin, tiedäthän sinä, että minä ja Sofia ollaan oltu yhdessä jo kohta neljä vuotta..” hän aloitti. En pystynyt keskittymään hänen sanoihin, ”Menisi jo asiaan” mietin. Olin varma, että hän sanoisi ”Mutta meidän täytyy kuitenkin erota, sillä rakastan oikeasti sinua. Olen rakastanut kaikki nämä neljä vuotta”. Hukuin hänen katseeseensa ja en kuunnellut kunnolla hänen selityksiään. Annoin hänelle aikaa löytää rohkeutta sanoakseen asiansa.

”… Ja niin minä siis vihdoin kosin häntä! Häät ovat kuukauden päästä ja sen jälkeen me muutamme vihdoin pois meidän nykyisestä pikku asunnostamme omakotitaloon Vantaalle. Tietenkin meidän täytyy ottaa laina, mutta meille molemmille on tiedossa työpaikka Helsingistä, niin eiköhän se hoidu alle 15:ssa vuodessa. Tai niin meille sanottiin pankissa..” Katsoin häntä kuin mielipuolta. Olin musertunut ja epäuskoinen. ”Muutatko sinä pois Rovaniemeltä? Mutta miten..” ”Ainiin! En kertonut vielä parasta osuutta”, hän jatkoi niin innostuneena, että unohti vastata kysymykseeni.  ”Sanoinhan tämän olevan jymyuutinen. Elikkä – Sofia on kaiken lisäksi raskaana! Nyt minulla tulee viimein olemaan oikea perhe, josta olen aina haaveillut. No mitäs sanot? Saat kyllä onnitella minua!” hän sanoi vitsikkäästi. 

Keräsin kaikki voimani saadakseni jotain ulos suustani ”Jymyuutinenpa hyvinkin..” sanoin lopulta. Minua oksetti. Nousin äkkiä pystyyn ja kaadoin vahingossa viinilasillisen päälleni siinä samalla. Verenpunainen väri tahri uuden valkoisen puseroni ja tunsin itkun olevan kurkussani. ”Leena mikä sinulle nyt tuli? Sinun paitasi..” Soin hänelle nopean tuskantäyteisen katseen ja juoksin kahvilasta ulos niin nopeasti kuin ikinä pääsin. Pysähdyin vasta kotipihallani hengähtämään. Sydämeni takoi niin lujaa, että tuntui kuin se ponnahtaisi kohta irti rinnastani. Sitä minä olisin halunnutkin.

Menin sisälle asuntooni ja heti suljettuani ulko-oven perässäni purskahdin toivottomaan itkuun. Tietenkin olin tiennyt totuuden koko sen ajan, en vain ollut halunnut myöntää sitä. Ainut millä tässä elämässä on väliä, on se, että minä rakastan häntä. Olin luonut meille päässäni unelma suhteen ja jos minulta kysytään, uskoin vakaasti, että me käytännössä seurusteltiin. En ole välittänyt siitä kuinka paljon tulisin kärsimään, kun tälle teeskentelylle tulisi viimein loppu. Olin valmis kaikkeen. Tiesin myös aina mitä täytyisi tehdä, jos hän ei rakastaisikaan minua. En tosin ikinä ajatellut sitä paljon, sillä se vaihtoehtohan oli mahdoton. Mutta nyt mieleeni piirtyi selvästi juuri se, miten minun tulisi toimia ja siitä hetkestä lähtien en pystynyt enää ajattelemaan mitään muuta.

Katkonainen hengitykseni oli tasoittunut, sillä minut oli vallannut päättäväisyys. Otin puhelimen käteeni ja soitin Tuomakselle. ”Leena tässä. Kuule anteeksi äskeinen rektioni, minulle tuli yllättäen vain tosi paha olo. Taidan olla raskaana, sitä näyttää nyt olevan liikkeellä. Ei, en toki vitsaile.  Tule nyt meille, niin kerron sitten tarkemmin. Meillähän on nyt paljon puhuttavaa, kun sinun juttusi siellä kahvilassakin jäi kesken. Noniin, nähdään kohta. Moi.” Tunsin adrenaliinin virtaavan suoniini ja tunsin valtavaa vihaa, rakkautta, onnellisuutta, epätoivoa – kaikkea sekaisin. Kaivoin esiin komeron perukoille piilottamani puisen laatikon. Avasin sen ja nostin siitä kauniin kiiltävän käsiaseeni. Olin hankkinut sen itsesuojelumielessä. Asunhan yksin ja, kun en ole oikein koiraihmisiä, ase tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Katsoin sitä nyt ja puristin sen tiukasti käteeni. Tiesin, että se, mitä aioin tehdä, olisi ainoa oikea vaihtoehto.

Ovikello soi. Avasin oven ja tervehdin Tuomasta iloisesti. Pyysin häntä käymään peremmälle ja istumaan olohuoneeseen. Hän istahti sohvalle ja oli juuri sanomaisillaan jotain, kun minä astuin huoneeseen ja hän näki aseen kädessäni. ”Mitä sinä..” hän aloitti huvittuneena, mutta kun osoitin häntä aseella ja käskin olemaan hiljaa, hänen kasvoilleen levisi kauhu. ”Leena, mitä sinä teet?” ”Minä rakastan sinua” sanoin vihdoin ja hetken tunsin itseni todella heikoksi. Ase osoitti minne sattuu, kun käteni alkoi täristä vimmatusti, ja minun täytyi lopulta ottaa tukea pöydästä. Hän yritti käyttää tilaisuutta hyväksi ja nousi ylös sohvalta. Kokosin itseni äkkiä ja suuntasin aseen taas häntä kohti. ”Ei askeltakaan! Kuulitko, ei askeltakaan!” huusin melkein hysteerisenä. Hän nosti kädet pystyyn ja puhui minulle kuin hullulle ”Leena, rauhoitu. Kaikki on hyvin, sinun pitää nyt vain rauhoittua.” Hän otti pieniä askelia minua kohti. ”Tietenkin minä vain vitsailin aiemmin, tietenkin minäkin rakastan sinua!” hän ilmoitti hermostuneesti naurahtaen. 

En uskonut häntä. Nyt kun totuus oli viimein valjennut minulle mikään, mitä hän sanoisi minulle, ei muuttaisi mitään. Hän ei rakasta minua. Ja hän saa maksaa siitä. ”Ei askeltakaan minä sanoin!" toistin. ”Kaikki järjestyy, minä jätän Sofian ja me mennään naimisiin! Anna vain ase minulle”, hän jatkoi ja käveli yhä lähemmäksi minua. En voinut uskoa, että hän kykenee suoltamaan tuollaista palturia. ”Minähän kielsin sinua liikkumasta, sanoin ja vein käteni liipaisimelle. Silloin hän otti pari päättäväistä askelta ja riuhtaisi aseen kädestäni. Tuijotin häntä tyrmistyneenä sekunnin murto-osan verran ja sitten ryntäsin äkkiä keittiöön. Riuhtaisin veitsen telineestä ja pitelin sitä pystyssä, kun hän astui perässäni keittiöön. ”Mitä sinä nyt? Ei kannata yrittää mitään, ase on nyt minulla!” hän huudahti. En antanut mitään arvoa hänen sanoilleen.

”Aaa..!” huusin ja valahdin lattialle. ”Mitä sinä oikein teit!” hän huusi järkyttyneenä. Hän ryntäsi heti luokseni ja laski aseen viereeni. Hänen kätensä tahrautuivat vereen, kun hän veti veitsen kyljestäni ja yritti painaa haavaani. Viimeisillä voimillani hapuilin aseen käteeni ja sen jälkeen toimin vaiston varassa.  Kaikki sujui todella nopeasti. Tähtäsin ja ammuin. Hän katsoi minua silmiin, ja kaatui sitten viereeni. Kaikkialla oli verta. Minua huimasi ja vapisin, mutta minut valtasi sairas onnellisuus. Nyt kukaan ei saisi häntä. Suutelin viimeisillä voimillani hänen sinisiä huuliaan ja suljin silmäni. Kaikki oli verenpunaista.

http://weheartit.com/

Arvostelu: Viisi miestä ja nunnaluostari

Tämä oli erittäin kiinnostava novelli. Kokonaisuus oli hyvin rakennettu ja kieli oli myös erittäin monipuolista ja hyvää. Lukiessani tätä tuntui kuin lukisin jotakin tunnettuakin kirjaa. Alku oli vähän salaperäinen. Piti lukea jonkin verran eteenpäin, ennen kuin sai selville novellin keskeisimmän idean, ja silti ilmassa oli sellainen mahdollisuuksien tuntu - tämä novelli voisi johtaa vaikka mihin! Sitä oli iloa lukea ja se loppui turhankin nopeasti, vaikka pituutta oli kiitettävästi. Se oli vain jotenkin niin mielenkiintoinen, että sitä olisi jaksanut lukea vaikka monen sivun verran. Tällaiseksi lyhyeksi harrastelijanovelliksi se oli erittäin mainio! Nythän ei ollut tarkoitus kirjoittaa mitään kirjaa, ja jos tätä pitäisi jatkaa, uskon, että tästä saisi vaikka mitä! Novelli loppui tosiaan aika äkisti, mutta se vaikuttaa myös suunnitellulta. Monethan novellit loppuvat tuolla lailla, jättäen lopun lukijan mielikuvituksen varaan. Jos et olisi lisännyt loppuun, että teit sen kiireessä ja yhdeltä istumalta, en olisi epäillytkään, että loppu oli viimeisen päälle suunniteltu taktinen veto.

The Plan vol.2

Aihe/otsikko: verenpunainen
Deadline: 10.7.2011
Tekstityyli: novelli
Kommentoniti viimeistään 12.7.2011

Arvostelu: Literature

Teksti on hieman lyhyt ja vaikka novellin kriteerit ovat aika venyviä ja hämärärajaisia, tekstistä tulee mieleen ns. tajunnanvirtakirjoitus. Sellaisenaan se on kyllä mainio: kieli on eheä ja kauniisti soljuva, ja kuulostaisi varmaan luettunakin todella kauniilta pilkutuksineen. Lähinnä mieleen tulee adjektiivi Miellyttävä. Lisää kosketuspintaa ja myöskin pituutta tekstiin olisi saanut käyttämällä myös muita aisteja kuin näköä ja kuuloa: miltä paikassa tuoksuu? Miltä maan pinta tuntuu, kylmältä/kuumalta, pehmeältä/kovalta, tasaiselta/rosoiselta? Myös päähenkilön tuntemuksia paikasta olisi voinut kuvata tarkemmin: mainitset päähenkilön kuvittelevan paikan painajaisuneksi, mutta tunteeko päähenkilö muuta, hämmennystä, pakokauhua, pientä innostusta? On myös kysyttävä, onko henkilö kenties käynyt paikassa aikaisemmin, kai hän on ennenkin kirjan avannut..
Teksti jättää aukkoisuudellaan paljon arvailujen varaan, mitä voidaan yleensä pitää hyvänä koukkuna lukijalle, mutta jotain syventämistä tekstiin olisin kaivannut: joko paikan ja tuntemusten kuvailussa,päähenkilön identiteetissä tai aiemmissa ja tulevissa tapahtumissa.
Kirjoitustyyli on mahtava ja perusidea kuulostaa todella jännältä, melkein surrealistiselta. Voisit vaikka jatkaa tai täyttää tarinaa hieman jostain kulmasta, ja se olisi todellinen masterpiece!

Viisi miestä ja nunnaluostari

Ihmisillä on lukemattomia kriteerejä heidän tulevistaan aviomiehistään ja -vaimoistaan. Pitää olla tällainen pituus, paino ja hiukset, tällainen vuosipalkka, tällainen talo. Pitää tietää kulttuurista, pitää omistaa tällainen auto. Pitää osata valita oikeanlainen viini tällaiseen illalliseen, pitää olla tällaisia ystäviä. Tai sitten pitää vain lukea. Minun kriteerini tulevasta aviomiehestä tuntuu maailman helpoimmalta, kaikkihan täällä osaavat lukea.
Miksi minä silti yhä olen yksin, kolmenkympin huonommalla puolella? Äitini sanoo, että nenä kirjassa en voi nähdä niitä lukemattomia mahdollisten lapsieni mahdollisia isiä. Äitini sanoo, että kirjahyllyni ovat minun nunnaluostarini. Äitini sanoo, että vaniljantuoksuiset kirjastonkirjat ovat yhtä varma ehkäisykeino kuin sterilisaatio. Mutta en minä voi naida miestä, joka lukee vain pornolehden vessanpöntöllä, tai vielä pahempaa, kolmen ruudun sarjakuvan aamupalapöydässä. En väitä, että niissä kummassakaan olisi mitään pahaa, kaikkihan niitä lukevat, mutta en minä oppinut lukemaan vain voidakseni katsella naisten vakoja tai housuttomia ankanpoikia.
Aina kaksikymppisestä lähtien minä yritin löytää lukevan miehen perinteisin keinoin arkeni keskeltä: perjantai-iltaisin lähdin tyttökavereideni kanssa baareihin ja clubeihin, ja vielä seuraavan aamun krapulassakin jaksoin pukeutua säädyllisesti lähtiessäni ostamaan itselleni aamupalaa. Hymylläni sain kyllä miehet vaihtamaan katseita kanssani, ja joskus rohkeimmat ja humalaisimmat tulivatkin juttusille. Joskus soin heille tanssin tai kaljan tarjoamisen ilon, mutta lupaavasti alkanut flirttailu loppui yleensä siihen, kun keskustelu kääntyi harrastuksiin ja minun olohuoneeni nunnaluostariin. Noin kaunis nainen on tarkoitettu esiin seurapiireihin, ei kirjaston tunkkaiseen tuoksuun.
Kolmenkympin kriisissä, yhä vailla miestä minä sitten näppäilin kaverini suosittelemana itseni nettitreffipalstalle ja loin itsestäni profiilin kaikkien nähtäväksi. Myönnän, että aluksi epäilin koko juttua ja tunsin itseni lähinnä naurettavaksi, ja auttamattoman vanhaksi. Sitten alkoi olla melko selvää, että minä todella olin vain naurettava ja auttamattoman vanha, sillä kukaan ei ottanut minuun yhteyttä. Kun rohkenin perinteeksi muodotuneella sunnuntaibrunssilla Coffee Housessa kysymään kaveriltani asiasta, hän selvensi: Älä kerro mieltymyksestäsi kirjoihin. Mutta haluan vierelleni ihmisen, joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen, eli mieltyneenä kirjoihini. Poista listasta kaikki oudot ja vieraat nimet, kuten vaikka tuo Marquez, ei sitä kukaan kuitenkaan tiedä. Ensinnäkin, sukunimi on García Marquez, ei vain Marquez, ja toiseksi, sehän on koko Latinalaisen Amerikan mahtavin kirjailija. Äh, tehdään kompromissi ja jätetään listaan vain muutama trendinimi, okei? Miten ois, Puhdistus? Se on nyt in.
Poistettuani sisimmän itseni jopa nettiavaruudesta tajusin, että kukaan ei halua minua omana itsenäni, ainoa mitä tarvitsen on nätti naama ja hyvä perse. Aloin saada viestejä useilta miehiltä, joista viiden kanssa suostuin treffeille. Ensimmäinen ilmoitti aikaisesta herätyksestä ja pakosta päästä juuri nyt nukkumaan omaan sänkyyn vasta sitten, kun olimme olohuoneessani ja hän näki kirjahyllyni. Toinen muisti tärkeän tapaamisen vasta sitten, kun olin kertonut ravintolan pöydässä pitäväni enemmän Hamletista kuin Romeosta ja Juliasta. Kolmas päätti kääntyä jo kahvilan ovella nähdessään minut lukemassa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa häntä odotellessani. Neljäs unohti tulla treffeille, koska olin ehdottanut paikaksi kirjaston kahvilaa. Ja sitten tuli viides.
Olin jo niin epätoivoinen, tiedostaen että elin viimeisiä turvallisia vuosiani saada lapsia, että päätin antaa periksi kriteereissäni ja elämäntyylissäni ja antautua valtavirtaan: valitsin tapaamispaikakseni trendikkään ja lompakkoa häikäilemättömästi raiskaavan ravintolan Helsingin keskustasta, pukeuduin siveellisesti mutta vihjailevasti uunituoreisiin merkkikaupalta tuoksuviin vaatteisiin ja otin laukkuuni mukaan sielunpeilini Ylpeyden ja Ennakkoluulon sijaan vain pienen pyöreän meikkipeilin, josta vilkuilin maalattua naamaani tasaisin väliajoin odotellessani tulevaa koitosta. Olin karistanut mielestäni haaveet tavata sen oikean Herra Darcyn ja opetellut tyytymään b-luokan urokseen, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on suostunut tapaamiseen samoista syistä: saadakseen helpon parisuhteen ja kelvollisen puoliskon maksamaan asuntolainaa ja kasvattamaan lapsia. Yksinkertaista ja tylsää, yksinkertaisen tylsää.
Niin hän sitten astui eteeni ja sanoi: Sä olet Hanna S. Hän istui alas ja näytti vaivaantuneelta. Hän katsoi otsa rypyssä minun vaatteitani ja punattuja huuliani, katsoi sitten ympärilleen kiiltäviä lattioita ja kallista taidetta seinillä. Hän ryki kurkkuaan ja suoristi solmiotaan. Tilataanko? Nyökkäsin. Kiusaantunut hiljaisuus. Yritin tulkita hänen ilmeitään, vaatteita, eleitä. Hän ei kuulunut tähän ympäristöön. En minäkään. En varsinkaan minä. Tiesin, ettei tästä tule sitten yhtään mitään, ja tiesin, ettei lompakkoni kestä istua näin kalliissa paikassa turhan takia. Niinpä rohkaisin mieleni ja sanoin: Kuule, ei tästä tule mitään. Anteeksi kuinka? Lähdetään pois. O-okei. Murtunut katse ja itsetunnon romahdus kävivät edessäni kun nousimme pöydästä ja lähdimme.
Oli vasta alkuilta, loppupäivä, mikälie, ja kadut olivat yhä elossa, monet kaupat yhä auki, kun me kaksi liian hienoissa vaatteissamme kuljimme pitkin mukulakivikatua. Vaivaannus oli liian suuri ja epämukavuus korvia kuumottavaa, ja päätin antaa itseni ilmi. Samahan se on, peli on jo menetetty. Haittaako jos poltan yhden röökin? Kaikki naisellinen hienouteni mureni katukivien rakoihin, kun kaivoin nahkalaukustani askin halvinta menthol-tupakkaa ja tulitikut. Ensimmäiset henkoset, aah. Katsoin miestä silmiin ja hän hymyili minulle. Haittaako jos mäkin poltan yhden? Ole hyvä, sanoin ja ojensin askiani. Hiljaisuus ja tupakansavu kiemurteli välissämme kun istuimme kivitalon ikkunalaudalle nauttimaan paheistamme. Mennäänkö kaljalle? kysyin leikillisesti, kokeillen miehen kulmia, odottaen miehen muistavan sukujuhlat tai aikaiset heräämiset, kenties koiran ulkoiluttamisen pakottaman aikaisen kotiinpaluun. Mies alkoi nauraa ja puhalsi savut suoraan naamalleni.
Mistä tässä nyt oikein on kyse? se sanoi huvittuneena. Helpottuneena?
Kaljatuoppien ääressä kerroin hänelle kaiken. Olin kuin poliisikuulustelussa vaikkei poliisi kysynytkään yhtään mitään. Kuormasin hänen päälleen kaiken sen teeskentelyn, kaikki ne epäonnistuneet treffit ja lopuksi paljastin nunnaluostarini, sterilisaationi, rakkauteni kirjoihin. Alkoholin vapautuessa elimistööni en viitsinyt enää edes hävetä. Levitin pöydälle meidän välillemme kaiken itsestäni.
Kyllä mä ton kaiken tiesin.
Miten niin tiesit? Onko tämä nyt jotain pilaa? Kuka sä oikein olet?
Sä olet se nainen, joka käy sunnuntaisin Coffee Housessa brunssilla sen mustahiuksisen naisen kanssa. Mä olen töissä siellä. Sä aina tulet sinne etuajassa, tilaat kahvin ja menet siihen yhteen ja samaan pöytään, kaivat laukustasi aina uuden kirjan ja luet sitä kunnes sun avec saapuu.
Stalkkaatko sä mua?
En, se sanoo nauraen. Musta on vaan jännää katsoa mitä kirjoja sä luet. Ja sit yks päivä mä huomasin etsiväni kirjastosta samaa kirjaa kuin mitä sä luit edellisenä sunnuntaina.
No mitä mä luin? Mitä sä luit?
Sä luit Sinisen baretin tangoa.
Robert Alftan?
Just se.
Miks mä en muista sua? kysyn häveten itseäni.
En mä tiedä, mä oon vaan tarjoilija.
Mut oonhan mäkin vaan kirjastotäti.
Silti sulla on rahaa käydä kahdella kahvilla joka sunnuntai ja viedä miehiä kalliisiin ravintoloihin.
Muut kuus päivää viikossa mä sit juonkin vaan Pirkan kahvia ja ravintoloissa ilmeisesti vaan pyörähdän, tilaamatta kuitenkaan mitään.
No, on ihmisillä kummempiakin tapoja.
Kuten?
Kytätä asiakkaitaan ja kuunnella niiden keskusteluja nettitreffipalstoista ja kirjoista, joiden lukeminen ei ole tyylirike.
Mmm, mä muistan ton keskustelun.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin mun mielestä Puhdistus ei millään tasolla vedä vertoja muulle Oksasen tuotannolle, ja ihmettelen, miten siitä tuli sellainen hitti.
Okei, wow, hidasta, mä en pysy enää kärryillä. Mies joka lukee.
Onko se pahakin tyylirike?
Paha, todella paha. Milloin sä aiot kosia mua?



( kirjoitin tän kaiken vähän kiireessä ja yhdeltä istumalta ja mielestäni loppu on todella kliseinen ja todellakin tyylirike. Mutta oli ihanaa saada pitkästä aikaa jotain kirjoitettua.. )

Literature

Kirjallisuus ympäröi minua. Se täyttää minun maailmani niin, että hukun siihen. Kirjallisuutta on niin paljon, että tuntuu kuin se söisi minut elävältä. Silti otan käsiini yhden kirjan ja alan lukemaan sitä. Näen vain tekstiä, ja kun yritän katsoa tarkemmin, mitä siinä lukee, kirja imaisee minut. Hetken ajan on täysin pimeää ja hiljaista. En uskalla hengittää.

Kuitenkin pian tila täyttyy valolla, ja huomaan samalla olevani pienessä umpinaisessa huoneessa.  Menee hetki, sitten pakokauhu iskee. Huudan ja riehun ja hakkaan nyrkillä seiniä, mutta mitään ei tapahdu. Olen loukussa tyhjyydessä. Valun voimattomana maahan ja jään siihen paikalleni makaamaan. Hiukset tulevat naamalleni ja maailma pimenee taas. Yritän tasoittaa katkonaisen hengitykseni ja kuvittelen olevani omassa sängyssä. Tämä kaikki on vain pahaa unta, pelkkää painajaista.

Maailmankaikkeus kuitenkin huomaa minun yrittävän luistaa sen otteesta, ja se päättää näyttää, että tämä ei suinkaan ole mitään mielikuvituksen tuotetta. Äkillisen tuulenvireen seurauksena hiukseni lennähtävät pois silmiltäni ja näen taas kaiken tämän tyhjyyden. Sitä ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä pian jostakin seinien läpi luikertelee kirjainjonoja. Niitä tulee yhä enemmän ja enemmän, ja huone alkaa täyttyä niillä. Ne lentelevät ilmassa, painautuvat maahan, kiipeävät seinille muodostaen sanoja ja lauseita. Painaudun seinää vastaan ja yritän olla katsomatta, mutta niitä on kaikkialla. Ne pakottavat minut katsomaan. Nostan pääni ja kohtaan sen silmästä silmään. Lopulta myönnän sen hallitsevan minua.

Ympärilläni on kirjallisuutta, pelkkää kirjallisuutta. Vaikka miten uisin, tulen aina hukkumaan siihen.

kuvat http://weheartit.com/