Kun myin sieluni saatanalle

Kaikki alkoi vähitellen. Olin ennen hyvin iloinen, rento ja höyhenen kevyt mieleltäni. Olisi pitänyt uskoa äitiä ja olla puhumatta sudelle ja poikkeamatta niitylle keräämään kukkasia. Eksyin polultani, ehkä lopullisesti. Aluksi oli vain vähän muutoksia, kun vaihdoin elämän palasiani uusiin. En tiennyt, oliko se kannattavaa, mutta muutos on hyväksi, kuulemma. Ajattelin, että jos vaihtaisin osia itsestäni uusiin, parempiin osiin ja sijoittaisin ne pörssiin, tuottaisin suunnattomasti.

Tilanne karkasi kuitenkin käsistä. Jossain vaiheessa, aivan huomaamattani, ylitin jonkin kriittinen rajan, jonka jälkeen paluuta entiseen ei enää ollut. Olin vaihtanut liikaa osia, niin että minussa virtasi vierasta verta yhä enemmän ja enemmän. Se ei ollut pahinta. Osat alkoivat elää omaa elämäänsä ja niistä muodostui minun alter-ego, joka otti välillä vallan. Se oli kuitenkin myös suojakilpeni. Metsässä, jonne olin eksynyt, vallitsi petojen lait. Peto on pedolle vertainen, lammas pedolle riistaa. Yritin pukea ylleni suden asun, mutta joka puolelta pilkisti aina valkoisia karvakiehkuroita. Joten aina, kun suojakilpeni otti vallan, se oli vain hyväksi. Kuitenkin se poltti nahkaani, pyrki tukahduttamaan kaiken minuuteni allaan. Se oli peto myös minua kohtaan. Riuhdoin ja rimpuilin, mutta se vain tiukkeni ympärilläni.

Mitäs sitten tapahtui poisvaihdetuille osilleni? Ne karkasivat. Juoksivat peloissani pois minun luotani kohti parempaa huomista. Uudet, kirotut, pörssissä jyrkässä laskussa olevat osani taas jatkoivat kansanmurhaansa. Ne riuhtoivat, purivat, sylkivät ja huusivat. Suojakilpeni peto oli juurtunut väärin. Se kääntyi minua vastaan ja tuhosi sisintäni. Mietin, miten olin joutunut siihen tilanteeseen, kunnes yllättäen ymmärsin. Sieluni oli riekaleina. Olin vaihtanut suurimman osan siitä pois. Olin myynyt sieluni saatanalle. Sehän se riehui nahoissani. En voinut muuta kuin luovuttaa. Minulla ei ollut enää entisiä osiani, enkä koskaan tulisi saamaan niitä takaisin. Joten päätin lopettaa rimpuilun. Annoin pedon levitä kaikkiin jäseniini ja toteuttaa kieroutunutta operaatiotaan. Jos loppuelämäni tulisi olemaan kuitenkin pedon kanssa elämistä, on sama kuolla pedon kädestä.

Nyt on mennyt kaksi vuotta, ja elän edelleen peto sisälläni. Se on kuitenkin hihnassa, häkissä ja kuonokopattu. Ymmärsin, että en tulisi pääsemään siitä eroon, sillä se on nyt osa minua. Olen onnistunut löytämään pari entisten kaltaista palaa ja vaihtamaan ne pedon häntään, mutta valtaosa minusta kuuluu edelleen sille. Ainut vaihtoehto on siis hyväksyä asia, ja elättää tuota dobermannia sydämelläni. Olen tosin edelleen metsässä ja etsin ulospääsyä. Tiedän toisaalta, että en löydä sitä koskaan, koska pedot kuuluvat metsään kaltaistensa pariin, ja minua hallitsee peto. Niin, kaikki alkoi vähitellen. Vaan kuinkas se sanonta meneekään: anna sille pikkurilli - se vie koko käden.

http://weheartit.com/

Vanha seteli ja muita outoja sattumuksia

 Ps. Olen pahoillani tästä myöhästymisestä !! Joudun myös siirtämään tuota arvostelun eräpäivää tämän viikon loppuun 24.6.21012.

Kävelin yhtenä päivänä pitkin Pariisin ruuhkaista katua. Aurinko porotti taivaan täydeltä ja hengittäminenkin kävi tuskaiseksi. Käännyin hetken mielijohteesta pienelle varjoisalle kujalle piiloon kuumuudelta. Nojasin karheaa seinää vasten ja huokaisin syvään - vihdoinkin hetki rauhassa. Seistyäni siinä jonkin aikaa tulin taas tajuihin ja katsoin ympärilleni. Olin tosiaan hyvin kapealla ja autiolla kadulla. Vähän matkan päässä oli ruuhkainen päätie, mutta tämä pieni kuja oli mukavan syrjässä kaikesta. Se oli juuri sopiva minulle.

Vilkaisin ohimennen maahan, ja pieni rypistynyt paperinpala kiinnitti huomioni. Poimin sen varovasti ja aloin tutkia sitä tarkemmin. Se oli vanha Englannin paperiraha. En ollut aivan varma, mutta epäilin sen olevan peräisin ainakin 1800-luvulta.  Miten se oli tänne joutunut? Olin niin häkeltynyt löydöstäni, että seisoin paikoillani tutkien rahaa varmaan yli 10 minuuttia. Laitoin lopulta sen taskuuni ja suunnistin takaisin kohti ruuhkaista katua. Mutta en mennytkään töihin, jonne olin alun perin matkalla, vaan päätin ottaa selvää mysteerirahan alkuperästä. Tunnistin aina mehukkaan seikkailun sellaisen lojuessa jalkojeni juurella.

Pujottelin määrätietoisesti ihmisten lomassa kulkiessani kohti päämäärääni – pientä antiikkiputiikkia. Eräs tuttuni oli siellä töissä, ja hän osaisi mahdollisesti arvioida rahan iän ja alkuperän. Pian tulinkin Josen puodille ja marssin innostuneena sisään. Paikka oli sopivasti tyhjillään. ”Jose!” karjahdin ja tuijotin tuttavaani palavasti silmiin. Lätkäisin vanhan setelin pöytään ja pidettyäni majesteetillisen taon jatkoin: ”Osaatko sanoa mitään tästä?” Jose näytti hieman kummastuneelta äkillisestä ryntäyksestäni, mutta raha kiinnitti pian hänenkin huomionsa. Hän kaivoi laatikosta pinsetit ja nosti rahan niillä varovasti pöydältä. Katsoin herkeämättä, kun hän pyöritteli seteliä ilmassa, haistoi sitä silloin tällöin ja vilkaisi sitä jopa mikroskoopilla. ”No?” kysyin malttamattomana, ”Osaatko sanoa mitään vai et?”

Oltuaan vuorostaan hyvän tovin hiljaa Jose nosti hitaasti katseensa minuun ja sanoi vakavalla äänellä: ”Mistä ikinä löysitkään tämän, vie se heti takaisin.” Yritin udella lisää mysteerisetelistä, mutta sain Josesta irti vain sen verran, että raha oli jotenkin noiduttu ja tulisi aiheuttamaan omistajalleen outoja sattumuksia. Tämän jälkeen hänellä oli kova hinku päästä minusta ja rahastani eroon ja hän lähestulkoon hääti minut kaupastaan. Riskinkaihtajat olisivat varmaan jo tässä vaiheessa polttaneet rahan tuhannen päreiksi ja viskanneet tuhkat aavalle merelle, mutta minua setelin arvoitus vain kiehtoi lisää. Olisikohan se peräisin jonkun vanhanajan merirosvon saaliista? Vai olisiko se kenties kuulunut noidalle? Mietittyäni hetken, kuinka naurettavilta ajatukseni kuulostivatkaan, purskahdin nauruun.

Olin jo lähtenyt Josen puodista ja kävellyt takaisin päätielle. Naureskelin siinä itsekseni, kun ohikulkeva mies pysähtyi yhtäkkiä viereeni ja katsoi minua kuin jotain hirviötä. ”Mies, joka syöksee tulta!” hän huusi pelonsekaisella äänellä. Pian muutkin ohikulkijat pysähtyivät tuijottamaan. Häkeltyneenä tapahtuneesta lopetin nauramisen ja huomasin kymmeniä minuun kiinnittyneitä silmäpareja. ”Tee se uudestaan!” joku heistä sanoi.  Katselin heitä sanattomana. Sitten aloin tarkastella itseäni huomaamatta mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Huomasin maassa kuitenkin mustan läikän, aivan kuin polttojäljen. Tutkin sitä lähempää, ja se näytti hyvin tuoreelta. Joku ihmisjoukosta huomasi katseeni ja kysyi ”Miten sinä teit tuon?” Siinä vaiheessa ymmärsin, että olin jotenkin aiheuttanut läiskän. Mutta miten? Naurahdin hieman ahdistuneena ja pieni tulilieska pakeni suustani. Nojasin kauhistuneena seinää vasten ja käänsin katseeni ällistyneeseen ihmisjoukkoon. He osoittelivat kilpaa minua ja ilmassa vielä näkyvää ohutta savuvanaa.

Työnsin uteliaat katselijat pois tieltä ja juoksin, minkä jaloistani pääsin. En keksinyt juuri tapahtuneelle muuta selitystä, kuin että olisin unessa. Niin sen täytyi olla - näin oikein pahaa painajaista. Hetken juostuani pysähdyin hengähtämään. Voiko unessa hengästyä? Pian muistin kuitenkin taskussani olevan mysteerirahan ja laskin päässäni yhteen yksi plus kaksi. Oliko vanha Jose tosiaan oikeassa? En ollut ikinä uskonut mihinkään yliluonnolliseen, joten tuollaisen taikasetelin olemassaolo järkytti lievästi sanottuna maailmankuvaani. Kaivoin rahan esiin ja tarkastelin sitä varovasti. Olikohan sillä jokin tehtävä, vai olikohan se vain noiduttu? En kerinnyt saada vastausta mietteisiini, kun valtava norsu rymisteli ohitseni. Kiljaisin säikähdyksestä ja juoksin vastakkaiseen suuntaan. ”Katso äiti, kaksi elefanttia”, joku pikkupoika kommentoi tilannetta. Ihmettelin ensin, mitä poika tarkoitti, mutta huomasin pian kauhukseni, että olin näköjään itsekin norsu. Päästin kauhuhuudon, mutta se kuulosti enemmänkin elefantin hätähuudolta – kirjaimellisesti. Oudointa oli, että näytin norsulta, mutta tunsin olevani ihan oma itseni. Viimeistään siinä vaiheessa aloin epäillä mielenterveyttäni.

Juoksin hädissäni vielä yhden korttelinvälin. Sitten juuri kun olin ylittämässä tietä, kompastuin kadunkiveykseen ja mätkähdin suoraan naamalleni keskelle autotietä. Onneksi suojatietä lähestyvä auto kerkesi pysähtyä viime hetkellä. ”Pois tieltä, la idiote!” vihainen kuski huusi minulle. Nousin äkkiä ylös ja kävelin kadun vastakkaiselle puolelle pienen katoksen alle turvaan. Kuskin reaktiosta päätellen olin taas ihan oman itseni näköinen. Huokaisin syvään ja mietin kuumeisesti, mitä tekisin seuraavaksi. Missään ei tuntunut olevan enää järkeä.

Rahasta oli todella päästävä eroon. Mutta miten? En voisi mitenkään enää löytää pientä sivukujaa, josta setelin poimin. Ehkä ei ollut väliä, mihin sen jättäisin? Kävelin rivakasti vähän matkaa eteenpäin ja nähtyäni maassa kerjäläisen annoin rahan kiireesti hänelle. Kerjäläinen ei kuitenkaan reagoinut aivan odotetulla tavalla: ”En minä sentään roskia kaipaa!” hän huusi ärtyneenä ja viskasi minulle mädäntyneen banaaninkuoren. Otin vaistomaisesti kopin, ja siinä samassa kuori muuttui taas tutuksi seteliksi. Ei voinut olla totta. Enkö pääsisi rahasta koskaan eroon? Kävelin vielä eteenpäin katsellen levottomasti ympärilleni etsien roskista. Pian löysinkin sen ja tungin rahan mahdollisimman syvälle roskapönttöön. Kuulostelin hetken tilannetta pidättäen hengitystäni jännityksestä. Mitään erikoista ei kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan, jolloin huokaisin helpotuksesta ja jatkoin varovasti matkaani.

Käveltyäni hetken kuulin outoja ääniä päässäni. Ne voimistuivat pikku hiljaa. ”Tule takaisin! Älä jätä minua tänne, kadut vielä!” äänet kuiskivat. En edes halunnut tietää, mistä ne kuuluivat, mutta minulla oli paha aavistus. Kuin riivattuna kävelin takaisin roskikselle ja aloin kaivaa seteliä sieltä. Joku ohikulkeva nainen vilkaisi minua. Hänen katseessaan oli sekoitus paheksuntaa ja sääliä, kun hän näki minun tonkivan roskista. Löydettyäni rahan lähdin kiireesti pois, etten saisi mitään dyykkarin mainetta. Seteli lepäsi kädessäni viattoman näköisenä ja hiljaa. Olinkohan kuvitellut koko jutun? Ei, valitettavasti se oli totisinta totta. Kävelin eteenpäin toivottomana puristaen seteliä kädessäni. En ikinä pääsisi siitä eroon.

Juuri, kun harkitsin kaivoon hyppäämistä päästäkseni eroon saatanallisesta rahastani, seteli haihtui käsistäni. Se vain haihtui, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jäin ajatuksissani seisomaan häkeltyneenä paikalleni keskelle ruuhkaista katua, ja tunsin yllättäen kosketuksen olkapäilläni: "Anteeksi nuori mies, onko kaikki hyvin?" Käännyin ääntä kohti ja näin edessäni kauniin nuoren naisen. Hänen hymynsä oli kuin enkelillä, ja tuuli leikitteli hurmaavasti hänen hennoilla hiuksillaan. Naisen katse oli kuitenkin aivan lumoava. Hänen kauniissa silmissään oli kuitenkin tutunoloinen häivähdys. Ne olivat vihreät. Rahanvihreät.

we<3it

Kohti ääretöntä ja sen yli

Tiedän, että unelmoin. Tiedän, että tämä on unelmaa vain. Miksi kaikki sitten tuntuu niin todelta? Miksi en voi herätä, vaikka kuinka nipistän itseäni. Tunnen jo mustelman muodostuvan käteeni, mutten siltikään herää. En edes halua herätä. Käsittämättömän painava pelon harso taakkanani on vain vaikea nauttia, iloita mistään. Hauraat unelmani eivät kerkeä ottaa ensiaskeliansakaan, kun maailman julma käsi kaataa ne kumoon. On vain muta ja ne.

Jään makaamaan paikalleni mutalammikkoon. Aivan hiljaa. Täytyy olla huomaamaton, sudet eivät saa tulla. Ne eivät saa varastaa minulta elämääni. Painan pään rintaani ja juoksen. Juoksen eteenpäin niin kovaa, että hiekkakin karisee hiuksistani. Mutta pitelen tiukasti kiinni unelmistani. En anna tuulen viedä niitä, sillä ilman niitä sieluni on myyty. Kaukana horisontissa näen torahampaan välähdyksen. Nyt on korkea aika.

Nojaudun paksun tammen karkeaa kuorta vasten ja suljen silmäni. Upotan kynteni pehmeään puunkuoreen ja tiukennan otettani. Pidän kiinni henkeni edestä. Jos joskus, pian, tämä matoinen ruumiini jää taakse, se ei tule olemaan suuri menetys. Minulla on vieläkin unelmani, haaveeni, ajatukseni. Niin kauan kuin otteeni ei lipeä niistä, olen aina olemassa. Ne määrittävät korkeimman asteen minuuteni, en halua päästää irti.

En enää pysy pystyssä. Maa luisuu jalkojeni alta. Painaudun entistä tiukemmin puuta vasten. Nyt on tosi kyseessä. Nyt on ratkaiseva hetki, en saa luovuttaa. Tunnen itseni kuitenkin niin voimattomaksi, niin riittämättömäksi. Pakokauhu ja hysteria valtaavat mieleni. Otan lapion ja alan häätää niitä – ne sotkevat unelmani. Enkä minä anna minkään tahrata ja repiä sieluani kappaleiksi. Vaikka se onkin jo täynnä koinsyömiä, en salli enää yhtäkään luodinosumaa. Sillä kun sydämeni vuotaa verta, sieluni lainehtii. Ja pienen lukitun portin avaimenreiästä se hukuttaa myös unelmani.

Huudan. Miksi jokin on niin lähellä, mutta silti niin kaukana? Arvostan unelmiani, jumaloin niitä. Mutta samalla kohtelen niitä kuin maailman pahinta saastaa. Miten saatoinkaan alistua moiseen rikokseen. Se minä olen – rikollinen. Viattomien unelmien massamurhaaja. Käännän päätäni äkisti sivulle ja käännän uuden lehden. Nyt on uusi päivä. Vai vanhako sittenkin? Vai toistaako kaikki lopulta samaa kaavaa?

Puren huultani ja valahdan alas. Puu katoaa takaani ja tömähdän maahan. Se on poissa. Puu on poissa. Unelmani poissa. Kaikki poissa. Tunnen kuitenkin jonkun kutittavan hellästi selkääni. Nousen ylös ja tarkastelen kohtaa, jossa puu ennen kasvoi. Siinä on pieni vihreä taimi. Se on niin pieni, että sen voi hädin tuskin havaita, mutta kuitenkin. Taimi säteilee ja hohkaa elinvoimaa. Se on taistelijaluonne. Se on pieni, mutta se tulee vielä nousemaan. Se näyttää vielä maailmalle, että se pystyy siihen. Uusi pieni unelma. 

 

http://weheartit.com/

           

Heräämiset

Heräsin aamulla auringon vilkuttaessa minulle verhojen raosta. Linnut olivat jo heränneet ja pitivät meteliä kuin espanjalaisperhe aamupalalla. Venyttelin raajojani ja mieltäni, kelasin mielessäni juuri näkemääni unta, jossa kaksi alastonta kehoa yhtyivät toisiinsa. Kiedoin käteni rakkaani alastoman vartalon ympärille ja suutelin hänen pehmeää niskaansa. Kaikki oli niin hyvin. Kunnes kaikki oli niin huonosti.

Hetkeä aiemmin hän oli ollut niin kaunis ja rietas minun unessani. Hän oli tehnyt asioita, joihin fysiikan lait eivät koskaan venyisi. Hän oli nauranut niin heleästi, nuollut huuliani kuin ahnas pieni kissanpentu, onnellisuusprosentti ei olisi mahtunut suurimpaankaan koordinaatistoon. Ja sitten minun jokainen pykäläni lähti loputtomaan laskukierteeseen.

Hänen kehonsa oli vielä lämmin, yön puna oli yhä hänen poskillaan. Pitelin häntä yhä sylissäni enkä tiennyt mitä tehdä. Kuvittelin veren hyytyvän pisara pisaralta. Lämmön häviävän aste asteelta. Mietin minne hänen tuoksunsa häviäisi – kapseloituisiko se hänen ihohuokosiinsa vai erittyisi viimeistä haisua myöten huoneilmaan ja sekoittuisi sitten kaupungin tunkkaisuuteen, kunnes se ei enää olisi tunnistettavissa?

Hetkeen en osannut kuvitella häntä muuten kuin ruumiina. Mietin näitä epäromanttisen konkreettisia ajatuksia hänen ruumiineritteistään, kunnes tajuntaani alkoi pinttyä se tosiasia, että olin menettänyt hänet iäksi. Kun soittaisin jonkun hakemaan hänet pois, en näkisi häntä enää koskaan. Olisin yksin. Heräisin joka ikinen aamu auringon saatanallisiin säteisiin, lintujen melusaasteeseen, eivätkä ne enää olisi minulle toivotus hyvästä huomisesta, vaan täysin yhdentekeviä.

En voisi enää ikinä haistaa hänen hiuksiaan, suudella hänen pehmeää niskaansa. Kietoa käsiäni hänen vartalonsa ympärille. Vain unissa hän olisi elävä pieni kissanpentuni, ja kiitos minun unieni laadun häpäisisin vainajan yö yön perään. Nämä ajatukset olivat sietämättömiä.

Nostin hänen päätänsä, ja otin sen alta hänen kauhtuneen littanan tyynynsä. Irrotin haalistuneen tyynyliinan, laskostin sen, ja laitoin varoen viereeni sängylleni. Suutelin hänen huuliaan. Nenää, korvia, otsaa. Haistoin hiuksia. Kaulaa, nännejä, napaa. Sivelin sormillani uumaa. Häpyä, polvitaipeita, varpaita. Kävin hänet kohta kohdalta läpi.

Puin ylleni vaatteet. Pihistin hänen yöpöydältään hajuvesipullon, panin sen tyynyliinan sisään. Menin ovelle, katsahdin häneen, ja suljin sitten oven. En edes muista, muistinko peitellä hänet.

60 vuotta myöhemmin. Täytän tänä vuonna ehkä 80 vuotta, korkeintaan 82. Ei sillä niin väliä. Ainoa ajanmittarini on se aamu, jolloin auringolla oli kyllä aikaa vilkuttaa, mutta Juulia ei ehtinyt edes heitä sanoa. Vituttaa niin suunnattomasti. Vielä tänäkin aamuna se saatanan siipiarmeija loilottaa kansallisuuslaulujaan pihatammeni oksalla. Minä olen rupsahtanut, mutta auringon säteet käyvät vuosi vuodelta kirkkaammiksi.

Tänä aamuna minä päätän, että tämän maailman optimismi on kasvanut liian suureksi, ja minun on aika antaa sille tietä. Luovuttaa kiikkutuolini seuraavalle luuperseiselle vanhukselle, lusikkani seuraavalle kuolaavalle kidalle, tohvelini seuraaville liikavarpaille. Olkaa hyvä, ottakaa vain.

Hoitajat hymyilevät minulle, kun vihdoin olen jaksanut riisua aamutakkini ja ylläni on sunnuntaihartauteen sopivat juhlavaatteet. Hoitajat kannustavat, kun vihdoin olen päättänyt lähteä tutustumaan laitoksen ylempiin kerroksiin. Hoitajat hurraavat, kun vihdoin päätän mennä parvekkeelle saadakseni raikasta ilmaa.

Seitsemännessä kerroksessa leijailee hajuveden tuoksu. Parvekkeella vanha, parhaimpiinsa pukeutunut mies haistelee silmät kyynelissä haalistunutta tyynyliinaa. Hoitajat eivät sano mitään, kun mies laittaa tyynyliinan päähänsä ja nojaa itsensä kaiteen yli. Aurinko sammuu ja yksikään lintu ei enää äännähdä.

Ehkä sittenkin puoli vuotta myöhemmin. Minä herään krapulassa komeronkokoisesta vuokrayksiöstäni. Vaikka hankkimani pimennysverhot pitävätkin auringon ivalliset valoviivat ikkunan toisella puolella, tiedän niiden olevan siellä. Vaikka asuntoni on keskellä meluisinta keskustaa, kuulen lintujen kivuliaan kiljunnan mielessäni. Eivät ne jätä minua rauhaan, vaikka kaikki mitä nykyään teen, on niiltä piiloutumista, karkuun juoksemista.

Joka aamu minä käyn mielessäni sen aamun, kun auringolla kyllä oli aikaa vilkuttaa, mutta Juulia ei ehtinyt edes heitä sanoa. Väsyttää niin suunnattomasti. Minulla ei ole voimia eikä halua nousta ylös, pukeutua, mennä ovesta ulos. Mitäpä se hyödyttäisi, ei maailmalla ole minulle mitään tarjota.

Pelkään nukahtaa, en vain jaksa valvoa. En halua ajatella, mutta en minä muutakaan voi. En kykene muistamaan, mutta sitä minä ainoastaan teen. Elän painajaisunta, jossa öisin nukahdan alati syvenevään painajaiseen, herään painajaisesta painajaiseen, ajattelen painajaista, muistelen painajaista.

Tänä aamuna minä jaksan riisua itseni. Tänä aamuna minä lähden tutustumaan kylpyhuoneeseeni. Tänä aamuna minä otan raikkaan suihkun.

Seitsemännen kerroksen pienestä yksiöstä leijailee hajuveden tuoksu. kylpyammeessa nuori, alaston mies haistelee silmät kyynelissä haalistunutta tyynyliinaa. Mies laittaa tyynyliinan päähänsä ja painaa päänsä veden pinnan alle. Aurinko sammuu ja yksikään lintu ei enää äännähdä.

Minä herään. Aurinko vilkuttaa minulle verhojen raosta. Linnut ovat heränneet ja pitävät meteliä kuin espanjalaisperhe aamupalalla. Venyttelen raajojani ja mieltäni, yritän kelata mielessäni juuri näkemääni unta, jota en pysty muistamaan. Kiedon käteni rakkaani alastoman vartalon ympärille ja suutelen hänen pehmeää niskaansa.

Hän on kaunis ja rietas. Hän tekee asioita, joihin fysiikan lait eivät koskaan venyisi. Hän nauraa niin heleästi, nuolee huuliani kuin ahnas pieni kissanpentu, onnellisuusprosentti ei mahtuisi suurimpaankaan koordinaatistoon. Ja sitten minun jokainen pykäläni lähtee loputtomaan nousukierteeseen.

Aurinko vilkuttaa minulle verhojen raosta. Linnut ovat heränneet ja pitävät meteliä kuin espanjalaisperhe aamupalalla. Olenko minä hereillä?

Vain muistot voivat kahlita

Voi kunpa voisin unohtaa nuo muistot niin kipeät,

yötä päivää piinaavat muistot nuo niin makeat.

Jos voisin hetkeksi sulkea silmäni ja unohtaa vain,

silloin elämä olisi parempaa ilman kaipausta lain.

En välitä mitä ma menetän,

palanko sydäntäni

vai kahleeniko vain?

Voi jos voisin heti nyt unohtaa,

ja kerralla puhdistaa pään.

Silloin olisin värisokea

elämän suruille, iloille.

Mutta mitä se haittaa, kysyisin,

jos arpi pieni vain jää?

Niin vaikeaa kuin se olisi

unohdus onnen toisi.

Saattaisin tuntea kevättuulenkin

ellei ihoni olisi sukua marmorin.

Juoksisin päin pilven reunaa

ilman pelkoa vähäisintäkään,

ellen tietäisi törmääväni

puukon terään viiltävään.

Kysyisin kyyhkyltä,

missä on onnenmaa,

ellen vastauksesi saisi

”Ei täällä ainakaan”.

Turkoosin värinen kuivamustekynä tipahtaa kolahtaen pöydälle ja koittaa hetken hiljaisuus. Olemassaolon julma paine tuntuu tavanomaistakin raskaampana harteilla. Päässä on vain tyhjää ja sanat ilmestyvät itsestään paperille kuin jonkun muun sanelemana. Ne ovat vieraita ajatuksia, mutta samalla niin tuttuja, että ne ovat melkein kosketuksen päässä. Erottamassa on kuitenkin liian suuri lasinen kuilu. Päässä lyö tyhjää.

Elämä tuntuu välillä niin ontolta. Vaikka onnellisuus on vain saavuttamaton kangastus, on jotain aitoakin oltava. Onko se kätketty menneeseen? Ehkä elämän tarkoituksena on elää kaikki tuttu ja turvallinen uudelleen, jolloin voi muuttua pikku hiljaa tunnottomaksi. Mutta sanotaanhan, että aika kultaa muistot. Todellisuudessa ne ovat, jos mahdollista, vielä terävämpiä kuin tämä ja miljoonat tulevat hetket yhteensä.

Mutta onko muita vaihtoehtoja? On kuin jokainen mennyt päivä valettaisiin 24 karaatin kultaan ja sidottaisiin hopeanauhalla. Kohtalo nauraa ivallista nauruaan kullattujen päivien lipuessa ohitse yksi toisensa jälkeen kauas kohti miinus ääretöntä, kadotukseen. Tulevat päivät on jo kieritelty tervassa ja höyhenissä ja pian ne paiskataan päin naamaa. Siltä ei voi kuin sulkea silmänsä.

Jäljelle jää siis vain tämä hetki. Se on vain loputonta poissaoloa ja tyhjyyttä. Ajatuksia on vaikeaa kohdistaa mihinkään, sillä ne kaikkoavat pienestäkin kosketuksesta kuin peläten joutuvansa kohtaamaan todellisuuden. Sen kirkas valokeila pakottaisi ne paljastamaan itsensä ja näyttäytymään koko lapsellisessa naurettavuudessaan koko maailmalle. Ne haluaisivat paeta kullattuun eiliseen mutta eivät voi.

Muistot niin haparat hetkessä ohi vilahtavat, jäljelle tyhjyys vain jää. On siis paras unohtaa. Tarttua siihen, mitä käsiinsä saa, ja paikalleen jämähtää. Asettua mennen, nykyisen ja tulevan välille pieneen tyhjiöön, jonka nimi on unohdus. Kuitenkin paradoksaalisesti juuri siellä on eniten muistoja.

Haluan kuoreeni jäädä asumaan,

haluan sitä hengittää.

Haluan kaiken ennallaan säilyttää,

kuka seurauksista välittää?

En minä ainakaan,

sillä matkani käy kohti tuonelaa.

Kohti niin suurta rakkautta, että

se on yhtä kuolemaa.

Mutta traagisuudessaankin niin ihanaa,

että koskaan en halua unohtaa.

Pieni suolainen vesipisara tippuu äänettömästi paperille. Siitä muistuttamaan jää vain levinnyt turkoosi läikkä.

http://weheartit.com/

Literature

Kirjallisuus ympäröi minua. Se täyttää minun maailmani niin, että hukun siihen. Kirjallisuutta on niin paljon, että tuntuu kuin se söisi minut elävältä. Silti otan käsiini yhden kirjan ja alan lukemaan sitä. Näen vain tekstiä, ja kun yritän katsoa tarkemmin, mitä siinä lukee, kirja imaisee minut. Hetken ajan on täysin pimeää ja hiljaista. En uskalla hengittää.

Kuitenkin pian tila täyttyy valolla, ja huomaan samalla olevani pienessä umpinaisessa huoneessa.  Menee hetki, sitten pakokauhu iskee. Huudan ja riehun ja hakkaan nyrkillä seiniä, mutta mitään ei tapahdu. Olen loukussa tyhjyydessä. Valun voimattomana maahan ja jään siihen paikalleni makaamaan. Hiukset tulevat naamalleni ja maailma pimenee taas. Yritän tasoittaa katkonaisen hengitykseni ja kuvittelen olevani omassa sängyssä. Tämä kaikki on vain pahaa unta, pelkkää painajaista.

Maailmankaikkeus kuitenkin huomaa minun yrittävän luistaa sen otteesta, ja se päättää näyttää, että tämä ei suinkaan ole mitään mielikuvituksen tuotetta. Äkillisen tuulenvireen seurauksena hiukseni lennähtävät pois silmiltäni ja näen taas kaiken tämän tyhjyyden. Sitä ei kuitenkaan kestä kauaa, sillä pian jostakin seinien läpi luikertelee kirjainjonoja. Niitä tulee yhä enemmän ja enemmän, ja huone alkaa täyttyä niillä. Ne lentelevät ilmassa, painautuvat maahan, kiipeävät seinille muodostaen sanoja ja lauseita. Painaudun seinää vastaan ja yritän olla katsomatta, mutta niitä on kaikkialla. Ne pakottavat minut katsomaan. Nostan pääni ja kohtaan sen silmästä silmään. Lopulta myönnän sen hallitsevan minua.

Ympärilläni on kirjallisuutta, pelkkää kirjallisuutta. Vaikka miten uisin, tulen aina hukkumaan siihen.

kuvat http://weheartit.com/