Kun myin sieluni saatanalle

Kaikki alkoi vähitellen. Olin ennen hyvin iloinen, rento ja höyhenen kevyt mieleltäni. Olisi pitänyt uskoa äitiä ja olla puhumatta sudelle ja poikkeamatta niitylle keräämään kukkasia. Eksyin polultani, ehkä lopullisesti. Aluksi oli vain vähän muutoksia, kun vaihdoin elämän palasiani uusiin. En tiennyt, oliko se kannattavaa, mutta muutos on hyväksi, kuulemma. Ajattelin, että jos vaihtaisin osia itsestäni uusiin, parempiin osiin ja sijoittaisin ne pörssiin, tuottaisin suunnattomasti.

Tilanne karkasi kuitenkin käsistä. Jossain vaiheessa, aivan huomaamattani, ylitin jonkin kriittinen rajan, jonka jälkeen paluuta entiseen ei enää ollut. Olin vaihtanut liikaa osia, niin että minussa virtasi vierasta verta yhä enemmän ja enemmän. Se ei ollut pahinta. Osat alkoivat elää omaa elämäänsä ja niistä muodostui minun alter-ego, joka otti välillä vallan. Se oli kuitenkin myös suojakilpeni. Metsässä, jonne olin eksynyt, vallitsi petojen lait. Peto on pedolle vertainen, lammas pedolle riistaa. Yritin pukea ylleni suden asun, mutta joka puolelta pilkisti aina valkoisia karvakiehkuroita. Joten aina, kun suojakilpeni otti vallan, se oli vain hyväksi. Kuitenkin se poltti nahkaani, pyrki tukahduttamaan kaiken minuuteni allaan. Se oli peto myös minua kohtaan. Riuhdoin ja rimpuilin, mutta se vain tiukkeni ympärilläni.

Mitäs sitten tapahtui poisvaihdetuille osilleni? Ne karkasivat. Juoksivat peloissani pois minun luotani kohti parempaa huomista. Uudet, kirotut, pörssissä jyrkässä laskussa olevat osani taas jatkoivat kansanmurhaansa. Ne riuhtoivat, purivat, sylkivät ja huusivat. Suojakilpeni peto oli juurtunut väärin. Se kääntyi minua vastaan ja tuhosi sisintäni. Mietin, miten olin joutunut siihen tilanteeseen, kunnes yllättäen ymmärsin. Sieluni oli riekaleina. Olin vaihtanut suurimman osan siitä pois. Olin myynyt sieluni saatanalle. Sehän se riehui nahoissani. En voinut muuta kuin luovuttaa. Minulla ei ollut enää entisiä osiani, enkä koskaan tulisi saamaan niitä takaisin. Joten päätin lopettaa rimpuilun. Annoin pedon levitä kaikkiin jäseniini ja toteuttaa kieroutunutta operaatiotaan. Jos loppuelämäni tulisi olemaan kuitenkin pedon kanssa elämistä, on sama kuolla pedon kädestä.

Nyt on mennyt kaksi vuotta, ja elän edelleen peto sisälläni. Se on kuitenkin hihnassa, häkissä ja kuonokopattu. Ymmärsin, että en tulisi pääsemään siitä eroon, sillä se on nyt osa minua. Olen onnistunut löytämään pari entisten kaltaista palaa ja vaihtamaan ne pedon häntään, mutta valtaosa minusta kuuluu edelleen sille. Ainut vaihtoehto on siis hyväksyä asia, ja elättää tuota dobermannia sydämelläni. Olen tosin edelleen metsässä ja etsin ulospääsyä. Tiedän toisaalta, että en löydä sitä koskaan, koska pedot kuuluvat metsään kaltaistensa pariin, ja minua hallitsee peto. Niin, kaikki alkoi vähitellen. Vaan kuinkas se sanonta meneekään: anna sille pikkurilli - se vie koko käden.

http://weheartit.com/

Lost in London and adored in Aberdeen

Lisa Tilley juoksee niin nopeasti kuin suinkin pystyy liukkaalla rantakadulla korkokengät jalassa, vaikka tietääkin se olevan jo turhaa, sillä sade on kerinnyt kastelemaan hänet jo täysin. Lopulta hän pääsee läheiseen kahvilaan turvaan ja heittää läpimärän sanomalehden roskiin. Sateenvarjo olisi ollut hyödyllisempi, hän ajattelee, ja pyyhkii paperiliinalla varovasti kasvojaan. Turhautuneena ja kylmissään hän päättää jäädä kuivattelemaan hetkeksi kupponen kuumaa seuranaan. Lisa vilkaisee ympärilleen ja huomaa olevansa Starbucksissa. Hienoa, hän päätyi sitten yhteen kalliimmista kahviloista koko Lontoossa, ellei koko maailmassa! Jaksamatta uhrata sen enempää voimavarojaan tämän surkuttelulle, Lisa päättää, että on ansainnut kunnon jouluisen kanelilatten. Tämä tulee todennäköisesti vielä tuntumaan hänen tiukassa budjetissaan, mutta juuri nyt sillä ei ole väliä.

Lisa istuutuu korkealle jakkaralle kapean ikkunapöydän ääreen. Siitä on hyvä seurata kaupunkielämää. Lisa maistelee varovasti kuumaa latteansa ja katsoo tarkkaavaisesti, kun ohikulkeva nainen taistelee sateenvarjonsa kanssa, kun se meinaa lähteä tuulen mukaan. Lisa tarkkailee vielä hetkisen ohikulkijoita, miettien minne kukakin on matkalla, kunnes uppoutuu ajatuksiinsa. Hän oli muuttanut Lontooseen tasan kaksi kuukautta sitten. Silloin kaupunki oli tuntunut suurelta ja mahtavalta ja hän oli ollut toivoa täynnä. Eivät asiat paljoa olleet muuttuneet, hän tykkäsi kaupungistaan vielä enemmän jos mahdollista. Mutta se tuntui jo niin kodikkaalta, että sellainen uutuudenviehätys oli mennyt. Toisaalta se oli hyvä, hän viihtyi siellä aivan mainiosti, eikä voinut kuvitellakaan muuttavansa enää pois. Lisa hymyilee itsekseen ja hörppäisee taas kupistaan. Häntä voisi kutsua ajattoman kauniiksi naiseksi. Hänen vaaleanruskea polkkatukka ja huoliteltu, mutta luonnollinen olemuksensa saa hänet näyttämään rikkaalta ja tyylikkäältä suorastaan Audrey Hepburnin kaltaiselta leidiltä. Nuoruus todella pukee häntä.

Gary Larkin puhaltaa keuhkonsa tyhjäksi savusta ja tumppaa tupakkansa läheiseen vesilätäkköön. Hän pistää juoksuksi, sillä politiikan luento on jo hyvää vauhtia menossa. Hän kiirehtii kapeaa katua pitkin yliopistoa kohti ja melkein kompastuu matkalla. Hiton mukulakivet, kaikki kadut on vuorattu niillä. Gary sipaisee vaaleita muotoiltuja hiuksiaan ja jatkaa matkaa. Häntä voisi kutsua juurikin sellaiseksi elokuvien unelmamieheksi. Hänen komea hiukan rähjäinen look saa suurimman osan luentosalin naisista unohtamaan poliittisten teorioiden salat ja keskittymään sen sijaan miettimään keinoa päästä lähempään kontaktiin komistuksen kanssa. Gary on hyvinkin tietoinen saamastaan huomiosta, mutta päättää olla välittämättä sen kummemmin asiasta. Hän tuli Aberdeeniin opiskelemaan ja ehkä hiukan juhlimaankin siinä sivussa. Toki hän ei pane pahakseen suosiotaan ja monia iskuyrityksiä, mutta yhden illan huvituksia pidemmälle hän ei aio mennä. Gary naurahtaa ajatuksellekin tyttöystävästä ja hänen mieleensä tulee samalla vanha ystävänsä Lisa. Missähän päin Lontoota tämä on tällä hetkellä, hän pohtii, ja astuu sisään Tylypahkaakin upeamman näköiseen rakennukseen, jota hänellä on kunnia kutsua koulukseen.

Lisa Tilley poistuu Starbucksista ja kiittää samalla kassaneitiä, joka väläyttää hänelle oikein leveän hymyn. Lisa ei vieläkään ole tottunut tämän kaupungin suunnattoman ystävällisiin ihmisiin. On toki poikkeuksiakin, mutta tähän mennessä hänen eteensä on osunut pääasiassa mukavia small talkin taitavia lontoolaisia. Hän jatkaa matkaansa kadulle, joka sattuu olemaan hyvin ruuhkainen siihen aikaan aamusta. Oli ehkä tyhmä idea pysähtyä kahville, kun hän on menossa juuri kahvilaan töihin, ja saisi sieltä henkilöstöalennustakin. Lisa ei kuitenkaan ole juurikaan palkinnut itseään kaikista niistä saavutuksistaan, joita hän on kokenut uudessa kotikaupungissaan, joten hän päättää, että ylihintainen latte oli sen arvoinen. Harmi vain, että hän jo myöhässä töistä.

Lisa sai paikan mukavasta pikku kahvilasta aivan Westminsterin metroaseman läheltä heti muutettuaan kaupunkiin. Hän halusi töihin paikkaan, joka olisi lähellä kotia tai ainakin hyvien kulkuyhteyksien varrella. Westminster oli liiankin täydellinen sijainti, sehän on aivan keskustan tuntumassa kaikkien nähtävyyksien ja joen varrella. Ah, Thames –joki! Lisa ei rakastanut mitään enemmän kuin iltakävelyjä promenadilla, kun oli jo hämärää ja kaupungin valot heijastuivat jokeen ja kimaltelivat siinä läpi yön. Harkitessaan muuttoa Eurooppaan hänen mieleensä tuli heti Lontoo. Ja ehkä Pariisi, mutta hän ei osannut sanaakaan ranskaa, joten se vaihtoehto karsiutui pian pois. Näissä kaupungeissa häntä viehätti kuitenkin juuri joki keskellä kaupunkia. Lontoossa kävellessä huomaa, kuinka se on ikään kuin rakentunut Thamesin ympärille tehden siitä koko kaupungin sydämen. Vesielementti on lisäksi aina viehättänyt suuresti Lisaa, ja niinpä hän viettääkin lähes kaikki illat joella. Heti työpäivänsä päätettyä hän suuntaa kaakaokuppi kädessä Thamesin äärelle. Yleensä hän istuu penkillä kirjoittaen ajatuksiaan päiväkirjaansa tai käyskentelee muuten vain rantakadulla musiikkia kuunnellen. Tänään Lisa menisi sinne taas työpäivän jälkeen. Mutta nyt oli aika pukea essu päälle ja juosta kipin kapin kassan toiselle taakse ennen kuin pomo osaisi kaivata häntä.


Gary Larkin naurahtaa vaisusti kaverinsa vitsille ja keskeyttää hänet, tämän yrittäessä aloittaa toista aavistamatta Garyn vain näytelleen huvittunutta. Kohteliaasti Gary ilmoittaa hänellä olevan hieman kiire kotiin päin. Huomennahan he näkisivät taas. Kaveri tyytyy tähän tapahtumien käänteeseen, heilauttaa kättä ja lähtee kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Gary huokaisee muistaessaan, että pitäisi vielä käydä matkan varrella kirjastosta pari kirjaa huomista tuntia varten. Kaikki on niin ihmeellistä tässä yliopistomaailmassa, hän ajattelee. Töitä ja lukemista olisi vaikka muille jakaa. Mutta kaikki on niin itsenäistä, että sitä voi päätyä olemaan tekemättä mitään.  Hän vilkaisee ohikulkevaa nuorta naista, jonka hame juuri ja juuri peittää tämän takapuolen, ja oikeaa kättä koristaa leima eiliseltä klubikierrokselta. Tuttu näky kaupungissa. Tuokaan tyttö ei varmasti paljoa aikaa käytä koulutöihinsä, mutta silti näyttää selvinneen näinkin pitkälle lukuvuotta. Kyllä Garykin kannattaa hauskanpitoa, sehän nyt kuuluu nuoruuteen, vaikka alkoholin ystävä hän ei olekaan. Monena iltana on tullut istuttua iltaa kavereiden, puolituttujen ja tuntemattomien kanssa läheisessä pubissa tai asuntolan baarissa. Hauskaa se on ollut joka kerta, vaikka hän onkin lähinnä hakeutunut syvällisiin poliittisiin keskusteluihin muiden yhtä viisaiden tai humalasta viisastuneiden ihmisten seuraan.

Tälle illalle Garylla on kuitenkin tavallisesta poikkeavia suunnitelmia, vaikka onkin perjantai. Hänen on saatava hiukan etäisyyttä kaikkeen, joten hän aikoo mennä pitkälle kävelylle keskustaan. Tänään tulee tasan kaksi kuukautta siitä, kun hän muutti Aberdeeniin, joten hän voisi juhlistaa sitä tutustumalla vihdoin kunnolla kaupunkiin. Toki hän on kävellyt samoja katuja ja ihaillut ja hämmästellyt samoja rakennuksia jo lukemattomia kertoja, mutta ei koskaan mitenkään suunnitellusti. Nyt hän aikoo kunnolla imeä itseensä kaiken sen tunnelman, joka tällä pikku citylla on tarjottavanaan. Eihän Aberdeen nyt mikään aivan pikkukaupunki ole, mutta New Yorkin jälkeen se tuntuu aika pitkälti siltä.  Gary kävelee edelleen vehreän puiston halki ja puiden suojassa piileskelevää polkua pitkin kohti asuntolaa. Päiväunet olisivat kyllä paikallaan ennen kävelyretkeä.

Lisa Tilley päättää tänään työvuoronsa etuajassa. Hänen pomonsa heittäytyi tänään oikein mukavaksi ja sanoi sen olevan korvaus Lisan monen viikon ylitöistä. Sehän kelpaa! Iloisena Lisa sanoo heipat työkavereilleen ja suuntaa kadulle kohti lähintä metroasemaa. Ulkona on vielä aivan valoisaa, joten hän kerkeäisi joelle myöhemminkin. Nyt hänen tekee mieli käydä tarkastamassa Piccadilly Circus ja sitä ympäröivät kadut, jos ne olisi jo koristeltu aivan jouluisiksi. Toki näin marraskuun lopulla se on tehty varmasti jo aikaa sitten, mutta Lisa ei ole töiltään juurikaan kerinnyt kulkemaan muualla kuin keskusta-alueella. Hän laskeutuu rullaportaat alas ja pinkaisee juoksuun keriten ahtautua juuri viime hetkellä täpötäyteen metroon. Yksi huono puoli Lontoossa on ahdistavan täydet metrovaunut. Ei sillä, että Lisa olisi klaustrofobinen tai mitään, mutta ei ole yhtään mukavaa olla tiiviisti puristettuna vasten tuntemattomia hikisiä ihmisiä. Hänen on hieman vaikea saada henkeä, joten hän päättää ajatella jotain muuta. Gary tulee yllättäen kirkkaana hänen mieleensä. Mitähän se yhteiskunnallinen nero tekee tällä hetkellä toisessa päässä Brittein saaria?

Gary Larkin varmistaa, että pienen asuntolahuoneensa ovi on varmasti lukossa, ja suuntaa ulko-ovelle päin. Muutama kerros ja monta sokkeloista käytävää myöhemmin hän pääsee viimein ulos talosta. Kummallista, miten hän ei ole vielä kertaakaan eksynyt sinne, vaikka hänen suuntavaistossaan ei todellakaan ole kehumista. Gary kävelee bussipysäkin ohi heilauttaen ohimennen kättä parille tutulle. He varmaan jäisivät mielellään rupattelemaan hänen kanssaan, mutta Gary ei nyt ole juttutuulella. Hänellä on treffit kaupungin kanssa. Hän kävelee samaa tietä kuin tulikin, mutta yliopiston sijaan hän menee isommalle kadulle, joka johtaa keskustaan. Ulkona hämärtää jo vähän, mutta maisemat näkyvät vielä hyvin. Gary katselee loputonta harmaiden graniittitalojen jonoa, karuhkon näköisiä kivimuureja teiden laidoilla ja mukulakivisiä katuja. Olihan Aberdeenissa sellainen historiallinen tunnelma juurikin näiden hieman jopa alkeellisten seikkojen takia, mutta ei hän sinne olisi muuten vain muuttanut. Hänen lähes koko elämänsä kaupungissa keskittyi yliopistoon ja sitä ympäröiviin alueisiin, joten hän ei totta puhuen ole antanutkaan muulle kaupungille paljoa mahdollisuutta.

Oli Gary pari kertaa käynyt merellä, ja siitä hän kyllä todella tykkäsi. Yleensä niin tyyni, mutta helposti myrskyisäksi ärtyvä aava meri viehätti häntä suunnattomasti. Viimeksikin hän vain seisoi pitkään juuri ja juuri aaltojen tavoittamattomissa ja kuunteli meren kohinaa tuntien suolaisen merituulen kasvoillaan. Lopulta Garylle tuli niin kylmä, että hän suorastaan juoksi koko matkan takaisin kotiin poiketen vielä kahvilassakin matkan varrella. Hän menisi ehdottomasti piakkoin taas merelle, mutta varaisi mukaansa tällä kertaa täyden termoksen kuumaa kahvia ja lämpimän takin. Loppusyksystä nimittäin meri ei ollut läheskään sellainen lämmin ja kutsuva kuin kaikissa etelänmaiden lomamatkaesitteissä. Mutta meri on aina meri, ja hän tykkäsi tästä vielä enemmän juuri senkin takia, että turisteja ei rannalla paljoa näkynyt, joten se oli paikka, jonne hän saattoi tulla aina mietiskelemään.

Gary oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei edes huomannut kuinka oli tullut jo pääkadulle. Siellä näytti huomattavasti eloisammalta kuin lähellä kampusta. Kadut olivat jo koristeltu jouluvaloilla ja ihmiset vaeltelivat isona massana kuka milläkin asialla. Gary vilkaisi vasemmalle ja näki pari upeaa linnamaista rakennusta ja tunsi hetken olevansa melkein kuin Disneyn sadussa. Hän kaivoi kameransa esiin ja otti muistoksi pari kuvaa. Hän ei ole erityisemmin kuvaillut tultuaan Aberdeeniin, ettei näyttäisi tyhmältä turistilta, mutta juuri nyt hän ei välittänyt. Gary käveli vielä vähän matkaa katua eteenpäin nähdäkseen lisää upeita rakennuksia, kauppoja, baareja, kahviloita ja paljon muuta. Jostain kantautui myös säkkipillin soittoa ja pian hän huomasikin katusoittajan patsaan juurella ja heitti tälle huvittuneena punnan kolikon. Säkkipillinsoitto on hänestä ollut aina oudon kuuloista, mutta tietyllä tavalla hyvin tunnelmallista. Gary käveli vielä vähän matkaa katua eteenpäin, kunnes huomasi Primarkin. Hän muisti tarvinneensa jotain sieltä, joten pinkaisi kadun poikki, väistellen taitavasti autoja, ja katosi kaupan sisälle.

Kolmea erikoiskahvia, muutamaa uutta ostosta ja lukemattomia vaikuttuneita huokauksia myöhemmin Lisa Tilley on vihdoin valmis poistumaan Picadillyltä. Lontoo tosiaan on kuin suuri ja mahtava kokonaisuus, jonka jokainen kaupunginosa on kuin oma maailmansa. Hän rakastaa sitä samalla niin modernia ja historiallista suurkaupunkitunnelmaa, jonka Lontoossa voi kokea. Hän rakastaa kaikkea siihen liittyvää – koko Lontoon sielua! Edes kliseiset nähtävyydet, kuten Big Ben ja London Eye, eivät ole vielä alkaneet kyllästyttämään häntä. Päinvastoin, on mukava, kun ne ovat joka päivä todisteena siitä, missä kaupungissa oikein ollaan. Välillä nimittäin vilkkaat ja mahtavat kadut muistuttavat häntä vahvasti New Yorkista, kun taas pienemmät englantilaisemmat pikkukujat viestivät pikkukaupungin maalaistunnelmaa.

Lisa päättää suunnata vielä hetkeksi joen rantaan. On jo aika myöhä, mutta hän asuu ihan lähellä, ja sitä paitsi kaupunkihan on juuri kauneimmillaan iltaisin. Hän kävelee vähän matkaa Westminster Bridgeä pitkin, kunnes pysähtyy nojailemaan sillan kaiteeseen ja tuijottelemaan lumoutuneena London Eyen heijastusta vedessä. Tänään oli hyvä päivä. Kunpa Gary olisi nyt täällä hänen kanssaan, niin hän voisi kertoa hänelle siitä. Asuessaan New Yorkissa he jakoivat keskenään kaiken, mutta niin kai se sitten on, että ystävät erkaantuvat muuttaessaan eri paikkoihin. Kyllähän he edelleen soittelevat joskus, ja oli Lisa laittanut kunnon kliseisen Lontoo -aiheisen kortinkin Garylle, mutta kaikki oli nyt erilaista. Jospa hän pian kirjoittaisi tälle vaikka kirjeen ja kertoisi kunnolla uudesta elämästään. Olisi myös kiva kuulla, miten hänen luita ja ytimiä myöten amerikkalaisella ystävällään menee skottien luvatussa maassa. Lisa kuvittelee Garyn kiltissä ja purskahtaa nauruun. Hieman nolostuneena ohikulkijoiden katseista, hän laittaa heti käden suulleen ja hymyilee itsekseen. On varmaan jo aika mennä kotiin.

Gary Larkin palaa Primarkista tyhjin käsin, sillä ei onnistu millään saamaan päähänsä, mitä hän sieltä oikein tarvitsi. Joka tapauksessa päivä oli erittäin mukava ja onnistunut. Hän päättää mennä kotiin bussilla, sillä käveltyään koko matkan keskustaan hän alkaa olla jo aivan poikki. Gary menee odottelemaan bussipysäkille, mutta tajuaa pian olevansa väärällä puolella tietä. Tottuukohan hän ikinä tämän maan outoon vasemmanpuoliseen liikenteeseen? Gary ylittää tien, tällä kertaa suojatietä pitkin, ja menee vihdoin oikealle pysäkille. Kaksikerroksinen suoraan asuntola-alueelle menevä bussi tuleekin melkein samalla hetkellä. Ostettuaan opiskelijalipun Gary kiipeää toiseen kerrokseen, josta voi paremmin ihailla maisemia. Bussimatkassa ei mene kuitenkaan kauaa ja pian hän onkin jo tutun talonsa pihalla. Hän vilkaisee keskusrakennuksen suuntaan huomaten siellä olevan jo paljon ihmisiä valmiina kaikelle, mitä perjantai-illalla on heille tarjottavanaan. Gary pohtii hetken menisikö pyörähtämään baarissa, mutta päättää lopulta mennä suoraan kotiin. Tänään hän soittaisi pitkästä aikaa Lisa Tilleylle.

 

 

Kenellä on kaikki valta?

(pahoittelen sitä, että teksti huononee roimasti loppua kohden. Ideani oli todella laaja ja mielestäni hieno, mutta aika loppui kesken. Seliseli, mutta tarina kaipaa mielestäni pientä armonantoa : D)

Nyt

Se elokuvien surullisenkuuluisa tapa herätä: Ensin silmät raottuvat vähän, näkökenttä on sumea, mieli onnellisen unihiekan peitossa. Muutaman räpäytyksen jälkeen värit ja muodot alkavat selkiytyä. Muutama laiska räpäytys lisää ja yhtäkkiä silmät rävähtävät selkosenselälleen. Missä vitussa mä oon? Elokuvissa se voi olla hauska tapa aloittaa kohtaus, mutta tosielämässä… kaikkea muuta. Ja näin tulee tapahtumaan tarinamme anti-sankarittarelle, Rosannalle, aivan hetken kuluttua viereisessä makuuhuoneessa.

 Puoli tuntia sitten María heräsi onnellisena. Katsottuaan jääkaappiinsa hän tuumi hetken, puki ylleen eteisen lattialta sinne pikkutunneilla jättämänsä vaatteet ja lähti sitten äänettömästi asunnostaan. Tuttu kadunkulman kauppias oli tyrmistynyt, kun María osti tavallisen aamukahvin ja sanomalehden sijaan kokonaisen kassillisen aamiaistarvikkeita, mutta María selitti jotain erityisestä vieraasta, jonka kulttuuriin kuuluu iso aamiainen, voitko kuvitella? Kauppias iski Maríalle kannustavasti silmää ja kaksi tuntia myöhemmin koko katu tulisi tietämään, että meidän Maríallapa onkin nainen ameriikasta asti. Ikään kuin vain amerikkalaiset söisivät kunnon aamupalan. 

Nyt María ottaa kaapin perältä tarjottimen ja asettaa siihen loihtimansa pika-aamiaisen. Kurottautuessaan ottamaan hyllyltä espressokuppeja hän onnistuu tiputtamaan kyynärpäällään yhden sydänkuvioisen mehulasin. Lasi kolahtaa äänekkäästi tiskipöytään – herättäen näin myös Rosannan omaan henkilökohtaiseen painajaisuneensa - ja suuri punainen sydän menee tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi. Jos María kiinnittäisi enemmän huomiota tapahtuneeseen, hän aavistaisi mitä ennen pitkää olisi tapahtuva myös hänen sydämelleen. Mutta jätetään jossittelut sikseen.

- Buongiorno, María lepertää hunajaisella äänellään, ja kolistelee kantamuksineen kohti sänkyä, jossa pelokas Rosanna piileskelee kuin jänis mansikkapenkissä. Luulee ettei nää susihukka pientä hännäntypykkää. Rosanna ei paljon italiaa taida, mutta tuon jatkuvan sanatulvan äänensävy kertoo paljon: María tuskin sanoo kiitos kivasta illasta, tuossa on ovi. Ja tuossa kilisee aamiainen. Kuuluuko tämän kulttuurin panonormeihin yhden illan jutun lisäksi myös ”seuraavan aamun jaettu katumus” vai haluaako María todella tarjota Rosannalle aamiaisen sänkyyn? Laskettuaan kymmeneen Rosanna päättää ottaa tästä selvän ja tulee esiin peiton alta. – Huomenta huomenta, hän sanoo selvällä suomen kielellä.

Kaksi tuntia myöhemmin Rosanna istuu ikkunalaudalla, roikuttaa paljaita jalkojaan avoimesta ikkunasta ja polttaa jo kolmatta tupakkaansa. Hän näyttää passiiviselta lasittuneine silmineen, aivan kuin mikään ei koskisi tai kiinnostaisi häntä. Mutta jos näkisitte hänen mieleensä, luulisitte hurrikaanin iskeneen sinne.

María lähti vähän aamiaisen jälkeen johonkin, josta Rosanna ei saanut selvää. Ainoa, mitä hän ymmärsi oli stop! ja käden huitaisu. Rosannan oli siis jäätävä sinne. Hän nyökytteli niskansa kipeäksi, mutta salaa mielessään hän ajatteli häipyvänsä niin pian kuin mahdollista. Ei hän halua naista, parisuhdetta tai lepertelyä millään kielellä tai kenenkään kanssa. Ei enää, ei nyt, kun hän oli päässyt eroon Sandrasta.

Sandra. Rosanna sytyttää neljännen tupakan edes huomaamatta sitä itse. Sandra… Neljään päivään hän ei ole nähnyt Sandraa, kolmeen päivään kuullut Sandrasta ja kahteen päivään ajatellut Sandraa. Ja nyt se saatana löysi taas tiensä hänen ajatuksiinsa. Mutta nyt tässä istuessaan hän ymmärtää, mikä on saanut hänet tekemään näitä outoja asioita. Mikä on saanut hänet lähtemään ykskaks toiselle puolelle Eurooppaa? Mikä on saanut hänet irtosuhteeseen täysin tuntemattoman ihmisen kanssa? Ja mikä on saanut hänet muuttamaan mielensä ja jäämään tämän tuntemattoman ihmisen luokse? Sandra. Vitun Sandra.

Kolme päivää aiemmin

Rosanna käveli korot kopisten pitkin Hämeenkatua. Hänen sydämensä tykytti rinnassa kuin nopeutettu taskukello, tik tik tik. Sandra oli soittanut, halunnut nähdä. Tule Coffee Houseen. Tulen, tulen. Nyt heti. Olen jo matkalla. Onnellisena tästä, tapaamisesta ja vieläpä julkisella paikalla, Rosanna oli kiskonut mokkanilkkurinsa jalkaan, pöyhinyt hiuksiaan eteisen peilin edessä, sutaissut vielä uuden kerroksen huulipunaa ja lähtenyt. Hänen oli pitänyt opiskella yhdessä kaverinsa Henriikan kanssa, mutta kerkeäisi sitä myöhemminkin. Hänen oli pitänyt nauttia juuri valmistamaansa lounasta, mutta ainahan sen voisi lämmittää uudestaan. Hänen oli pitänyt vaikka mitä, mutta Sandra. Kaikki sai unohtua, kun Sandra soitti.

- Mä olin kirjoittamassa, just sitä vaikeeta dialogikohtaa josta mä sulle puhuin, muistaks sä. Yritin ja yritin mut tuntuu ettei siitä tuu mitään. Oli sit ihan pakko päästä pois kotoa, ja no, tiedäthän sä etten mä tykkää olla yksin tällasis paikoissa. Hakisitsä mulle santsikupin samalla kun haet jotain itselles, tuli just mieleen yks juttu mikä on pakko saada kirjotettua ylös.

He istuivat nurkkapöydässä kahvikupit ja hiljaisuus välissään. Sandra kirjoitti pikkuiseen vihkoonsa, Rosanna katseli Sandraa tuntien itsensä taas kerran täysin halvaksi ja hölmöksi. Sandra ei ollut kahvilla hänen kanssaan, hän ei vain ollut siellä yksin. Rosanna puri huultaan ja käänsi katseensa katsoakseen ympärillä istuvia ihmisiä. Niin kuin usein elokuvissa, rakkauteen pettyneet ihmiset näkevät rakastuneita ihmisiä kaikkialla. Ei siis ollut mikään ihme, että Rosannan ympärillä ihmiset hivelivät toistensa sormia, suutelivat toistensa suupieliä ja nielivät toistensa kieliä.

Rosannan silmiä kirveli pettymys ja kiukku porisi kurkussa. Sitten hän teki jotain, mitä ei ollut koskaan ennen uskaltanut tehdä. Hän nousi seisomaan, otti laukkunsa ja lähti. Hän kieltäytyi katsomasta taakseen ja päästyään kulman taakseen purskahti itkuun. Saatanan saatana, että pitääkin itkeä sellaisen persläven takia! 

Kaksi päivää aiemmin

Rosanna istui lentokoneessa ikkunan vieressä ja katseli pilvien repaleita. Ne kuvasivat hyvin hänen mieltään, nuo pysähtyneet, rikkonaiset hahtuvat. Hänen oli pakko sulkea silmänsä ja hautautua siihen kaikkeen paskaan, joka hänen nenäänsä haisi. Miksi hän on antanut itsensä olla sellainen, jo vuosia? Miksi hän on orjallisesti mennyt ja tehnyt kaiken mitä Sandra vain on keksinyt pyytää? Miksi hän on haaveillut ja haikaillut, vaikka on tiennyt olevansa vain yksi monista muusista? Miksi hän on kantanut viskiä ja nenäliinoja tai sitonut Sandran verisiä ranteita jokaisen lähteneen naisen jälkeen? Miksi hän on suostunut olemaan toinen, kolmas ja kuka tietää kuinka mones nainen?

Hän mietti, kuinka monta päivää menisi ennen kuin Sandra osaisi kaivata häntä, tai ainakin ilmoittaa itsestään? Kuka hänelle toisi nenäliinoja, kuka nostaisi hänet suihkun lattialta ja pukisi yöpaidan päälle? Aiheuttaisiko Rosanna hänelle sellaisia seurauksia? Huomaisiko Sandra edes hänen poissaoloaan?

 Samaan aikaan kun hänen ruumiinsa liisi ilmojen halki, aikavyöhykkeestä toiseen, hän jätti tietoisesti taakseen elämänsä suurimman rakkauden. Hän oli jättänyt Pirkkalan lentoasemalle kaiken itsepetoksen, katkerat kyyneleet ja kaihoisat katseet. Kun ihmiset lähtevät Roomaan etsimään palan historiaa, hän lähti sinne kadottamaan omaansa.

Eilen

Herättyään uudessa ympäristössä Rosanna tunsi jotain aivan uutta: voimaa. Kävellessään hälyistä Via Cavouria pohjoiseen hän päätti tehdä jotain ennenkuulumatonta. Mitä se olisi, hän ei vielä tiennyt. Hän uskoi, että hetki kyllä kertoisi, kun on sen aika.

Hän käveli Colosseumille, mutta katukaupustelijat ja ruotsia puhuvat turistit saivat hänet kääntymään takaisin. Hän piti Roomasta osittain sen takia, että kukaan ei ymmärtänyt häntä, eikä hän ymmärtänyt ketään. Hän sai olla ihmisten seassa tuntematta itseään yksinäiseksi, mutta varsinaisesti hänen ei tarvinnut olla kenenkään kanssa. Hän mietti hetken, ja tajusi tuossa ajatuksessa olevan jotain pelottavan tuttua.

Espanjalaisilla portailla hänen oli hengähdettävä, ja kylmä porras tuntui hyvältä hänen sääriään vasten. Hetken hän nautti olostaan, kunnes hänen näkökenttäänsä tuli jotain, mikä sai happamuuden polttelemaan hänen kielellään. Nuori pariskunta, nainen ja mies. Nainen käveli pari metriä miehen edellä ja huuteli oudolla kielellä olkansa yli. Mies käveli paremman puoliskonsa perässä kantaen kauppakasseja ja nyökkäillen. Onko Rosanna ollut samanlainen?

Villa Borgheseen päästyään Rosanna uskalsi hengähtää. Ehkä hän oli onnistunut kadottamaan vaeltaneet ajatukset. Hän istuutui puiston penkille, ja jottei hän vain näkisi enää mitään merkkejä menneisyydestään, hän sulki silmänsä. Hän pyöritteli kämmenissään maasta poimimiaan tammenterhoja, kuin puristelisi stressipalloa. Hetken kuluttua käsien asento rentoutui, terhot tipahtivat nurmelle ja Rosanna vajosi uneen.

Puistossa nukkuminen oli selvästi virkistänyt rasittunutta Rosannaa, sillä illan laskeutuessa kaupunkiin hän astui ulos hostellihuoneestaan puhdistautuneena, laittautuneena ja hänen kasvoillaan ei ollut enää häivääkään siitä ahdistuksesta, joka häntä päivällä oli vainonnut. Hän oli tehnyt päätöksensä illan suhteen.

Hän oli aiemmin päivällä nähnyt sateenkaarilipulla varustetun baarin San Giovannilla, ja päätti tehdä ennenkuulumattoman tekonsa siellä. Hän ei ollut koskaan käynyt yksin baarissa. Hän ei ollut koskaan vastannut naisten flirttiin, koska kuvitelmissaan hänellä oli ollut Sandra, jolle olla lojaali. Hän ei ollut koskaan lähtenyt tuntemattoman naisen mukaan. 

Nyt

Rosanna alkaa miettiä, mitä vikaa Maríassa muka on? Hän osoittaa selvästi olevansa kiinnostunut. Hän haluaa juoda aamukahvit hänen kanssaan. Hän haluaa Rosannaa. Voiko enempää vaatia? Ja siinä tupakkaa poltellessaan hän päättää jäädä.

Pian María palaa kotiin. Rosanna hymyilee aurinkoisesti, tekee tilaa viereensä ja tarjoaa tupakan. María ottaa Rosannan kainaloonsa. Ja he tulevat elämään elämänsä onnellisesti loppuun asti.

Vai tulevatko? Entäs ne sydämen sirpaleet? Ja entäs minä, tarinamme kertoja? Minulla on kaikki valta. Minä hymyilen paholaisen hymyä ja otan esiin puhelimeni.

Sandra: Hei, missä sä oot, vois nähdä? Kolme sanaa ja tää teksti on valmis. Ikävä!

Rosanna     valitsee    minut.

Kirjoitan likapyykkini puhtaaksi

Marie katsoi valkeaa näyttöä, jossa vilkkui ilkeämielinen viiva. Syyttäen, ivaten, et sinä osaa, et sinä voi, et sinä kuitenkaan, tänäänkään. Marie kohottautui tuolissaan avatakseen pikkuikkunan pöytänsä takaa, otti ikkunalaudalta lasisen tuhkakupin eteensä ja sytytti savukkeen. Hetken hän katsoi kursorin tasaista mäkätystä, kunnes sai tarpeekseen ja meni ikkunan eteen, paremman puutteessa kohdisti katseensa alas talviselle kadulle, missä erinäisissä kokoonpanoissa ihmiset vaelsivat vastaanottamaan uuden vuoden. 

Lupasin itselleni, että kuiva kausi loppuisi tähän hetkeen, tähän iltaan, ja uusi vuosi herättäisi minut sanojen talviunesta. 

 Lähipubin suunnasta kuului iloista humalan sorinaa, naurua, huudahduksia - kutsuhuutoja minulle, Marie ajatteli. Hän katsoi pää kallellaan halpaa, yksinäistä viinipulloaan tietokoneen vieressä. Sen hienostunut Leo-leijona kehräsi hänelle, pysy täällä, tee mitä lupasit, älä anna nyt periksi. 

Jo kauan olen elänyt kuin boheemitaiteilija, omassa pienessä taiteilijaporukassani, tuoppi kädessä kantiksen peräloosissa, jointti huulessa, hiukset sekaisin, mieli vielä sekaisemmin. Uusille tuttavuuksille esittelen itseni kirjailijaksi. Ja milloin viimeksi minä olen edes kynää kädessä pidellyt?

Marie karisti tupakkaansa, katsoi taivaalle ja yritti miettiä, miten olikaan joutunut tällaiseen umpikujaan. Hänhän oli aina rakastanut kirjoittamista. Kun täti oli kysynyt kymmenvuotiaalta Marielta, mikä tästä tulisi isona, hän oli vastannut silmät kimmeltäen: maailman kuuluisin kirjailija, tietysti. Kun sama täti oli sanonut, ettei siinä ammatissa tienaa tarpeeksi elääkseen, Marie oli kieltäytynyt antamasta syntymäpäiväkakkua tai edes pahvilautasta.

Marie palasi pöytänsä ääreen, laittoi kädet puuskaan rintansa päälle ja alkoi miettiä asiaa ihan tosissaan. Miten hän nyt oli tässä jamassa, jo kuukausia tyhjän paperin kammoisena, vaikka kaikki oli aina sujunut kuin rasvattu. Ainekirjoituksen kiitettäviä pursunneet vihkot olivat vaihtuneet novelleihin nuorten lehdissä ja netissä, kekseliäät isänpäiväkorttien runot palkintokahvipaketeiksi valtakunnallisissa runokilpailuissa ja lopulta humoristinen novellin pätkä viiden sadan euron rahapalkinnoksi. Tällöin hän oli vienyt tädilleen paketin Presidenttiä ja kortin, jossa luki: Tienasin ite.

Miettiessään tuota esipuberteettista ehdottomuutta ja naiivia näyttämisenhalua, Marie ymmärsi. Tuolloin hän oli osannut käsitellä kritiikkiä. Se oli ollut kuin likaiset housut, jotka tarvitsivat vain tarpeeksi rajua nyrkkipyykkäystä puhdistuakseen. Sitten oli tullut Herra Punaviinitahra, joka ei niin vain lähtenytkään Marien valkeasta hameesta.

Marie tarvitsi toisen savukkeen, pienen kulauksen Leon karjuntaa. Kun hän oli viime syksynä päässyt opiskelemaan kirjoittamista, hänen odotuksensa olivat olleet korkeat. Vuosi tai pari ja hän olisi jo julkaissut esikoisensa, vähintään. Hän muisti, kuinka intohimoisesti oli kirjoittanut ensimmäistä palautettavaa kotitehtäväänsä koko yön pienessä opiskelija-asunnossaan, ja aamuauringon noustessa tiputtanut sen opettajansa postilokerikkoon. Tämän jälkeen hän oli mennyt nukkumaan kevyin mielin, suu onnesta venyneenä, ja herännyt paria tuntia myöhemmin elämänsä syvimpään painajaisuneen. 

- Mnjaa… Sanon nyt ihan suoraan Marie, tää on ihan jees, kaikin puolin mukava ja jotenkin pehmeä, mut… tää on ihan niinku Mariet, hieman tylsä, mauton, jos niin voi sanoa. Hyvä teksti olis ennemmin niin ku…  niinku Doris, jos tajuut. 

Murtuneena Marie-keksinä olin jättäytynyt kurssilta ja vaihtanut tieteelliseen kirjoittamiseen, jossa opettelin tarkasti kaikki harvardin systeemin pilkun paikat, jottei kukaan pääsisi vertaamaan minua Veeraan tai vaikkapa Dominoon.

Poltettuaan savukkeen hän katsoi vielä kerran Leoon, otti tuolissa mukavan asennon ja aloitti tuijotuskilpailun kursorin kanssa. Vuoden vaihtumiseen olisi vain vajaa tunti, hänellä oli kiire. 

Olipa kerran Marie, hän aloitti, mutta pyyhki sitten viimeisen sanan. Olipa kerran Doris, kaunis nuori neito. Hänellä oli vuotta nuorempi sisar, Marie, joka ei ollut mitään siskonsa rinnalla. Tai niin ihmiset kuvittelivat. 

Marie mietti. Mariet kyllä olivat hieman mauttomia, mutta jokaisen tarjoilulautaselta niitä löytyi. Jokainen tuntee paketin, etiketin, jokainen muistaa maun. Marie muisti, miten lapsena, kuinka kekseliästä, isovanhemmat toivat hänelle aina Marie-keksejä tullessaan käymään. Marie levitti päälle milloin marmeladia, milloin suklaatahnaa. Olisiko siinä ideaa, hän mietti. 

Ja niin kiltti, hyvätapainen ja kaunis Doris päätyi naimisiin naapurinpojan kanssa, kun taas Marie kiersi maailman suuria näyttämöitä, näytellen kameleontin lailla mitä erilaisimpia rooleja, saaden lopulta lempinimen alati uusiutuva Tabula Rasa. Loppu. 

Ei se kummoinen ollut, hän ajatteli, mutta Herra Punaviinitahra kyllä tajuaisi piikin. Hän tulosti tekstin, laittoi sen kirjekuoreen. Loman loputtua hän kävisi lähikiskalla, ostaisi paketillisen Marie-keksejä, veisi sen sekä kirjeen opettajainhuoneeseen odottamaan luentojen alkua. Hän myös ilmoittautui uudestaan luovan kirjoittamisen kurssille. 

Kahden viikon kuluttua hänelle tulisi sähköpostia. Luovan kirjoittamisen alkeiskurssille ilmoittautuneita hakijoita oli tällä kertaa enemmän kuin opiskelijakiintiö sallii. Valitettavasti emme tällä kertaa valinneet sinua. Hyvää alkanutta vuotta!

Viikon kuluttua siitä hän kuulisi ruokalassa, että Luovan kirjoittamisen alkeiskurssille oli vielä reilusti tilaa. Tällöin Marie tietäisi voittaneen, vapautuneen. Eikä hänen enää koskaan tarvitsisi istua kuukausikaupalla tyhjän word-tiedoston edessä kuunnellen kursorin ininää. Eikä hänen tarvitsisi enää koskaan pestä punaviinitahroja valkeasta hameestaan – hänhän joisi vain valkoviiniä.

Vangitseva vapaus

Olipa kerran nuori tyttö, joka rakastui vapauteen. Kukaan ei tänäkään päivänä tiedä, oliko se hänen väistämätön kohtalonsa, vai ajoiko kylmä maailma hänen siihen. Kuitenkin hän rakasti vapautta koko sydämellään, koko sielullaan. Oikeastaan hän rakasti koko maailmankaikkeutta. Miten hän siihen päätyi, varmuutta ei ole, mutta se oli peruuttamatonta. Niin voimakasta rakkautta hän tunsi, että siihen ei parannuskeinoa olisi ollut, kuten ei rakkauteen yleensäkään. Se vei mukanaan kuin kohiseva koski – tai tarkalleen ottaen aava meri.

”Kukaan ei rakasta minua. Kukaan ei rakasta minua”, Cathy ajatteli eräänä kesäisenä päivänä ja painoi katseensa maahan. Siinä hän istui - onnettomana ja yksinäisenä puiston penkillä syömässä jäätelöä.  Cathy vilkuili haikeana ympärilleen ja näki vain nauravia ja kuhertelevia pareja. Häntä inhotti vähän. Mutta pohjimmiltaan hän oli kateellinen. Cathyn sydäntä vihloi, kun hän ajatteli aikaa, jolloin oli itsekin vielä onnellinen. Hän muisti, miltä tuntui, kun elämä oli rikasta, kun sydän ja sielu olivat tulessa. Hän muisti, miltä tuntui rakastaa. Vastarakkautta hän ei tosin ollut koskaan kokenut. Cathy ei edes uskaltanut kuvitella, miltä se mahtaisikaan tuntua. Kun on rakastunut, jokainen solu on jo muutenkin sietokykynsä äärirajoilla. Henkihän siinä menisi, jos joku vielä rakastaisi takaisin samalla voimalla. Hänen hennoilla, kalpeilla kasvoillaan käväisi hauras hymyn puolikas, kun hän punnitsi mielessään näitä asioita. Sitten Cathy nousi penkiltä, heitti tahmaisen jäätelötikun roskiin ja jätti puiston taakseen. Oli aivan turhaa kiduttaa itseään seuraamalla sivusta muiden onnea ja muistelemalla menneitä. Ei sillä, että hän olisi koskaan aitoa rakkautta kokenutkaan, mutta hän oli kokenut sentään jotain, tuntenut jotain. Nyt hän oli tyhjä. Hänen sielunsa oli kuin jäätä.

Siinä kävellessään pitkin vehreää rantakatua Cathy alkoi miettiä tarkemmin elämäänsä. Hän oli aivan nuori vielä. Hänen elämänsä oli oikeastaan vasta alkanut. Silti hän oli jo vannoutunut kyynikko. Hän oli käytännössä luopunut kaikesta toivosta. Hänen kaverinsa kyllä jaksoivat kannustaa häntä ja etsiä aina vain kivoja poikia, joihin hänen pitäisi tutustua, mutta mistään ei koskaan tullut mitään. Cathyn sydän ei ollut koskaan mukana. Ehkä hän oli jotenkin viallinen. Ehkä kaikkia ei vain ollut luotu seurustelemaan. Niin tai näin, reilu kuukausi sitten hän kyllästyi lopullisesti siihen odottelun, stressin ja lopulta aina pettymysten rumbaan. Hän sanoi kavereilleen, että eivät yrittäisi järjestää hänelle enää sokkotreffejä tai mitään muuta yhtä kammottavaa. Niin tehdessään hän käytännössä karkotti kaverinsa, sillä kuka nyt kaipaisi porukkaansa tylsää riippakiveä. Hän olisi aina vain kolmas pyörä, se outo tyttö, joka ei kiinnostunut koskaan mistään ja joka ei tuntenut mitään. Tarkemmin ajateltuna Cathy ei halunnutkaan pyöriä entisten kavereidensa seurassa. Hän ei jaksanut enää kuunnella heidän nalkutustaan siitä, kuinka tylsä hän oli. Minkä hän sille mahtoi, kun mikään ei vain kiinnostanut?

Cathy rakasti olla yksin. Hän oli oppinut pärjäämään yksin. Olihan hän elänyt itsensä kanssa jo kohta kaksi vuosikymmentä. Miten joku täysin ulkopuolinen ihminen voisi koskaan oppia tuntemaan Cathyn yhtä hyvin kuin hän itse? ”Pettyisimme kuitenkin lopulta molemmat, kun olemmekin luoneet toisesta oman illuusion, joka ei pitkässä juoksussa vastaa koskaan todellisuutta. Itkua ja sydänsuruja, niitä siitä vain seuraisi”, hän ajatteli aina pitäen itseään viisaana ja naureskellen muiden naurettavalle touhulle, jota he kutsuivat rakkaudeksi. Ehkä hän oli itsekäs. Tai ehkä todellisuudessa hän vain haki lohtua ajattelutavastaan. Ehkä hän ei rakastanut yksinäisyyttä sen enempää kuin kukaan muukaan, mutta hän tyytyi siihen. Hän oli oppinut rakastamaan sitä. Eräänlainen Tukholma – syndrooma - kidnapattu kiintyy lopulta kidnappaajaansa. Ei vain osaa enää elää ilman häntä.

Mutta Cathy todella tarvitsi nyt hetken omaa rauhaa. Hänen täytyi kunnolla selvittää elämäänsä, josta oli tullut vuosi vuodelta yhä sekavampi solmuvyyhti. Hänen täytyi puhdistaa sielunsa ennen kuin hän pystyisi taas hengittämään kunnolla ja ajattelemaan kirkkaasti. Cathy ei edes tiennyt, kuinka hän oli siihen pisteeseen joutunut, mutta hän oli niin hämmentynyt kaikesta, ettei hän enää edes tuntenut mitään. Tyhjyys. Se oli hänen päällimmäinen tunteensa, eikä se tainnut edes lukeutua tunteisiin. Hän tarvitsi vain hieman aikaa itselleen. Paljon aikaa. Tarpeeksi. Mutta aina joku yritti kovasti rikkoa sen idyllisen rauhan, jonka Cathy oli juuri hädin tuskin saavuttanut, ja tunkea väkisin hänen elämäänsä. He eivät ymmärtäneet, että tyttö kamppaili päivittäin selvitäkseen. Hän ei tuntenut vieläkään mitään, mutta hän todella yritti sytyttää taas sen roihun sydämeensä. Mutta he eivät ymmärtäneet sitä, he pitivät Cathya ylimielisenä nirppanokkana, jolle ei kelvannut kukaan. He eivät tienneet, että lähestymisyrityksillään ja lopulta pettyneillä ilmeillään he vain heikensivät jo sitä valmiiksi haurasta toivon verkkoa, jonka varassa Cathy roikkui elämänsä kraatterin yllä. 

Tosiasia oli, että Cathyn sydän oli jo varattu. Oli aina ollut ja tulisi aina olemaan. Hän ei vain ollut tiennyt sitä, kunnes kerran kaikki palaset vain loksahtivat taianomaisesti paikoilleen. Sillä hetkellä hän vain tajusi sen. Mahtoikohan se olla se raikas tuulenvire tai syksyisten lehtien havina, joka herätti Cathyn pitkästä unestaan? Tai kenties pääskynpoikasten ensilennot saivat hänen sydämensä sulamaan. Pilke palasi hänen silmäkulmaansa ja hänen kauniit kasvonsa heräsivät taas eloon, kun valo alkoi tulvia hänen sieluunsa. Jos joku olisi ollut tarpeeksi kiinnostunut Cathyn elämästä, olisi hän arvannut huolestua tässä vaiheessa tämän jo lähes mielipuolisesta katseesta. Mutta kukaan ei välittänyt hänestä. Kukaan ei ollut seuraamassa sivusta, kun pakkomielle otti Cathyn valtaansa solu solulta, jäsen jäseneltä ja myrkytti lopulta koko hänen verenkiertonsa.

Cathy ei itse osannut nähdä asiaa niin. Hänestä tuntui kuin maailman suloisin lumous olisi hänet vallannut. Kuin hän olisi lopultakin saanut maistaa todellista elämää. Tai ehkä hän olikin kuollut ja päässyt paratiisiin. Mutta ei ollut mitään väliä, mitä se oli. Cathy oli onnellinen, sehän oli pääasia. Loppujen lopuksi, kenellä oli oikeus mennä sanomaan, että hänen rakkautensa oli väärää? Tuskin kellään. Mutta olisiko jonkun kannattanut silti yrittää pelastaa hänet, pysäyttää kiitävä junan ennen jyrkännettä? Ehkä. On kuitenkin puhuttu, että Cathy ei ollut enää pelastettavissa. Hänen junansa oli saavuttanut jo liian suuren nopeuden.

Eräänä päivänä, jolloin kenties kohtalo päätti viimein puuttua kunnolla peliin, Cathy teki lopullisen päätöksensä. Hän rakasti vapauttaa ja uskoi tämänkin rakastavan häntä. Sinä päivänä he saisivat viimein toisensa – kokonaan. Kesä oli jo pikku hiljaa väistynyt syksyn tieltä, ja puut olivat alkaneet pudotella lehtiään mahtaillen kilpaa upeilla väreillään. Ennen niin vihreä nurmikko oli nyt lehtimeren peitossa. Niitä oli kaikenvärisiä – kullankeltaisia, violetteja, ruskehtavia – mutta erimuotoiset tulipunaiset lehdet olivat päässeet niskan päälle. Se oli kuin rakkaudenosoitus itseltään maailmankaikkeudelta. Myös Cathy huomasi tämän. Liekö se oli toiminut katalyyttinä hänen päätökselleen tai sitten se vain tuki sitä. Niin tai näin, ihasteltuaan hetken värien roihua ja hymyiltyään leveästi itsekseen Cathy heitti kengät jaloistaan ja kirmasi nurmikolle. Hän rapisteli ja potki lehtiä paljailla varpaillaan paljastaen niiden alta vielä vihertävän ruohikon.

Leikittyään aikansa lehtikasojen kanssa Cathy pinkaisi eteenpäin ja juoksi niin kovaa, että tuuli tarttui hänen hiuksiinsa ja mekon helmaan. Hetken näytti siltä, kuin hän lentäisi. Hän hyppelehti ja teki piruetteja syksyisillä kaduilla kiinnittämättä pienintäkään huomiota vastaantulijoihin, jos sellaisia sattui matkallaan kohtaamaan. Hän ei pysähtynyt ennen kuin tuli meren rantaan. Ah, meri! Sitä Cathy rakasti enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Se oli hänen vapautensa. Hän tuijotti sitä aivan ääneti tarkkaillen jokaista sen liikettä. Sinä päivänä meri näytti tavallistakin jumalaisemmalta. Ympärillä ei näkynyt ristin sielua. Ainoastaan hellät auringonsäteet kurkistelivat ajoittain pilvenreunan takaa seuraillen Cathya ja hihitellen hiljaa keskenään. Ne saivat rannassa kohisevat aallot näyttämään aivan keijupölyltä. Cathy hymyili, otti muutaman varovaisen askeleen märällä hiekalla kohti meren reunaa ja pysähtyi.

”Vain minä, meri ja maailma”, Cathy ajatteli. ”En koskaan vaihtaisi vapauttani pois. En antaisi kahlita itseäni. Jos niin kuitenkin kävisi, karkaisin pois tai kuolisin häkkiini. Mutta taistelen ja tulen aina taistelemaan loppuun asti vapaudestani.” Ja silloin Cathy tunsi taas sen valloittavan tunteen. Hänen sydämen lyödessä kiivaasti hänen rinnassaan hän tunsi pientä kihelmöintiä kaikkialla ihollaan. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään. ”Mikään tässä maailmassa ei saa minua koskaan tuntemaan itseäni vapaammaksi ja onnellisemmaksi kuin nyt olen. Tämä tunne on kaikenkattava. Tämän tunteen haluan säilyttää aina. Tämän haluan tuntea viimeisimmäksi ennen kuolemaani. Ei muuta. Vain meri, tämä tunne ja koko äärettömyys on minun”, Cathy julisti mielessään. Hän tunsi kuinka onnenkyyneleet valuivat lämpiminä vanoina pitkin hänen poskiaan ja leukaansa. Lopulta ne ropisivat kuin sateena pehmeään rantahiekkaan, josta aallokko huuhtoi ne pian mereen. ”Niin kauan kuin ajatukseni ovat vapaat, olen elossa aina”, Cathy kuiskasi ja juoksi tyrskyihin - tosirakkautensa syliin. Kukaan ei kuullut hänestä sen koommin. Mutta merimiehet tarinoivat, että kun aallokko yltyy merellä oikein rajuksi, voi kuulla hennon tytön naurun kantautuvan kaukaa ulapalta ja helisevän kilpaa meren kohinan kanssa.

Vanha seteli ja muita outoja sattumuksia

 Ps. Olen pahoillani tästä myöhästymisestä !! Joudun myös siirtämään tuota arvostelun eräpäivää tämän viikon loppuun 24.6.21012.

Kävelin yhtenä päivänä pitkin Pariisin ruuhkaista katua. Aurinko porotti taivaan täydeltä ja hengittäminenkin kävi tuskaiseksi. Käännyin hetken mielijohteesta pienelle varjoisalle kujalle piiloon kuumuudelta. Nojasin karheaa seinää vasten ja huokaisin syvään - vihdoinkin hetki rauhassa. Seistyäni siinä jonkin aikaa tulin taas tajuihin ja katsoin ympärilleni. Olin tosiaan hyvin kapealla ja autiolla kadulla. Vähän matkan päässä oli ruuhkainen päätie, mutta tämä pieni kuja oli mukavan syrjässä kaikesta. Se oli juuri sopiva minulle.

Vilkaisin ohimennen maahan, ja pieni rypistynyt paperinpala kiinnitti huomioni. Poimin sen varovasti ja aloin tutkia sitä tarkemmin. Se oli vanha Englannin paperiraha. En ollut aivan varma, mutta epäilin sen olevan peräisin ainakin 1800-luvulta.  Miten se oli tänne joutunut? Olin niin häkeltynyt löydöstäni, että seisoin paikoillani tutkien rahaa varmaan yli 10 minuuttia. Laitoin lopulta sen taskuuni ja suunnistin takaisin kohti ruuhkaista katua. Mutta en mennytkään töihin, jonne olin alun perin matkalla, vaan päätin ottaa selvää mysteerirahan alkuperästä. Tunnistin aina mehukkaan seikkailun sellaisen lojuessa jalkojeni juurella.

Pujottelin määrätietoisesti ihmisten lomassa kulkiessani kohti päämäärääni – pientä antiikkiputiikkia. Eräs tuttuni oli siellä töissä, ja hän osaisi mahdollisesti arvioida rahan iän ja alkuperän. Pian tulinkin Josen puodille ja marssin innostuneena sisään. Paikka oli sopivasti tyhjillään. ”Jose!” karjahdin ja tuijotin tuttavaani palavasti silmiin. Lätkäisin vanhan setelin pöytään ja pidettyäni majesteetillisen taon jatkoin: ”Osaatko sanoa mitään tästä?” Jose näytti hieman kummastuneelta äkillisestä ryntäyksestäni, mutta raha kiinnitti pian hänenkin huomionsa. Hän kaivoi laatikosta pinsetit ja nosti rahan niillä varovasti pöydältä. Katsoin herkeämättä, kun hän pyöritteli seteliä ilmassa, haistoi sitä silloin tällöin ja vilkaisi sitä jopa mikroskoopilla. ”No?” kysyin malttamattomana, ”Osaatko sanoa mitään vai et?”

Oltuaan vuorostaan hyvän tovin hiljaa Jose nosti hitaasti katseensa minuun ja sanoi vakavalla äänellä: ”Mistä ikinä löysitkään tämän, vie se heti takaisin.” Yritin udella lisää mysteerisetelistä, mutta sain Josesta irti vain sen verran, että raha oli jotenkin noiduttu ja tulisi aiheuttamaan omistajalleen outoja sattumuksia. Tämän jälkeen hänellä oli kova hinku päästä minusta ja rahastani eroon ja hän lähestulkoon hääti minut kaupastaan. Riskinkaihtajat olisivat varmaan jo tässä vaiheessa polttaneet rahan tuhannen päreiksi ja viskanneet tuhkat aavalle merelle, mutta minua setelin arvoitus vain kiehtoi lisää. Olisikohan se peräisin jonkun vanhanajan merirosvon saaliista? Vai olisiko se kenties kuulunut noidalle? Mietittyäni hetken, kuinka naurettavilta ajatukseni kuulostivatkaan, purskahdin nauruun.

Olin jo lähtenyt Josen puodista ja kävellyt takaisin päätielle. Naureskelin siinä itsekseni, kun ohikulkeva mies pysähtyi yhtäkkiä viereeni ja katsoi minua kuin jotain hirviötä. ”Mies, joka syöksee tulta!” hän huusi pelonsekaisella äänellä. Pian muutkin ohikulkijat pysähtyivät tuijottamaan. Häkeltyneenä tapahtuneesta lopetin nauramisen ja huomasin kymmeniä minuun kiinnittyneitä silmäpareja. ”Tee se uudestaan!” joku heistä sanoi.  Katselin heitä sanattomana. Sitten aloin tarkastella itseäni huomaamatta mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Huomasin maassa kuitenkin mustan läikän, aivan kuin polttojäljen. Tutkin sitä lähempää, ja se näytti hyvin tuoreelta. Joku ihmisjoukosta huomasi katseeni ja kysyi ”Miten sinä teit tuon?” Siinä vaiheessa ymmärsin, että olin jotenkin aiheuttanut läiskän. Mutta miten? Naurahdin hieman ahdistuneena ja pieni tulilieska pakeni suustani. Nojasin kauhistuneena seinää vasten ja käänsin katseeni ällistyneeseen ihmisjoukkoon. He osoittelivat kilpaa minua ja ilmassa vielä näkyvää ohutta savuvanaa.

Työnsin uteliaat katselijat pois tieltä ja juoksin, minkä jaloistani pääsin. En keksinyt juuri tapahtuneelle muuta selitystä, kuin että olisin unessa. Niin sen täytyi olla - näin oikein pahaa painajaista. Hetken juostuani pysähdyin hengähtämään. Voiko unessa hengästyä? Pian muistin kuitenkin taskussani olevan mysteerirahan ja laskin päässäni yhteen yksi plus kaksi. Oliko vanha Jose tosiaan oikeassa? En ollut ikinä uskonut mihinkään yliluonnolliseen, joten tuollaisen taikasetelin olemassaolo järkytti lievästi sanottuna maailmankuvaani. Kaivoin rahan esiin ja tarkastelin sitä varovasti. Olikohan sillä jokin tehtävä, vai olikohan se vain noiduttu? En kerinnyt saada vastausta mietteisiini, kun valtava norsu rymisteli ohitseni. Kiljaisin säikähdyksestä ja juoksin vastakkaiseen suuntaan. ”Katso äiti, kaksi elefanttia”, joku pikkupoika kommentoi tilannetta. Ihmettelin ensin, mitä poika tarkoitti, mutta huomasin pian kauhukseni, että olin näköjään itsekin norsu. Päästin kauhuhuudon, mutta se kuulosti enemmänkin elefantin hätähuudolta – kirjaimellisesti. Oudointa oli, että näytin norsulta, mutta tunsin olevani ihan oma itseni. Viimeistään siinä vaiheessa aloin epäillä mielenterveyttäni.

Juoksin hädissäni vielä yhden korttelinvälin. Sitten juuri kun olin ylittämässä tietä, kompastuin kadunkiveykseen ja mätkähdin suoraan naamalleni keskelle autotietä. Onneksi suojatietä lähestyvä auto kerkesi pysähtyä viime hetkellä. ”Pois tieltä, la idiote!” vihainen kuski huusi minulle. Nousin äkkiä ylös ja kävelin kadun vastakkaiselle puolelle pienen katoksen alle turvaan. Kuskin reaktiosta päätellen olin taas ihan oman itseni näköinen. Huokaisin syvään ja mietin kuumeisesti, mitä tekisin seuraavaksi. Missään ei tuntunut olevan enää järkeä.

Rahasta oli todella päästävä eroon. Mutta miten? En voisi mitenkään enää löytää pientä sivukujaa, josta setelin poimin. Ehkä ei ollut väliä, mihin sen jättäisin? Kävelin rivakasti vähän matkaa eteenpäin ja nähtyäni maassa kerjäläisen annoin rahan kiireesti hänelle. Kerjäläinen ei kuitenkaan reagoinut aivan odotetulla tavalla: ”En minä sentään roskia kaipaa!” hän huusi ärtyneenä ja viskasi minulle mädäntyneen banaaninkuoren. Otin vaistomaisesti kopin, ja siinä samassa kuori muuttui taas tutuksi seteliksi. Ei voinut olla totta. Enkö pääsisi rahasta koskaan eroon? Kävelin vielä eteenpäin katsellen levottomasti ympärilleni etsien roskista. Pian löysinkin sen ja tungin rahan mahdollisimman syvälle roskapönttöön. Kuulostelin hetken tilannetta pidättäen hengitystäni jännityksestä. Mitään erikoista ei kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan, jolloin huokaisin helpotuksesta ja jatkoin varovasti matkaani.

Käveltyäni hetken kuulin outoja ääniä päässäni. Ne voimistuivat pikku hiljaa. ”Tule takaisin! Älä jätä minua tänne, kadut vielä!” äänet kuiskivat. En edes halunnut tietää, mistä ne kuuluivat, mutta minulla oli paha aavistus. Kuin riivattuna kävelin takaisin roskikselle ja aloin kaivaa seteliä sieltä. Joku ohikulkeva nainen vilkaisi minua. Hänen katseessaan oli sekoitus paheksuntaa ja sääliä, kun hän näki minun tonkivan roskista. Löydettyäni rahan lähdin kiireesti pois, etten saisi mitään dyykkarin mainetta. Seteli lepäsi kädessäni viattoman näköisenä ja hiljaa. Olinkohan kuvitellut koko jutun? Ei, valitettavasti se oli totisinta totta. Kävelin eteenpäin toivottomana puristaen seteliä kädessäni. En ikinä pääsisi siitä eroon.

Juuri, kun harkitsin kaivoon hyppäämistä päästäkseni eroon saatanallisesta rahastani, seteli haihtui käsistäni. Se vain haihtui, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jäin ajatuksissani seisomaan häkeltyneenä paikalleni keskelle ruuhkaista katua, ja tunsin yllättäen kosketuksen olkapäilläni: "Anteeksi nuori mies, onko kaikki hyvin?" Käännyin ääntä kohti ja näin edessäni kauniin nuoren naisen. Hänen hymynsä oli kuin enkelillä, ja tuuli leikitteli hurmaavasti hänen hennoilla hiuksillaan. Naisen katse oli kuitenkin aivan lumoava. Hänen kauniissa silmissään oli kuitenkin tutunoloinen häivähdys. Ne olivat vihreät. Rahanvihreät.

we<3it

Kunnes rakkaus heidät yhdistää

Olipa kerran kylä nimeltä Äärellinen. Kylän vieressä oli metsä nimeltä Ääretön. Metsä oli siitä erikoinen, että siellä saattoi kulkea miten tahtoi, mutta jos yritit palata takaisin omia jälkiäsi kulkemiisi paikkoihin, tuskin onnistuit. Silti metsään ei eksynyt kovin moni, kaikki löysivät vaivattomasti takaisin Äärelliseen.

 Säännölle on kuitenkin aina olemassa poikkeus, ja niin tässäkin tarinassa. Jos joskus joku sattui löytämään takaisin paikkaan, jossa jo oli kulkenut, oli hän jo auttamattomasti eksyksissä eikä tietä edelliseen enää ollut. Nämä erityiset yksilöt olivat kadottaneet itsensä, ja ainoa mitä heille jäi jäljelle, oli paikka, jonne he uudestaan löysivät.

Sattuipa kerran, että Velma käveli metsässä. Hän käveli polkuja ja pitkospuita ristiin rastiin yrittäen näin sekoittaa omat ajatuksensa. Tämä ei tietenkään onnistunut, sillä jos jonkin asian tahtoo unohtaa, se mitä luultavimmin pysyy mielessä kuin mustikkatahra valkeissa lakanoissa.

Velma saapui pienen, lumpeita kannattelevan lammen rantaan, ja huomasi vastarannalla olevan puistonpenkin. Hän hämmästyi, ja käveli rantaviivaa pitkin penkin luo. Hän kokeili sen kosteaa pintaa sormenpäällään – kyllä, se todella oli puistonpenkki. Hetken aikaa hän mietti, miten outoa oli löytää metsästä jotain ihmisen rakentamaa. Sitten hän tajusi, ja hänen henkensä salpautui. Joku oli löytänyt lammen, palannut mukanaan rakennustarvikkeet ja lopulta rakentanut penkin. Penkki todella näytti kuuluvan nimenomaan sen lammen rantaan eikä minnekään muualle. Tuskinpa kukaan kantaisi mukanaan penkkiä ajatuksenaan jättää se jonnekin, jonne ei enää koskaan palaisi. Mitä ilmeisimmin joku oli käynyt paikassa ainakin kahdesti – tai kuka tietää kuinka monesti? Poikkeus oli istunut tällä penkillä.

Velma istui penkille, ja hetki tuntui melkein hengelliseltä. Hän katseli kaunista kukkivaa lammikkoa, siveli penkin sileää viileää pintaa, ja sitten – hänen omat ajatuksensa saivat hänet jälleen kiinni. Silloin hän nousi säpsähtäen, kaivoi pehmeään santaan kuopan ja hautasi ajatuksensa. Sitten hän käveli pois, suomatta edes yhtä pientä katsetta yksinäiseen penkkiin lummelammen rannassa.

Annan sydän oli palaa läpi hänen rinnastaan, niin paljon hän rakasti. Hän ja Velma kävelivät käsi kädessä yhtä Äärellisen rajallisista hiekkateistä. Hänen kättään kihelmöi ja sydän hakkasi lämpöään vasten vallattomia kylmiä väreitä. Ja silti hän tiesi turhankin hyvin, ettei käsikynkkä merkinnyt Velmalle mitään muuta kuin ystävyyttä. Ei toinen tyttö voi rakastaa toista tyttöä. Ja silti Anna teki niin salaa sisimmässään.

Hän katsoi Velmaa, jonka katse harhaili paikasta toiseen kuin hiiren askelin, pelokkaasti ja nopeasti. Velma näytti päivä päivältä ahdistuneemmalta, ja nyt hän oli lähestulkoon lopettanut puhumisen. Annaa pelotti, että hän menettäisi Velman vähä vähältä, ja että jonain aamuna hän heräisi päivään, jolloin Velma ei enää olisi lainkaan hänen – päivään, jolloin Velmaa ei enää olisi lainkaan. Ja salaa mielessään Anna mietti, johtuiko ystävän käytös hänestä.

He saapuivat risteykseen, jossa heidän oli määrä erota. Heidän sormensa hiipivät pois toistensa lomasta viivytellen – kumpi irrottaa otteensa ensin?  

– Näemmekö me huomenna? Anna kysyi ja katsoi Velman kauniita kasvoja kunnes tämän hysteerinen katse osui hänen omaansa. Hetkeksi katseet pysähtyivät toisiinsa.  – Mennään vaikka uimaan?

Velma ei vastannut. Hän irrotti sormensa Annan kädestä, irrotti katseensa ja lähti kävelemään ripeästi omaa tietään. Tietämättään Velma irrotti myös Annan sydämen ja polki sen jalkoihinsa.

Velma juoksi Äärettömässä ja etsi pakokauhun vallassa omaa lampeaan. Hän oli löytänyt sinne lukemattomia kertoja, miksei tälläkin kertaa. Hän yritti juosta karkuun omia ajatuksiaan, mutta aina ne saivat hänet kiinni. Ne repivät hänen pellavamekkonsa helmaa, tarttuivat hiuksiin, purivat terävät hampaansa hänen jalkoihinsa ja lopulta kaatoivat hänet maahan. Hän huusi niin kovaa kuin pystyi, ettei olisi kuullut niiden kuiskivan hänen korvaansa.

Hän näki mekkonsa helman olevan ruskeassa liejussa, käsiensä painuvan tuttuun santaan. Hän oli löytänyt perille. Hän nousi seisomaan, juoksi penkkinsä juo, kaivoi maan sen vierestä auki ahnain kourallisin ja lysähti sitten sen päälle. Kivuliaasti hän vuodatti kyynelten siivittämät ajatuksensa kuoppaan, jotka pehmeä maa imi itseensä.

Velma kampesi itsensä ylös ja istahti penkille. Hän katsoi lampea ja mietti kuinka syvä se mahtoi olla. Hän katsoi itseään ja mietti kuinka syvällä hän mahtoi jo olla. Kuinka paljon syvemmälle hän vielä painuisi, ennen kuin ei enää jaksaisi?

Hän oli miettinyt sitä joka kerta istuessaan lammen ääressä. Kuinka helppo ratkaisu se olisi, helpompi kaikille. Mutta tämän illan jälkeen miettiminen ei enää riittänyt. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Hän nousi tutiseville jaloilleen, riisui likaisen mekkonsa, kengät, sukat, alusvaatteet. Hän käveli lampeen ja painoi päänsä pinnan alle. Kukaan ei koskaan saisi tietää hänen syntistä salaisuuttaan. Hänen kohtalonsa tulisi olemaan arvoitus kaikille.

Anna odotti katsoen ulos keittiön ikkunasta, sitten taas seinäkelloa. Kellon viisarit lähestyivät jo aamu neljää eikä häntä vieläkään näkynyt. Koko kylä oli hälytetty etsimään häntä, kaikissa naapureissa vaimot odottivat miehiään palaavaksi, peläten suru-uutisia, ei kai taas yksi lapsistamme ollut jättänyt meitä? Anna muisti hyvin viime kerran, ja paniikki piti kiinni hänen kurkustaan. Hän ei kestäisi taas uutta menetystä.

Sitten takaovelta kuului rapinaa, kun avain kääntyi lukossa hyvin hitaasti ja hiljaa. Anna säntäsi eteisen kautta tupaan ja näki oven avautuvan.

- Missä helvetissä sinä nuori neiti olet ollut? hän melkein huusi.

Velman kalpeat kasvot olivat pelokkaat ja syylliset. Annan ankara katse kuitenkin heltyi, kun hän huomasi missä kunnossa tyttö oli. Kyyneleet ja hiki kimalsivat tämän poskilla, vaaleat vaatteet olivat tomun ja mudan peitossa, polvet olivat ruhjeilla. – Mitä on tapahtunut?

Velma oli vaiti ja painautui Annan syliin. Hän tärisi ja pian nyyhkytys yltyi kimeäksi itkuksi. Anna irrottautui halauksesta, otti otteen Velman kasvoista, pakotti tämän katsomaan itseään. – Mitä on tapahtunut? hän toisti.

- Äiti… anna anteeksi.

- Olitko sinä taas Äärettömässä?

Tyttö nyökkäsi ja pyyhki kasvojaan syyllisen näköisenä. Hänen silmänsä liikkuivat nopeaan tahtiin kuin hän ei olisi halunnut kohdistaa katsettaan mihinkään. Tämä käytös oli Annalle liiankin tuttua.

- Mikä helvetti siinä metsässä oikein kiehtoo? Enkö minä ole sanonut sinulle tuhansia kertoja, miten petollinen paikka se on! Enkö minä ole kertonut, miten tädillesi kävi? Pitääkö sinun uhmata sitä ainoaa sääntöä, jonka sinulle olen ikinä asettanut?

- Tiedän, äiti, pyysin jo anteeksi. Mutta minä…

- Sinä mitä?

- Siellä on jotain. Joku tyttö. Siellä on tapahtunut jotain. Siellä oli revittyjä vaatteita. Maa oli ihan myllätty. Joku on tehnyt jotain jollekin tytölle. En voinut vain kääntyä ja palata. Ties vaikka se tyttö olisi vahingoittunut ja tarvinnut apua.

- Kuka tyttö? Missä sinä olet ollut? Anna kysyi hädissään.

- Siellä oli, siis metsässä, oli lampi. Löysin sieltä penkin, jota vasten lepatti valkoinen mekko. Kaukaa katsoen luulin, että siinä istui joku, ja menin lähemmäs. Mutta sitten näinkin, että ne olivat vain vaatteita. Mutta eihän vaatteet voinut joutua sinne yksinään. Siellä on ollut joku, äiti. Joku tyttö. Sitten huomasin, että vaatteet olivat ihan revityt ja kuraiset, sitten huomasin maan olevan ihan myllätty. Ajattelin, että joku on hyökännyt tytön kimppuun ja tehnyt sille jotain pahaa.

Annan katse valpastui. Ei kai? Hänen sydämensä muljahti ikävästi rinnassa.

- Millaiset vaatteet, Velma? hän kysyi yrittäen pysyä tyynenä.

Silloin Velma otti selästään repun, ja avasi sen napit. – Minä otin ne mukaan, että joku uskoisi minua.

Annan hengitys salpautui, kun hänen tyttärensä kaivoi repustaan haalistuneen ja rispaantuneen valkean mekon. Hän muisti, miltä pellava oli tuntunut. Hän muisti, miten se oli liikkunut tuulessa heidän kävellessään käsi kädessä kotiin pitkin hiekkatietä. Hän muisti, miltä se näytti, kun Velma juoksi se yllään pois hänen luotaan viimeisen kerran.

- En.. En ole koskaan nähnyt tuota kenenkään päällään. Se kuuluu varmaan jollekin toisesta kylästä. Se ei kuulu meille.

- Mutta äiti! Sille tytölle on tapahtunut jotain! Meidän täytyy ilmoittaa jollekin!

- Hyvä on, niin täytyy. Mutta miten me edes löydämme sinne, missä se lampi sitten onkaan? Sinä tiedät, millainen metsä se on.

Velma näytti tajuavan asian mahdottomuuden itsekin. Epätoivo valtasi hänen kasvonsa. – Mutta täytyy meidän jotain tehdä! Yritetään edes.

- Hyvä on, kulta, mutta ei nyt. Mene sinä nukkumaan, olet varmaan todella väsynyt. Minä lähden etsimään isääsi, ja muita kyläläisiä.

- Missä he ovat?

- Etsivät sinua.

- Anteeksi, äiti. En minä tarkoittanut huolestuttaa ketään.

- Tiedän. Mene nyt.

Anna ei tiedä, mitä hän yritti. Hän käveli pitkin hämäriä polkuja eikä tiennyt, minne oli menossa tai mistä oli tulossa. Hän kannatteli mekkoa käsissään kuin siinä olisi maannut pieni, veltto ruumis. Hänen sydämensä oli pakahtua. Vuosikausia, joka ikinen päivä häntä oli riivannut kysymys Velman kohtalosta. Nyt kun hän oli saanut tämän pienen vihjeen, hän ei voinut lopettaa. Hän ei voisi elää itsensä kanssa, jos jättäisi asian tähän.

 Kertaakaan hän ei ollut ajatellut, että Velmalle oli tehty jotain pahaa. Hän oli ollut ihan varma, että hänen ystävänsä oli kadonnut tahallaan. Anna oli ollut viimeinen, kuka hänet oli nähnyt, ja nähtyään tämän hysteerisen katseen hän oli täysin varma, että Velma oli päättänyt lähteä. Joka ikinen päivä hän oli syyttänyt itseään, että oli päästänyt irti tämän kädestä, ettei ollut sanonut ääneen sitä mitä aikoi. Joka ikinen päivä hän syytti itseään niistä syntisistä ajatuksista, joita hän oli ajatellut Velmasta. Joka ikinen päivä hän oli syyttänyt itseään siitä epätoivosta, joka valtasi kyläläisten mielet.

 Hän yritti päästä irti näistä ajatuksista, ne eivät auttaneet häntä nyt yhtään. Hän pyrähti juoksuun päästäkseen ajatuksiaan karkuun. Yhtäkkiä hänen jalkansa kastuivat ja hän luuli astuneensa rapakkoon. Sitten hän tajusi olevansa lammen rannassa, ja perääntyi nopeasti pari askelta. Hän ei nähnyt penkkiä, kun oli niin pimeää. Oliko hän oikealla lammella?

 Pelon ja kauhun sekaisin ajatuksin hän alkoi kiertää lampea askel kerrallaan. Hän pelkäsi, että seuraavalla askeleella hän näkisi penkin, tai mikä pahempaa, rakkaansa. Hän kuuli sydämen sykkeen voimakkaana jyskeenä omissa korvissaan, ja hänen ihokarvansa nousivat pystyyn. Ei vanha sydän kestä tällaista jännitystä, hän ajatteli.

Sitten penkki todella lipui hänen näkökenttäänsä. Hän käveli sen luokse, ja näki myllätyn maan jalkojensa juuressa. Hän näki osittain kovettuneen käden jäljen mudassa. Pieni käsi, jonka lomassa hänen sormensa joskus olivat olleet.

Hänen silmiinsä kohosi kyyneleet eikä hän saanut enää henkeä. Hänen oli pakko käydä istumaan märälle ja limaiselle puupenkille. Hänellä oli niin ikävä. Hän rakasti niin paljon. Häntä pelotti. Turhautuneena hän alkoi potkia maata penkin edessä. Hän potki hajalle kivettyneen kämmenenjäljen, hän yritti kadottaa todistusjäljet rakkaansa viimeisistä hetkistä. Tämän jälkeen hän palaisi kotiin, eikä enää koskaan löytäisi tänne. Hän voisi teeskennellä, ettei olisi täällä koskaan käynytkään. Potku potkun perään siivitti hänen tomeraa ja päättäväistä järkeilyään. Menettelemällä näin hän turvaisi aviomiehensä ja tyttärensä onnen eikä minkään tarvitsisi muuttua.

Sitten lammen peilityyni pinta alkoi väreillä, vaikkei metsässä tuullut lainkaan. Kuun hohde väreilevää vettä vasten oli täyttä hopeaa. Hän oli potkaissut santaa liian syvältä, ja haudatut ajatukset pääsivät vaeltamaan. 

En voi itselleni enää mitään. Olen yrittänyt ja yrittänyt, mut tämä tunne ei katoa mihinkään. En voi enää nähdä Annaa, pelkään mitä teen tai sanon. Tää on niin väärin. Mä olen sairas. Mä en selviä hengissä tästä. 

Me oltiin tänään uimassa hiekkasärkällä. Mun keho oli tulessa, kun se otti vaatteet pois ja kahlas veteen. Synti paloi minussa, kun katsoin sitä. Ei se ole oikein, mut en mahda itselleni mitään. Mä tekisin mitä vain etten mä tuntis näin. Mua pelottaa niin paljon, että se sais tietää mitä tunnen sitä kohtaan. Mua pelottaa, ettei se enää olis yhtään mun, jos se sais tietää. Jos kukaan sais tietää. Tällaiset ihmiset pakotetaan metsään eikä niiden anneta tulla takaisin. 

En kestä enää. Se piti mua kädestä kun me käveltiin kotiin. Mun sydän paloi ja keho jäätyi kun se kosketti. Mä en voi enää ikinä nähdä sitä. En katsonut sitä enää edes silmiin, niin paljon mua pelotti että se näkee miten mun silmät syö sitä. Tein päätöksen ja juoksin pois. En enää mene takaisin. 

Mä rakastan Annaa niin paljon, että järki lähtee. Niin paljon, että mä en voi enää olla. Kunnes rakkaus heidät erottaa. Väärä rakkaus. Mä olen saasta, joka pitää poistaa maailmasta. Vaikka kaikki tuleekin surulliseksi ja etsii mua, en voi palata kotiin. Miten syvä tuo lampi mahtaa olla? Kuinka syvällä mä itse jo olen? En enää pääse pintaan. Mä rakastan sitä. Liikaa. 

Anna näki tytön hahmon lammen toisella puolella. Kuun viimeinen hohde osui hänen pellavamekkoonsa. Velma. Tyttö lähti vaeltamaan lammen reunaa kohti Annaa. Hitain askelin hän lähestyi, tunnustellen. Anna nousi seisomaan.

- Velma, Anna sanoi, melkein huusi. Velma pysähtyi paikalleen.

- Arvasin että tulisit tänne. Minä tiesin.

- Mikset sinä sanonut ikinä mitään? Olit vain hiljaa ja katosit päivä päivältä. Jos olisin tiennyt, niin… Jos olisin tiennyt niin kaikki olisi toisin. Joka ikinen päivä halusin sanoa, miten tunsin. Jos vain olisit kertonut, niin näin ei olisi käynyt. Ja koko tämän ajan minä olen syyttänyt itseäni. Olisit sanonut!

Annan silmät täyttyivät kyynelistä. Yhdessä hetkessä koko hänen elämänsä oli kääntynyt ympäri. Hän ei voisi palata. Hän ei voisi kohdata aviomiestään, tytärtään, kyläläisiä. Itseään. Yhtäkkiä hän tajusi, ettei paluuta entiseen enää olisi. Arvoitus Velman kohtalosta oli nyt hänen edessään, kuopassa hänen jalkojensa edessä, se seisoi vastarannalla ja katsoi suoraan Annan silmiin. Arvoitus, jota hän oli kysynyt, etsinyt ja pakoillut kaksi vuosikymmentä.

 Yhtäkkiä hän muisti varoittavan sadun, jonka hän oli lapsena kuullut äitinsä kertovan hänelle, ja jonka hän aikanaan kertoi omalle lapselleen. Nämä erityiset yksilöt olivat kadottaneet itsensä, ja ainoa mitä heille jäi jäljelle, oli paikka, jonne he uudestaan löysivät. Hän oli löytänyt uudestaan Velmansa, ja ainoa mitä hänelle jäi jäljelle, oli Velma.

 Hän mietti hetken, kunnes tajusi ettei siinä ollut enää mitään mietittävää. Ei hän enää voisi perääntyä, lähteä pois. Vaikka tämä olisikin täysin järjetöntä, ei hän voinut muuta. Hän oli tehnyt päätöksen jo ennen kuin ymmärsi sen. Hän peitti kuopan jalkojensa juuressa. Se kuoppa tiesi nyt, mitä tulisi tapahtumaan eikä hän halunnut, että kukaan saisi sitä koskaan tietää. Sitten hän riisui vaatteensa, kappale kerrallaan, ja ripusti ne penkille. Sitten hän katsoi omaa Velmaansa, joka yhä edelleen seisoi lammen toisella puolella. Anna otti askeleen ja hänen varpaansa kastuivat. hän sulki silmänsä, käveli lampeen ja painoi päänsä pinnan alle. Kukaan ei koskaan saisi tietää heidän syntistä salaisuuttaan. Heidän kohtalonsa tulisi olemaan arvoitus kaikille. 

Rannalla tyttö juoksi sinne, missä Anna äsken oli ollut.

- Äiti?

Kun hän palasi kotiin, hän ei sanonut näkemäänsä kenellekään. Hän ei koskaan enää palannut lammelle. Heidän kohtalonsa tulisi olemaan arvoitus kaikille.