työnimi: sanaton

Reko istui kantabaarissaan iltaa ystävänsä Richardin kanssa. Illanvietto kulki sitä samaa kaavaa, mitä se aina kulki: samat jutut, saman juomat, sama loosi. Hän ei odottanut illalta mitään tavallisesta poikkeavaa.

Esteri astui baariin ystävänsä Ilonan kanssa. He olivat päättäneet, että illanvietto rikkoisi kaikki totutut kaavat. Hän odotti illalta mitä vain, kaikkea.

Reko oli hyvää vauhtia humaltumassa eikä hänellä riittänyt mielenkiinto kuunnella Richardin valitusta parisuhteen ponnettomuudesta ja vanhemmuuden vaikeudesta. Hän antoi katseensa harhailla ympäri baarin, jospa hän näkisi jossain tuttuja. Hän katsahti ovelle juuri, kun kaksi hyvin pukeutunutta nuorta naista olivat antamassa talvitakkejaan narikkaan. He naureskelivat ja hymyilivät, eivät selvästikään tienneet millaiseen murheen pyhättöön he olivat astumassa.




Esteri tilasi drinkit sekä itselleen että Ilonalle, ja meni ystävänsä kanssa loosiin baarin perälle. Hämärässä taka-alalla he hioivat suunnitelmaansa nauttien värikkäitä juomiaan. Tänä iltana he löytäisivät molemmille miehet, jotka tanssittavat heitä, tarjoavat heille juomia, maksavat taksin ja täyttävät sinkkutyttöjen seksuaaliset tarpeet.

Ilona: Miehet on just sellaisia. Ne luulevat, että kaikki naiset rakastuu niihin saman tien. Ne luulevat käyttävänsä meidän naiiviutta vain hyväkseen ostaessaan meille juomia ja tanssittaessaan meitä kuin mitkäkin herrasmiehet, mutta sänkyyn ne vain haluaa. Salaa ne naureskelee meidän sinisilmäisyydelle, ja seuraavana päivänä jo twiittaavat ystävilleen et arvaa kuka sai eilen vähän pesää. Mutta tänä iltana me nauretaan niille, koska meillä on mielessä ihan sama.

Esterin mielestä Ilona on tekopyhä. Hän haukkuu kaikki miehet sovinistisioiksi, mutta menee omassa feminismissään niin pitkälle, että esineellistää miehiä pahemmin kuin yksikään mies naista. Mutta tätä Esteri ei tietenkään kerro Ilonalle vaan hymyilee myöntyväisesti.

Ilona: Nimenomaan! Tää on vaan tasa-arvoa ruohonjuuritasolla. Lähdetäänkö tanssilattialle? Näyttämään mielettömiä vartaloitamme parhaimmillaan. Jotta miehet saisivat vähän esimakua siitä millaisia muuveja tänä yönä on luvassa, jos meille ollaan tarpeeksi kilttejä.

Esterin mielestä Ilona on verbaalinymfomaani. Hän ei puhu mistään muusta kuin seksistä ja siitä, kuinka mielettömän hyvä hän siinä on. Hän ei tunne olevansa itseään tyrkyttävä lihakimpale kiemurrellessaan pikkuruisessa ja piukassa mekossaan, mutta samaan aikaan väittää jokaisen miehen ajattelevan juuri niin kaikista naisista. Mutta tätä Esteri ei tietenkään kerro Ilonalle vaan hymyilee myöntyväisesti.




Reko näki näiden kahden naisen siirtyvän tanssilattialle. Sinertävät valot välkkyivät heidän kasvoillaan ja vartaloillaan kun he liikkuivat musiikin tahdissa. Toinen heistä teki käsillään erikoisia liikkeitä, eikä Reko uskonut niiden kuuluvan tanssiesitykseen. Ehkä kaunotar oli ulkomaalainen, niistä kulttuureista, joissa kehonkieli on tärkeää. Espanjasta, ehkäpä.

Katsoessaan tarkemmin hän huomasi tässä naisessa jotain muutakin erikoista. Kun tämän ystävä tanssi rohkeasti ja hytkyen nopeatempoisen hittibiisin pauhatessa, hänen liikkeensä taas olivat jotenkin pehmeämpiä, sulavampia. Kuin nainen olisi halunnut vain tanssia välittämättä kappaleen mauttomuudesta ja rytmittömyydestä. Ehkä tanssi oli kaunottarella verissä, eikä edes huono musiikki voi häntä estää harjoittamasta lahjojaan.

Richard: Hei dude, mitä sä speissaat? Ooksä kuunnellu yhtään mitä mä sulle selitän? Meikä tässä pienessä sievässä avautuu sulle ongelmistaan ja sä vaan kattelet pitkin seinii, tosi reiluu.
Reko: Osaatko kuvitella miltä Kolumbuksesta tuntui löytää Amerikka?
Richard: Haa! Jätkä alkaa olla päissään! Ei se sitä kyllä löytänyt, mut joo, tajuan mitä ajat takaa. Miten niin?
Reko: Musta taitaa tuntuu just nyt siltä.
Richard: Onks tää taas joku hallusinaatio? Mä en ole saanut pajaa niin pitkään aikaan kun on Venla ja Kasper ja työ ja kaikki.
Reko: Ei kun katso tota naista tanssilattialla. Lähellä kaidetta, punainen mekko.
Richard: Ei paha, ei ollenkaan paha. Siitä vain sitten, en mä sua pidättele. Sä olet kyllä onnekas mies. Ei perhettä, ei velvoitteita. Ja mies parhaassa iässä. Hyvännäköinenkin vielä. Miks mä edes hengaan sun kanssa kun oot tollainen elävä esimerkki siitä mitä mulla vois olla. Mut kyllähän mä sitä Vempulaa rakastan, kai sä tiedät sen, Reko.
Reko: Hei mies, ilta on liian aikainen tunteellisuuksille. Haepas meille uudet tuopit, mä tarjoon.
Richard: Ei, ei, ei kun kyllä mä tarjoon, työssäkäyvänä ja niin.

Richard nousi pöydästä ja hävisi tiskille. Reko käänsi taas katseensa tanssilattialle ja huomasi espanjattaren hävinneen kaverin tanssiessa yksin. Reko kävi katseellaan läpi koko pienen baarin ja näki naisen terassin ovella kaivamassa tupakka-askia laukustaan. Hän kietoi harteilleen punaisen viltin ja katosi ulos. Reko mietti sekuntin, katsoi baarimikon puheille juuri päässyttä Richardia, kurtisti sitten kulmiaan, punnitsi omia kykyjään naisten kanssa vain todetakseen ne surkeiksi, veti syvään henkeä ja nousi penkiltään.




Esteri sytytti tupakkansa ja veti rauhoittavat savut keuhkoihinsa. Hän ei piitannut kylmästä, juuri nyt hän tarvitsi tupakkaa. Hän muisti taas miksi baari-illat Ilonan kanssa saavat hänet raivon partaalle. Hän muisti, että Esterin mahdollisuus tutustua miehiin hoituu ainoastaan Ilonan kautta, ja on siksi olematon. Kun Ilona pääsee hyvännäköisten miesten seuraan, hän valloittaa tahtomattaankin kaiken tilan räiskyvällä persoonallaan jättäen Esterille vain minimaalisen esiliinan roolin. Ja kukapa hiljaista esiliinaa haluaisi.

Sivusilmällä Esteri havaitsi saaneensa seuraa, mutta keskittyi katsomaan saappaidensa kärkiä. Hän yritti tahdonvoimalla pakottaa kasvoilleen edes hieman hilpeän ilmeen, ettei kukaan pääsisi esittämään retorista kysymystä ”onko kaikki hyvin”. Mutta sillä hetkellä hän tunsi olkapäässään pienen kosketuksen ja joutui kohottamaan katseensa.

Reko: Onko kaikki hyvin?
Esteri nyökkäsi ja hymyili. Hän tajusi miehen todella hyvännäköiseksi ja ahdistui. Miksei hän herranjumala voi saada sanaa suustaan! Hän antaisi lähestulkoon mitä vain saadakseen sanoa tälle miehelle edes yhden sanan. Vaikka se sana olisi jotain todella rumaa tai vulgaaria. Mitä vain. Edes yksi sana. Vittu.

Reko: Mä näin sut tanssilattialla ja tota... sä kiinnitit heti mun mielenkiinnon.
Esteri ei tiennyt miten olla. Hymyilläkö vaiko ei? Loukkaantuako miehen häikäilemättömästä suoruudesta vaiko olla vain todella otettu ja imarreltu?
Reko: Siis positiivisessa mielessä. Sä olit tosi kauniinnäköinen kun tanssit. Ja muutenkin.
Esteri ei ehkä voinut puhua, mutta hän pystyi punastumaan. Ja niin hän todella teki.
Reko: Sori, mä olen tosi huono puhumaan tuntemattomien kanssa. Etenkin naisten.
Esteriä hymyilytti, ja hän keksi. Hän nosti etusormensa pystyyn odottamisen merkiksi. Sitten hän alkoi penkoa laukkuaan ja löysi sieltä kynän ja kauppakuitin. Hän kirjoitti, ja ojensi sitten lapun miehelle.
Samoin. Kaikkien kanssa. : )
Reko häkeltyi naisen eleestä ja muuttui vaivaantuneeksi.
Reko: Sori, öö… oletko sä – mykkä… tai jotain?
Olen kuuromykkä. Mikäs sä olet?
Reko: No ainakin tahditon, ja kiusallisten tilanteiden kuningas.
Ei se mitään, mä olen tottunut. Mikä sun nimi on? T. Esteri

Reko kertoi nimensä ja hiljeni sitten. He hymyilivät toisilleen ja hiljaisuudelle. Esteri huomasi, ettei Reko näyttänyt kiusaantuvan hiljaisuudesta. Ehkä Esterin oma rauhallisuus ja luonnollisuus tilanteessa rohkaisivat miestäkin rentoutumaan.

Esterin kuitin valkea puoli oli täynnä ja hän halusi jatkaa tutustumista. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Jos he menisivät sisälle, heidän täytyisi kohdata Ilona, joka toimisi enemmän kuin mielellään tulkkina Rekon kaltaiselle hyvännäköiselle, nuorelle miehelle. Mutta ulos he eivät voineet jäädä, siellä ei ollut mitään mihin kirjoittaa. Esteri mietti vielä hetken ja päätti sitten kokeilla onneaan.

Hän viittoi käsillään sisälle ja nosti kysyvästi kulmakarvaansa. Reko nyökkäsi, he tumppasivat tupakkansa ja menivät sisälle. Esteri johdatti Rekon baaritiskin nurjalle puolelle niin etteivät he joutuneet kulkemaan tanssilattian läheltä. Esteri huomasi pahviset lasinaluset, joita oli pinossa baaritiskillä ja nappasi ne itsellensä. Sitten hän käveli edeltä lähimpään pöytään.

Reko: Etkö halua mennä ystäväsi luokse?
Eikö tässä ole ihan hyvä?
Reko: Joo, en mä sillä. Hei, öömn.. mulle tuli mieleen yks tyhmä juttu. Mmm…
Esteri nyökkäsi rohkaisevasti ja otti uuden lasinalustan eteensä valmiina kirjoittamaan vastauksen.
Reko: Öömm… Tuli mieleen, että miten sä pystyt tanssimaan musiikin tahtiin, jos sä olet kuuro..
Mä tunnen basson kehossani. Ja kaikkihan osaa liikkua : ) rakastan keinumista ja kehon liikuttamista vaikken voikaan kuulla musiikkia. Lisäksi pystyn näkemään muiden liikkeistä millaista musiikkia soi, se on oikeastaan aika helppoa. Olen tanssinut 5v. asti ja hyvin se sujuu.

Lontoossa levottoman sydämeni kanssa

Tänne minä kuulun. Täällä sieluni saa juosta vapaana. Katson lumoutuneena ulos ikkunasta ja minun tekee mieli hyppiä riemusta kiljuen ympäri pientä asuntoani. Ikkunastani avautuu näkymä Lontoon keskustaan! Kuka voi sanoa samaa? Vilkaisen vielä kerran, ikään kuin salaa, ulos ja vetäydyn saman tien pois. Nostan molemmat käteni ylös ja pyörin hetken paikallani. Tuulettaessani siinä itsekseni tunnen oloni todella tyhmäksi ja nauran ääneen. Mahtaisi vanhempiani huvittaa jos näkisivät minut nyt. He ajattelisivat varmaan, että olen seonnut lopullisesti.

Tuijotan hetken huoneestani aukeavaa maisemaa aivan haltioissani. Lopulta päätän käydä vielä purkamattomien matkatavaroitteni kimppuun. Laitan Queenin levyn soimaan ja alan lajitella vaatteittani kaappiin heiluen ja hymisten samalla epävireisesti musiikin tahdissa. Tämä on vasta ensimmäinen päiväni uudessa Lontoon asunnossani, ja tunnen oloni jo nyt täysin kotoisaksi. Olenhan odottanut muuttoa tänne jo ties miten pitkään! Sieluni ja sydämeni ovat aina asustaneet tässä ruuhkaisessa ja eläväisessä kaupungissa. Saatuani täältä kuitenkin töitä myyntiassistenttina pienehköstä vaatemyymälästä myös fyysinen minäni pääsi vihdoin siirtymään tänne.

 Olin jo varma, että minua ei hyväksytty työhön, johon oli yli 40 hakijaa. Tämä yleinen laskusuhdanne näkyy aika vahvasti työttömyyden kasvuna. Niistä harvoista tarjolla olevista työpaikoista täytyy sitten taistella kynsin ja hampain. Ei sillä, että minulla ei olisi ollut töitä Suomessa. Minulla oli itse asiassa erittäin viihtyisä työpaikka, ja palkassakaan ei ollut valittamista. Siellä oli vain liikaa muistoja. Rakkaani lähdettyä tuntui kuin sieluni vaeltaisi riivattuna pitkin vanhoja tuttuja käytäviä ja huoneita. En kestänyt enää sitä ja halusin uusia kokemuksia.

Joka tapauksessa sain siis lopulta paikan Lontoosta. Kaupan omistaja soitti minulle pari viikkoa sitten asiasta. Yleensä kuulemma hakijoille lähetään sähköpostia, mutta hän halusi onnitella minua henkilökohtaisesti. Hän sanoi olevansa todella vaikuttunut hakemuksestani. Mietin jälkeenpäin pitkään, mitä ihmeellistä hakemuksessani oli voinut olla. Laadin sen ihan saman kaavan mukaan muin kymmenet muut, jotka eivät olleet aikoinaan taanneet minulle työtä Suomessa. No, Englanti onkin aivan erityinen maa. Ehkä juuri täällä minua osataan arvostaa. Ehkä tämä onkin ollut oikea kotini kaiken aikaa.

Ensimmäinen työpäiväni on jo viikon päästä. Olisin muuttanut Lontooseen jo aiemmin, mutta näköjään asuntotilanne ei ole paljon työllisyystilannetta parempi. Varsinkin siis jos haluaa vuokrata kunnollisen yksiön Lontoosta mahdollisimman halvalla. Lopulta kuitenkin onnistuin löytämään sopivan, vaikka hinta ei nyt saanutkaan minua hyppimään riemusta. 1500 puntaa on kuitenkin lähes omaisuus minun tilanteessani. Sisälläni elävä lontoolaistyttö on kuitenkin vakuuttunut, että vuokra on maksettavissa. Se vaatii vain kovaa työntekoa ja ehkä hieman paastoamista. Kuten sanoin – ei siis mitään ylivoimaista.

Monet kaverini ja tuttuni ihmettelivät yllättävää siirtoani. ”Miksi Englanti?”, he kysyivät, ”Eikös siellä ole terveydenhuoltokin ihan retuperällä? Ja niitä terroristejakin siellä riittää!” Pyörittelin vain silmiäni heidän kommenteilleen ja katsoin parhaaksi olla väittämättä vastaan. He haluaisivat vain käpertyä turvalliseen pikkukaupunkiin suojaan erilaisuudelta, suojaan vaaroilta - suojaan elämältä. Ihmisen täytyy tehdä niin kuin sydän sanoo. Minä en ole saanut rauhaa tähän mennessä. Olen koko ajan kaivannut seikkailuja ja haasteita, joita tämä paikka on varmasti pullollaan. Mutta vaikka en ole sitä täysin itselleni myöntänyt, ennen kaikkea halusin paeta, jättää entisen taakseni ja tulla vielä joskus taas ehjäksi. Halusin aloittaa alusta.

Asioilla on kuitenkin aina kaksi puolta. Voiko aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä, jos tomaattimehusta on jäänyt pysyvä tahra pöytäliinaan? Vaikka olen onnellinen pitkästä aikaa, haikeudella on aina paikkansa sydämessäni. Se hiipii aina salakavalasti ja odottamatta pilaamaan kaikki elämäni parhaat hetket! Asettelen viimeisen paitani siististi kaappiin ja työnnän tyhjän matkalaukun huoneen nurkkaan. Laitan musiikin kiinni ja istahdan neuvottomana sängylle. Pystyykö kohtaloaan ja tunteitaan pakenemaan? Vaikka elämäni onkin viime päivinä kääntynyt ihan päälaelleen, ei rakkaani ole lähtenyt mihinkään. Päinvastoin tunnen hänen läsnäolonsa vahvemmin kuin koskaan, sydämessäni.

Ei, rakkaani ei ole sentään mielikuvitukseni tuotetta, vaikka siltä välillä tuntuukin. Olimme joskus todella läheisiä ja näimme usein. Työn kautta tietenkin, mutta me jaoimme paljon enemmänkin kuin vain työtaakan. Meillä oli sellainen aito yhteys, josta voi lukea vain kirjoista. Saatoimme puhua tuntikausia joistakin muille aivan etäisistä aiheista, kun olimme molemmat jääneet ylitöihin. Sen pidemmälle ystävyytemme ei kuitenkaan kehittynyt. Emme koskaan nähneet työn ulkopuolella. Jotenkin kumpikaan meistä ei tullut ajatelleeksi sitä. Meille riitti se, mitä meillä oli, ja emme uskaltaneet toivoa enempää. Meidän suhteemme olikin sen takia aivan ainutlaatuinen. En vaihtaisi hetkeäkään pois.

Erikoinen työsuhteemme ei kuitenkaan kestänyt muutoksia. Se oli niin hauras ja altis ympäröivän maailman vaikutteille. Emme koskaan olleet antaneet toisillemme osoitteitamme tai kotipuhelinnumeroitamme. Pidimme yhteyttä vain työn kautta. Yhtenä päivänä sitten rakkaalleni tarjoutui mahdollisuus edetä urallaan. Hänelle tarjottiin hyväpalkkaista ja arvostettua paikkaa eri kaupungista. Hän oli todella innoissaan. Niin olin minäkin. Olimme molemmat urallemme omistautuneita työnarkomaaneja, jotka eivät nähneet elämässä olevan sijaa rakkaudelle. Niinpä tuin täysin hänen päätöstään ottaa paikka vastaan. Jos hän ei sitä olisi tehnyt, hän ei olisi se ihminen, jota arvostan.

Rakkaani erosi työpaikaltamme vajaan viikon päästä saatuaan toisen työtarjouksen. Kahden viikon päästä hän muutti jo pois kaupungistamme. Jäljet hänestä hävisivät lähes yhtä nopeasti. Minä olin nyt ainut ylitöitä paiskova friikki, jota kollegat katsoivat pitkin nenän vartta. Olin menettänyt sielunkumppanini yhtä yllättäen kuin olin hänet löytänytkin. Tapahtumasta on nyt jo kaksi vuotta, ja olen oppinut elämään asian kanssa, vaikka helppoa se ei ole ollut. Rakkaani on edelleen läsnä elämässäni, vaikka emme pidäkään yhteyttä toisiimme. Aloin kaksi vuotta sitten kirjoittaa hänelle kirjeitä, joita en ole ikinä postittanut. Kerron niissä aina, mitä minulle kuuluu, ja miten elämä ja työteko ovat niin outoa ilman häntä. Kirjoitan kaikenlaista elämän merkityksen pohdinnasta yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Osoitan kirjeet aina Rakkaalleni, ja tunnen hänen olevan aina vierelläni kuuntelemassa, kun kirjoitan. Hän ei vain koskaan vastaa. Mutta ei hänen tarvitsekaan, sillä voin melkein kuvitella, mitä hän sanoisi.

Eilen tänne tultuani kirjoitin hänelle taas kirjeen. Kerroin siinä Lontoon huminasta ja mahtavasta tilaisuudestani. Voi, hän olisi niin onnellinen puolestani nyt! Puhuimme usein unelmistamme, ja lupasimme vielä joskus toteuttaa ne. Hänen unelmansa oli rakentaa talo meren rannalle ja minun muuttaa Englantiin. En tule varmaan koskaan tietämään, toteuttiko hän omansa. Minusta hän saa ainakin olla ylpeä, sillä pidin sanani. Uskaltauduin ottamaan suuren askeleen elämässäni ja pääsin kuin pääsinkin lopulta tänne. Hankin rakkaalleni turistikojusta hienon postikortin, jossa komeilee perinteinen englantilainen puhelinkoppi. Hän on aina ihastellut sitä. Se jos mikä välittää tämän Lontoon tunnelman. Se viestii elämästä ja vapaudesta.

Huomaan, että kirje on jäänyt hieman kesken. Olin eilen niin väsynyt matkan jälkeen, että päätin jatkaa kirjoittamista aamulla. No herättyäni olin tietenkin unohtanut asian kokonaan ja aloin jo touhuta kaikkea muuta. Päätän kirjoittaa nyt kortin loppuun. Kerron vielä vähän mielialastani ja huoneestani aukeavasta näköalasta. Sitten kerron, kuten tavallista, kuinka kaipaan häntä ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Taittelen kirjoitukseni ja laitan sen postikortteineen eilen hankkimaani hienoon englantilaiseen kirjekuoreen. Tai ehkä se ei tunnu paikallisista enää niin hienolta, kun hehän ovat varmasti jo tottuneet siihen. Minun silmissäni se on kuitenkin mittaamattoman arvokas. Se symboloi kaikkia unelmiani ja elämäni hyviä hetkiä. Uskon, että myös rakkaani tulee arvostamaan kirjekuorta - ja sen sisältöä.

Tragedia Ruususta

Levitän vielä vähän vihreää väriä luomilleni ja katson itseäni tarkasti peilistä. Meikki näyttää täydelliseltä. Sen kuuluikin näyttää, onhan tänään sentään suuren näytelmän ensi-ilta, ja minä, Fiona, olen pääosassa. Olen odottanut tällaista tilaisuutta koko elämäni, ja vihdoin sain osan 'kuningatar Ruusuna'. Näytelmä, Tragedia Ruususta, on aivan uusi juttu, eikä perustu mihinkään klassikkokirjaan. Mielestäni se on vain hyvä. Tunnen, että tästä näytelmästä tulisi vielä maailmanlaajuinen menestys ja minä saisin kaksin verroin mainetta ja kunniaa.

Näytelmän nimi kertoo itseasiassa hyvin vähän siitä. Se kuulostaa aika hölmöltä: Tragedia Ruususta? Minäkin suhtauduin siihen aluksi hyvin epäilevästi. Mutta luettuani käsikirjoituksen ja kuultuani ohjaajan syvällisen analyysin todella ymmärsin tarinan perimmäisen merkityksen ja eläydyin siihen. Näytelmä kertoo nuoresta naisesta, joka elää unelmaelämää. Hän on kaunis, rikas, menestyvä ja hänellä on täydellinen mies. Hänen elämästään tekee entistä täydellisemmän se, että hän on itse rakentanut hiellä ja verellä jokaisen pikku palan elämästään. Hän ei ole kuitenkaan löytänyt vielä sitä tärkeintä – elämän merkitystä. Välillä hänestä tuntuu, että kaikki, mitä hänellä on, on vain turhuutta, ja hänen tekisi mieli vain jättää kaikki taakseen ja juosta kauas pois. Sitten..

Säpsähdän kesken mietteideni, kun joku koputtaa oveeni. Pyyhin kiireesti poskelleni vierähtäneen kyyneleen. Tämä näytelmä ja jo yli vuoden kestäneet rankat harjoitukset ovat tehneet minusta aivan uupuneen ja ylitunteellisen. Ovi avautuu, ja assistenttini ojentaa minulle kauniin punaisen mekon, jonka helma tuntuu loputtomalta.

”Sinua odotetaan lavalle puolen tunnin kuluttua! Paljon onnea vielä esitykseen!”
”Kiitos, Tiina!” huikkaan hänelle takaisin ja yritän kuullostaa niin huolettomalta kuin vain osaan. Sivelen kädelläni kaunista mekkoa ja huokaisen syvään. Tunnen silmieni täyttyvän kyynelistä, joten räpyttelen niitä vihaisena. Et sotke nyt niitä meikkejä etkä mekkoa! Et pilaa tätäkin! sätin äänettömästi itseäni. Joskus tekisi mieli ottaa terävä keihäs ja survaista se rinnastani läpi. Loppuisi tämäkin älytön elämä. Kauhistun ajatuksiani ja yritän koota itseni. Keskityn mekkoon. Puen sen varovasti ylleni purren samalla huultani. Mekko on niin tiukka, että saan hädin tuskin henkeä. No, olenhan tänään tähti. Sen eteen sietääkin hieman kärsiä. Vilkaisen vielä kerran itseäni peilistä ja pyyhkäisen mekkoa kädelläni. Voi kun se on kaunis. Se todellakin muistuttaa ruusua.

Asettelen vielä hennon tiaran päähäni ja hymyilen säteilevästi peilikuvalleni. Minä pystyn tähän. Tänään pystyn mihin vain. Poistun huoneestani ja kävele pitkin teatterin käytävää lavalle päin. Suonissani alkaa virrata adrenaliini ja päässä humista kummasti. Kävelen näyttämön reunalle ja pysähdyn odottamaan ohjaajan merkkiä, milloin voisin mennä lavalle. Lopulta hän heilauttaa kättä ja silmäni sokaistuvat häikäisevät spottivalot. Yritän olla välittämättä niistä ja kävelen varovasti keskelle lavaa.

Siinä minä nyt seison, sadantuhannen ihmisen edessä Lontoon mahtavimmassa teatterissa. Puristan tiukasti kädessäni mekkoni helmaa ja katson yleisöön jähmettynyt hymy kasvoillani. Katsomo repeää aplodeihin ja äänekkäisiin suosionosoituksiin. Yhtäkkiä en tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi. En edes muista kuka olen. Hukun tähän hetkeen ja juovun siitä. Pian muutkin näyttelijät ilmestyvät lavalle ja herään pikku hiljaa transsistani. Mustiin pukeutunut mies, vastanäyttelijäni, vilkaisee minua merkitsevästi. Kokoan ajatukseni ja koitan muistaa seuraavat vuorosanani. Onneksi hänen vuoronsa on ensin. Pian minäkin eläydyn rooliini ja muutun säteilevän kauniiki nuoreksi Ruusuksi.

Puolentoista tunnin kulluttua on välitauon aika. Istahdan minulle osoitetulle tuolille ja suljen silmäni. Kai ensimmäinen puoliaika meni ihan hyvin. En ainakaan unohtanut vuorosanojani ja yleisökin näytti tykkäävän. Jotakin kuitenkin puuttui. Odotin sellaista aivan uskomatonta tunnetta, tänäänhän oli kuitenkin yksi elämäni tärkeimmistä päivistä. Mutta kaikki tuntui kuitenkin aika laimealta. Ihan kuin olisin vain jossakin koulunäytelmässä. Paitsi että yleisöä on tuhatkertainen määrä koulun oppilaisiin verrattuna.

Hätkähdän hieman, kun vastanäyttelijäni, Ben, istahtaa viereeni ja koskettaa kättäni.

”Hei! Se meni todella hyvin! Toin sinulle vettä, sinun pitää muistaa juoda välillä, tässä”, hän sanoi ja ojensi minulle vesilasillisen.

”Kiitos”, sanon ja hymyilen hänelle väsyneesti. Nostan lasin huulilleni ja juon hieman. Huokaisen syvään. On niin vaikea hengittää, että rintaani pistää. Tämä mekko on kyllä todella tiukka! Lisäksi minua heikottaa. Tunnen yllättäen syvää epätoivoa. Tämän pitäisi olla elämäni kohokohta, mutta en edes ole onnelllinen. Mitä väliä millään on, jos mikään ei onnistu, eikä mikään ei tunnu miltään? Tuntuu kuin ilma vain katoaisi ympäriltäni.

”Noniin, ja sitten mentiin taas lavalle!” Ben huudahtaa yllättäen niin, että melkein tiputan kädessäni vielä olevan lasin. Laitan sen hätäisesti pöydälle ja nousen seisomaan. Tartun molemmilla käsilläni kiinni helmaani ja kävelen rivakasti lavalle vastanäyttelijäni seuratessa perässäni. Aplodit raikaavat taas, ja väläytän yleisölle häikäisevän hymyni. Nyt olisi edessä näytelmän käännekohta. Näyttelemäni Ruusu aikoo jättää täydellisen elämänsä taakseen ja paeta maailmalle. Hän haluaa seikkailla, tuntea jotakin suurta. Hän halua todella maistaa elämää!

”Et saa lähteä!” mustapukuinen mies sanoo pidellen Ruusua käsistä, ja katsoo häntä syvälle silmiin. Sitten he suutelevat. Hetki tuntuu ikuisuudelta. Mekko kiristää. En saa henkeä. Yhtäkkiä irrottaudun Benistä ja juoksen lavan halki. ”Minun täytyy!” huudan lähes hysteerisenä enkä ole enää varma olenko Ruusu vai Fiona. Juoksen pois lavalta Benin huutaessa jotakin perääni. Ohjaaja kuiskaa minulle vihaisena, että minun piti juosta lavalla olevan korokkeen päälle eikä tänne. En välitä hänestä. Hegitän raskaasti ja juoksen pitkin käytävää kohti ulko-ovea.

Raikas ulkoilmakaan ei tunnu auttavan. Katson hädisäni ympärilleni ja päätän hetken mielijohteessa juosta vähän matkan matkan päässä olevalle pienelle sillalle. Näen Benin lähteneen perääni. Viskaan korkokengät jalastani ja lisään vauhtia. Päästessäni viimein sillalle otan tukea kaiteesta ja yritän edelleen epätoivoisesti saada henkeä. En tiedä, mitä minulle tapahtuu. Tunnen vain syvää epätoivoa ja surua. Tunnen kaulallani jotain märkää ja tajuan, että olen alkanut taas itkeä.

Ben näyttää lähestyvän siltaa jo uhkaavasti. Pyyhkäisen äkkiä kyyneleet pois ja kiipeän hetken mielijohteesta kaiteen yli.

”Herranjumala, mitä sinä teet!” hän huutaa ja yrittää tarttua minuun.

”Pysy kaukana minusta tai hyppään!” huudan takaisin. Seison sillan kaiteen toisella puolella ja puristan siitä tiukasti kiinni. Ben pysähtyy eteeni. Näen kauempana muidenkin ihmisten lähestyvän siltaa.

”Hyvä on, mutta tule äkkiä pois sieltä! Oletko sinä tullut hulluksi, pilasit koko näytelmän!” Ben huutaa minulle.

”Ole nyt vaan hiljaa! Ole nyt edes hetki hiljaa!” huudahdan. Hän ei vastaa mitään. Siinä me seisomme vastakkain minun ollessa kaiteen vaarallisemmalla puolella. Vilkaisen ensimmäistä kertaa alas ja huomaan, että joki on tähän aikaan päivästä padottuna, ja alhaalla näkyy vain suuria vaaleita kiviä. Katselen niitä hetken kauhuissani ja tarraan entistä tiukemmin kiinni kaiteeseen. Benkin tuntui huomanneen katseeni, mikä näkyy hänen hätääntyneestä ilmeestä. Hän pysyy kuitenkin paikallaan liikkumatta. On vaikea sanoa hengittääkö hän edes.

Suljen hetkeksi silmäni ja annan keväisen tuulen hyväillä kaulani ja käsieni paljasta ihoani. Minua ei edes kylmä, ihme kyllä. Yritän hengittää syvään, mutta onnistun saamaan vain hieman henkeä. Irrotan toisen käteni ja hapuilen mekon selkäpuolella olevaa vetoketjua. Saan vihdoinkin kiinni vetoketjusta ja meinaan aukaista sen, kun minua alkaa yllättäen huimata. Sen enempää ajattelematta irrotan kaiteesta pitelevän käteni ja kosketan otsaani. Edes Ben ei kerkeä reagoida, kun silmänräpäyksessä horjahdan ja alan tippua sillalta. On kuin maailma pysähtyisi ympärilläni. Tunnen vain putoavani, tunnen ilmavirran ympärilläni ja äärettömän vapauden. Pystyn vihdoin hengittämään. Rekisteröin lähestyvät kivet allani ja ihmisten riipivän huudon sillalla, mutta sitten kaikki katkeaa. Ruusun traaginen loppu.

viimeinen ponnistus ja mitä sitten?

tunti tunnin perään pahenevaa tuskaa,
kipukynnys mennyt jo aikaa sitten
loputonta ajattelua,
kohta se on ohi,
ei se voi loputtomiin jatkua,
eihän?

Jokaisella suurella ponnistuksella pitäisi olla jokin elämää suurempi lopputulos. Jokin, joka saa sinut tuntemaan itsesi lähes kuninkaalliseksi kun viimeinen ponnistus on ohi. Kaikkivoipaisuuden tunne. Maratoonari jaksaa treenata kuukaudesta toiseen, jotta pääsisi juoksemaan 42 kilometriä. Kun hän sitten on juoksemassa, ei hän voi olla miettimättä että mitä vittua hän oikein ajatteli. Hän kuitenkin tietää, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa juoksua. Jalat maitohapoilla, suu kuiva kuin kissan hiekkalaatikko ja hädin tuskin pihisevä hengitys. Silti hän juoksee. Juoksee. Ja juoksee. Ja kun maaliviiva on ohitettu, hän voi käydä pitkäkseen ruohikolle, paremman puutteessa mutainen ojakin tuntuisi taivaalta. Hän tuntee itsensä kuninkaalliseksi, kaikkivoipaiseksi.

miltä minusta tuntuu kaiken tämän jälkeen?
kuninkaalliselta?
kaikkivoipaiselta?
paskanmarjat,
minä tunnen,
en mitään.

Kun viimeinen ponnistus on ohitse, minä en tunne valkean sängyn pohjatonta pehmeyttä. Minä tunnen kovan kivisängyn, joka rikkoo hauraan selkärankani. Painan pääni tyynyyn ja tahdon pudottaa sen sinne ikuisiksi ajoiksi. Tästä en enää nouse, ajattelen ja suljen silmäni. Ja edelleen salin kylmät kirkkaat valot tunkeutuvat luomieni lävitse verkkokalvoilleni, ne saavat silmäni kostumaan. Ehkä joku kuvittelee niiden olevan onnen kyyneliä.
Kun viimeinen ähkäisy on ähkäisty, minä en näe silmissäni lapsuuden vihreitä niittyjä, lentäviä leijoja, mitä ikionnelliset ihmiset sitten näkevätkään. Minä näen kuihtuvan puutarhan, pystyyn kuivaneet ruusut, joiden yli käveleminen saa terälehdet muuttumaan tummanpunaiseksi tomuksi. Kuin polttohaudatun ruumiin tuhkat.

minä olen se puutarha,
jossa laiduntaa loppuun lypsetty lehmä.
ne kuivaneet ruusut
ovat kehoni,
ja mieleni
tomua.

Ja kun viimein saan syliini sen pienen punertavan mytyn, jota oli ähkitty ja tuskailtu tunti tolkulla, en tuntenut rinnassa sykkivää rakkautta, elämän merkityksellisyyttä, ylpeyttä aikaansaamastani merkistä maailmalle.

Katsoin sen kiiltäviä koppakuoriaissilmiä,
punaisia pulleita poskia,
märkiä karvoja pään päällä
ottakaa se minulta pois
ja antakaa minun nukkua
kivipedilläni.