Osallistujat

Näytetään tekstit, joissa on tunniste runo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste runo. Näytä kaikki tekstit

18.4.2012

Hiljaisten kysymysten laulu


 (Melodia vielä tuntematon, mutta nämä sanat olisi tarkoitettu sopivan sellaiseen rauhalliseen ehkä hieman melankoliseen elämää pohtivaan kappaleeseen. Tätä voi arvioida siltä kantilta katsottuna, eli onko tämä uskottava sellaiseksi balladibiisiksi.)

On olemassa varma tieto,
josta ei poiketa kukaan saa.
Ei tässä maailmassa tiedoton pärjätä voi,
joten hänen täytyy alkaa oppimaan.
Jos vaeltaa näin aavikoilla kuivilla,
ja kanjonien pohjia laahaa,
ei silloin paljoa voi tietää sodista
tai edistää maailmanrauhaa.

*Näin vierähti vuosi jos toinenkin,
kaiken vois tehdä toisinkin.
Jospa tarpoa jaksettais yhä vaan,
pitkin polkuja tämän maan.*

On olemassa paljon muuta,
josta kukaan ei edes tiedä.
On olemassa niin pimeää kuuta,
että aurinko ei paista sinne.
Ja jos joku ratkaisisi tämän arvoituksen,
joka pyörittää koko tätä maata,
hän Nobelin palkinnon saisi,
joten ei sitä toivoa saata.

*Nyt vierähti vuosi jo kolmaskin.
Pitikö sitä oppia jotakin?´
Kauhulla odottaa yhä vaan saa,
kavalaa tulevaa.*

Lennän, juoksen, uin ja etsin.
Minne järki katosikaan?
Toivon, luotan, näen ja löydän.
Ehkä valo vielä paistaa saa?

*Miten monta vuotta tulekaan,
kaikkiaan lopulta olemaan.
Siihen ei vastata moni voi,
vain hiljainen aamunkoi.*

Jää lopulta kysymyksiä ratkaisematta,
monta polkua kulkematta,
auringonlaskua näkemättä,
tienvartta tutkimatta.

*Mutta kun vierähtää vuosi jo sadaskin,
voi aidosti löytää toverin.
Nimittäin perimmäisen sanoman,
omista kokemuksista aidoimman.*

17.4.2012

Oodi horoilulle

[laulu: yltiöpositiivinen, lastenlaulu-tyylinen naisääni, säkeistöjen välillä iloista hyrinää]
[tempo: nopea "rallatusbiisi"]


olipa kerran ja toisenkin
kaunis nainen tai mies
joka minuun rakastui
ja kostui
[puhumalla] ja mitä minä tein, mitä tein, mitä tein?
no annoin kaiken rakkauteni tietenkin,
kannoin sänkyyni ja selväks tein
miksi minua kannattaa rakastaa
koska olen niin hyvä!

[kertosäe:]
mä oon horo
joka ei pelkää satuttaa muita
murskata hauraita luita
kaataa naapuritontin puita
ja nauraa paskaisesti
kun taas joku sanoo
”sä oot horo”


Ja se nainen, ja se mies,
teki kaiken mun vuokseni
antoi taivaalta kuun
unohti kaiken muun
ja huusi: ”mä tuun!”
silmät sydäminä
varas kirkon ja osti sormukset
jotain lainattua, jotain sinistä, jotain vanhaa, jotain uutta
hei beibi onks tää sulle uutta, ett

[kertosäe]

ja nyt mun on aika kertoa sulle
sä et merkannut mitään mulle
häät voi helposti perua,
mut mahtaisko sulta vielä herua?

ja jos eksä puuskuttaa niskaan
aina voi ottaa äkkilähdön
henkiseen kotimaahani horoluluun
siellä on huvila horoilulle
kaikenlaiselle irstailulle
naisia mulle
miehiä mulle
mulle mulle mulle

koska mä oon horo
joka ei pelkää satuttaa muita
murskata hauraita luita
kaataa naapuritontin puita
mä olen horo, horo, horo

5.3.2012

Vain muistot voivat kahlita

Voi kunpa voisin unohtaa nuo muistot niin kipeät,
yötä päivää piinaavat muistot nuo niin makeat.
Jos voisin hetkeksi sulkea silmäni ja unohtaa vain,
silloin elämä olisi parempaa ilman kaipausta lain.
En välitä mitä ma menetän,
palanko sydäntäni
vai kahleeniko vain?

Voi jos voisin heti nyt unohtaa,
ja kerralla puhdistaa pään.
Silloin olisin värisokea
elämän suruille, iloille.
Mutta mitä se haittaa, kysyisin,
jos arpi pieni vain jää?

Niin vaikeaa kuin se olisi
unohdus onnen toisi.
Saattaisin tuntea kevättuulenkin
ellei ihoni olisi sukua marmorin.
Juoksisin päin pilven reunaa
ilman pelkoa vähäisintäkään,
ellen tietäisi törmääväni
puukon terään viiltävään.
Kysyisin kyyhkyltä,
missä on onnenmaa,
ellen vastauksesi saisi
”Ei täällä ainakaan”.

Turkoosin värinen kuivamustekynä tipahtaa kolahtaen pöydälle ja koittaa hetken hiljaisuus. Olemassaolon julma paine tuntuu tavanomaistakin raskaampana harteilla. Päässä on vain tyhjää ja sanat ilmestyvät itsestään paperille kuin jonkun muun sanelemana. Ne ovat vieraita ajatuksia, mutta samalla niin tuttuja, että ne ovat melkein kosketuksen päässä. Erottamassa on kuitenkin liian suuri lasinen kuilu. Päässä lyö tyhjää.

Elämä tuntuu välillä niin ontolta. Vaikka onnellisuus on vain saavuttamaton kangastus, on jotain aitoakin oltava. Onko se kätketty menneeseen? Ehkä elämän tarkoituksena on elää kaikki tuttu ja turvallinen uudelleen, jolloin voi muuttua pikku hiljaa tunnottomaksi. Mutta sanotaanhan, että aika kultaa muistot. Todellisuudessa ne ovat, jos mahdollista, vielä terävämpiä kuin tämä ja miljoonat tulevat hetket yhteensä.

Mutta onko muita vaihtoehtoja? On kuin jokainen mennyt päivä valettaisiin 24 karaatin kultaan ja sidottaisiin hopeanauhalla. Kohtalo nauraa ivallista nauruaan kullattujen päivien lipuessa ohitse yksi toisensa jälkeen kauas kohti miinus ääretöntä, kadotukseen. Tulevat päivät on jo kieritelty tervassa ja höyhenissä ja pian ne paiskataan päin naamaa. Siltä ei voi kuin sulkea silmänsä.

Jäljelle jää siis vain tämä hetki. Se on vain loputonta poissaoloa ja tyhjyyttä. Ajatuksia on vaikeaa kohdistaa mihinkään, sillä ne kaikkoavat pienestäkin kosketuksesta kuin peläten joutuvansa kohtaamaan todellisuuden. Sen kirkas valokeila pakottaisi ne paljastamaan itsensä ja näyttäytymään koko lapsellisessa naurettavuudessaan koko maailmalle. Ne haluaisivat paeta kullattuun eiliseen mutta eivät voi.

Muistot niin haparat hetkessä ohi vilahtavat, jäljelle tyhjyys vain jää. On siis paras unohtaa. Tarttua siihen, mitä käsiinsä saa, ja paikalleen jämähtää. Asettua mennen, nykyisen ja tulevan välille pieneen tyhjiöön, jonka nimi on unohdus. Kuitenkin paradoksaalisesti juuri siellä on eniten muistoja.

Haluan kuoreeni jäädä asumaan,
haluan sitä hengittää.
Haluan kaiken ennallaan säilyttää,
kuka seurauksista välittää?
En minä ainakaan,
sillä matkani käy kohti tuonelaa.
Kohti niin suurta rakkautta, että
se on yhtä kuolemaa.
Mutta traagisuudessaankin niin ihanaa,
että koskaan en halua unohtaa.

Pieni suolainen vesipisara tippuu äänettömästi paperille. Siitä muistuttamaan jää vain levinnyt turkoosi läikkä.

http://weheartit.com/