Kirjoitan likapyykkini puhtaaksi

Marie katsoi valkeaa näyttöä, jossa vilkkui ilkeämielinen viiva. Syyttäen, ivaten, et sinä osaa, et sinä voi, et sinä kuitenkaan, tänäänkään. Marie kohottautui tuolissaan avatakseen pikkuikkunan pöytänsä takaa, otti ikkunalaudalta lasisen tuhkakupin eteensä ja sytytti savukkeen. Hetken hän katsoi kursorin tasaista mäkätystä, kunnes sai tarpeekseen ja meni ikkunan eteen, paremman puutteessa kohdisti katseensa alas talviselle kadulle, missä erinäisissä kokoonpanoissa ihmiset vaelsivat vastaanottamaan uuden vuoden. 

Lupasin itselleni, että kuiva kausi loppuisi tähän hetkeen, tähän iltaan, ja uusi vuosi herättäisi minut sanojen talviunesta. 

 Lähipubin suunnasta kuului iloista humalan sorinaa, naurua, huudahduksia - kutsuhuutoja minulle, Marie ajatteli. Hän katsoi pää kallellaan halpaa, yksinäistä viinipulloaan tietokoneen vieressä. Sen hienostunut Leo-leijona kehräsi hänelle, pysy täällä, tee mitä lupasit, älä anna nyt periksi. 

Jo kauan olen elänyt kuin boheemitaiteilija, omassa pienessä taiteilijaporukassani, tuoppi kädessä kantiksen peräloosissa, jointti huulessa, hiukset sekaisin, mieli vielä sekaisemmin. Uusille tuttavuuksille esittelen itseni kirjailijaksi. Ja milloin viimeksi minä olen edes kynää kädessä pidellyt?

Marie karisti tupakkaansa, katsoi taivaalle ja yritti miettiä, miten olikaan joutunut tällaiseen umpikujaan. Hänhän oli aina rakastanut kirjoittamista. Kun täti oli kysynyt kymmenvuotiaalta Marielta, mikä tästä tulisi isona, hän oli vastannut silmät kimmeltäen: maailman kuuluisin kirjailija, tietysti. Kun sama täti oli sanonut, ettei siinä ammatissa tienaa tarpeeksi elääkseen, Marie oli kieltäytynyt antamasta syntymäpäiväkakkua tai edes pahvilautasta.

Marie palasi pöytänsä ääreen, laittoi kädet puuskaan rintansa päälle ja alkoi miettiä asiaa ihan tosissaan. Miten hän nyt oli tässä jamassa, jo kuukausia tyhjän paperin kammoisena, vaikka kaikki oli aina sujunut kuin rasvattu. Ainekirjoituksen kiitettäviä pursunneet vihkot olivat vaihtuneet novelleihin nuorten lehdissä ja netissä, kekseliäät isänpäiväkorttien runot palkintokahvipaketeiksi valtakunnallisissa runokilpailuissa ja lopulta humoristinen novellin pätkä viiden sadan euron rahapalkinnoksi. Tällöin hän oli vienyt tädilleen paketin Presidenttiä ja kortin, jossa luki: Tienasin ite.

Miettiessään tuota esipuberteettista ehdottomuutta ja naiivia näyttämisenhalua, Marie ymmärsi. Tuolloin hän oli osannut käsitellä kritiikkiä. Se oli ollut kuin likaiset housut, jotka tarvitsivat vain tarpeeksi rajua nyrkkipyykkäystä puhdistuakseen. Sitten oli tullut Herra Punaviinitahra, joka ei niin vain lähtenytkään Marien valkeasta hameesta.

Marie tarvitsi toisen savukkeen, pienen kulauksen Leon karjuntaa. Kun hän oli viime syksynä päässyt opiskelemaan kirjoittamista, hänen odotuksensa olivat olleet korkeat. Vuosi tai pari ja hän olisi jo julkaissut esikoisensa, vähintään. Hän muisti, kuinka intohimoisesti oli kirjoittanut ensimmäistä palautettavaa kotitehtäväänsä koko yön pienessä opiskelija-asunnossaan, ja aamuauringon noustessa tiputtanut sen opettajansa postilokerikkoon. Tämän jälkeen hän oli mennyt nukkumaan kevyin mielin, suu onnesta venyneenä, ja herännyt paria tuntia myöhemmin elämänsä syvimpään painajaisuneen. 

- Mnjaa… Sanon nyt ihan suoraan Marie, tää on ihan jees, kaikin puolin mukava ja jotenkin pehmeä, mut… tää on ihan niinku Mariet, hieman tylsä, mauton, jos niin voi sanoa. Hyvä teksti olis ennemmin niin ku…  niinku Doris, jos tajuut. 

Murtuneena Marie-keksinä olin jättäytynyt kurssilta ja vaihtanut tieteelliseen kirjoittamiseen, jossa opettelin tarkasti kaikki harvardin systeemin pilkun paikat, jottei kukaan pääsisi vertaamaan minua Veeraan tai vaikkapa Dominoon.

Poltettuaan savukkeen hän katsoi vielä kerran Leoon, otti tuolissa mukavan asennon ja aloitti tuijotuskilpailun kursorin kanssa. Vuoden vaihtumiseen olisi vain vajaa tunti, hänellä oli kiire. 

Olipa kerran Marie, hän aloitti, mutta pyyhki sitten viimeisen sanan. Olipa kerran Doris, kaunis nuori neito. Hänellä oli vuotta nuorempi sisar, Marie, joka ei ollut mitään siskonsa rinnalla. Tai niin ihmiset kuvittelivat. 

Marie mietti. Mariet kyllä olivat hieman mauttomia, mutta jokaisen tarjoilulautaselta niitä löytyi. Jokainen tuntee paketin, etiketin, jokainen muistaa maun. Marie muisti, miten lapsena, kuinka kekseliästä, isovanhemmat toivat hänelle aina Marie-keksejä tullessaan käymään. Marie levitti päälle milloin marmeladia, milloin suklaatahnaa. Olisiko siinä ideaa, hän mietti. 

Ja niin kiltti, hyvätapainen ja kaunis Doris päätyi naimisiin naapurinpojan kanssa, kun taas Marie kiersi maailman suuria näyttämöitä, näytellen kameleontin lailla mitä erilaisimpia rooleja, saaden lopulta lempinimen alati uusiutuva Tabula Rasa. Loppu. 

Ei se kummoinen ollut, hän ajatteli, mutta Herra Punaviinitahra kyllä tajuaisi piikin. Hän tulosti tekstin, laittoi sen kirjekuoreen. Loman loputtua hän kävisi lähikiskalla, ostaisi paketillisen Marie-keksejä, veisi sen sekä kirjeen opettajainhuoneeseen odottamaan luentojen alkua. Hän myös ilmoittautui uudestaan luovan kirjoittamisen kurssille. 

Kahden viikon kuluttua hänelle tulisi sähköpostia. Luovan kirjoittamisen alkeiskurssille ilmoittautuneita hakijoita oli tällä kertaa enemmän kuin opiskelijakiintiö sallii. Valitettavasti emme tällä kertaa valinneet sinua. Hyvää alkanutta vuotta!

Viikon kuluttua siitä hän kuulisi ruokalassa, että Luovan kirjoittamisen alkeiskurssille oli vielä reilusti tilaa. Tällöin Marie tietäisi voittaneen, vapautuneen. Eikä hänen enää koskaan tarvitsisi istua kuukausikaupalla tyhjän word-tiedoston edessä kuunnellen kursorin ininää. Eikä hänen tarvitsisi enää koskaan pestä punaviinitahroja valkeasta hameestaan – hänhän joisi vain valkoviiniä.

Vangitseva vapaus

Olipa kerran nuori tyttö, joka rakastui vapauteen. Kukaan ei tänäkään päivänä tiedä, oliko se hänen väistämätön kohtalonsa, vai ajoiko kylmä maailma hänen siihen. Kuitenkin hän rakasti vapautta koko sydämellään, koko sielullaan. Oikeastaan hän rakasti koko maailmankaikkeutta. Miten hän siihen päätyi, varmuutta ei ole, mutta se oli peruuttamatonta. Niin voimakasta rakkautta hän tunsi, että siihen ei parannuskeinoa olisi ollut, kuten ei rakkauteen yleensäkään. Se vei mukanaan kuin kohiseva koski – tai tarkalleen ottaen aava meri.

”Kukaan ei rakasta minua. Kukaan ei rakasta minua”, Cathy ajatteli eräänä kesäisenä päivänä ja painoi katseensa maahan. Siinä hän istui - onnettomana ja yksinäisenä puiston penkillä syömässä jäätelöä.  Cathy vilkuili haikeana ympärilleen ja näki vain nauravia ja kuhertelevia pareja. Häntä inhotti vähän. Mutta pohjimmiltaan hän oli kateellinen. Cathyn sydäntä vihloi, kun hän ajatteli aikaa, jolloin oli itsekin vielä onnellinen. Hän muisti, miltä tuntui, kun elämä oli rikasta, kun sydän ja sielu olivat tulessa. Hän muisti, miltä tuntui rakastaa. Vastarakkautta hän ei tosin ollut koskaan kokenut. Cathy ei edes uskaltanut kuvitella, miltä se mahtaisikaan tuntua. Kun on rakastunut, jokainen solu on jo muutenkin sietokykynsä äärirajoilla. Henkihän siinä menisi, jos joku vielä rakastaisi takaisin samalla voimalla. Hänen hennoilla, kalpeilla kasvoillaan käväisi hauras hymyn puolikas, kun hän punnitsi mielessään näitä asioita. Sitten Cathy nousi penkiltä, heitti tahmaisen jäätelötikun roskiin ja jätti puiston taakseen. Oli aivan turhaa kiduttaa itseään seuraamalla sivusta muiden onnea ja muistelemalla menneitä. Ei sillä, että hän olisi koskaan aitoa rakkautta kokenutkaan, mutta hän oli kokenut sentään jotain, tuntenut jotain. Nyt hän oli tyhjä. Hänen sielunsa oli kuin jäätä.

Siinä kävellessään pitkin vehreää rantakatua Cathy alkoi miettiä tarkemmin elämäänsä. Hän oli aivan nuori vielä. Hänen elämänsä oli oikeastaan vasta alkanut. Silti hän oli jo vannoutunut kyynikko. Hän oli käytännössä luopunut kaikesta toivosta. Hänen kaverinsa kyllä jaksoivat kannustaa häntä ja etsiä aina vain kivoja poikia, joihin hänen pitäisi tutustua, mutta mistään ei koskaan tullut mitään. Cathyn sydän ei ollut koskaan mukana. Ehkä hän oli jotenkin viallinen. Ehkä kaikkia ei vain ollut luotu seurustelemaan. Niin tai näin, reilu kuukausi sitten hän kyllästyi lopullisesti siihen odottelun, stressin ja lopulta aina pettymysten rumbaan. Hän sanoi kavereilleen, että eivät yrittäisi järjestää hänelle enää sokkotreffejä tai mitään muuta yhtä kammottavaa. Niin tehdessään hän käytännössä karkotti kaverinsa, sillä kuka nyt kaipaisi porukkaansa tylsää riippakiveä. Hän olisi aina vain kolmas pyörä, se outo tyttö, joka ei kiinnostunut koskaan mistään ja joka ei tuntenut mitään. Tarkemmin ajateltuna Cathy ei halunnutkaan pyöriä entisten kavereidensa seurassa. Hän ei jaksanut enää kuunnella heidän nalkutustaan siitä, kuinka tylsä hän oli. Minkä hän sille mahtoi, kun mikään ei vain kiinnostanut?

Cathy rakasti olla yksin. Hän oli oppinut pärjäämään yksin. Olihan hän elänyt itsensä kanssa jo kohta kaksi vuosikymmentä. Miten joku täysin ulkopuolinen ihminen voisi koskaan oppia tuntemaan Cathyn yhtä hyvin kuin hän itse? ”Pettyisimme kuitenkin lopulta molemmat, kun olemmekin luoneet toisesta oman illuusion, joka ei pitkässä juoksussa vastaa koskaan todellisuutta. Itkua ja sydänsuruja, niitä siitä vain seuraisi”, hän ajatteli aina pitäen itseään viisaana ja naureskellen muiden naurettavalle touhulle, jota he kutsuivat rakkaudeksi. Ehkä hän oli itsekäs. Tai ehkä todellisuudessa hän vain haki lohtua ajattelutavastaan. Ehkä hän ei rakastanut yksinäisyyttä sen enempää kuin kukaan muukaan, mutta hän tyytyi siihen. Hän oli oppinut rakastamaan sitä. Eräänlainen Tukholma – syndrooma - kidnapattu kiintyy lopulta kidnappaajaansa. Ei vain osaa enää elää ilman häntä.

Mutta Cathy todella tarvitsi nyt hetken omaa rauhaa. Hänen täytyi kunnolla selvittää elämäänsä, josta oli tullut vuosi vuodelta yhä sekavampi solmuvyyhti. Hänen täytyi puhdistaa sielunsa ennen kuin hän pystyisi taas hengittämään kunnolla ja ajattelemaan kirkkaasti. Cathy ei edes tiennyt, kuinka hän oli siihen pisteeseen joutunut, mutta hän oli niin hämmentynyt kaikesta, ettei hän enää edes tuntenut mitään. Tyhjyys. Se oli hänen päällimmäinen tunteensa, eikä se tainnut edes lukeutua tunteisiin. Hän tarvitsi vain hieman aikaa itselleen. Paljon aikaa. Tarpeeksi. Mutta aina joku yritti kovasti rikkoa sen idyllisen rauhan, jonka Cathy oli juuri hädin tuskin saavuttanut, ja tunkea väkisin hänen elämäänsä. He eivät ymmärtäneet, että tyttö kamppaili päivittäin selvitäkseen. Hän ei tuntenut vieläkään mitään, mutta hän todella yritti sytyttää taas sen roihun sydämeensä. Mutta he eivät ymmärtäneet sitä, he pitivät Cathya ylimielisenä nirppanokkana, jolle ei kelvannut kukaan. He eivät tienneet, että lähestymisyrityksillään ja lopulta pettyneillä ilmeillään he vain heikensivät jo sitä valmiiksi haurasta toivon verkkoa, jonka varassa Cathy roikkui elämänsä kraatterin yllä. 

Tosiasia oli, että Cathyn sydän oli jo varattu. Oli aina ollut ja tulisi aina olemaan. Hän ei vain ollut tiennyt sitä, kunnes kerran kaikki palaset vain loksahtivat taianomaisesti paikoilleen. Sillä hetkellä hän vain tajusi sen. Mahtoikohan se olla se raikas tuulenvire tai syksyisten lehtien havina, joka herätti Cathyn pitkästä unestaan? Tai kenties pääskynpoikasten ensilennot saivat hänen sydämensä sulamaan. Pilke palasi hänen silmäkulmaansa ja hänen kauniit kasvonsa heräsivät taas eloon, kun valo alkoi tulvia hänen sieluunsa. Jos joku olisi ollut tarpeeksi kiinnostunut Cathyn elämästä, olisi hän arvannut huolestua tässä vaiheessa tämän jo lähes mielipuolisesta katseesta. Mutta kukaan ei välittänyt hänestä. Kukaan ei ollut seuraamassa sivusta, kun pakkomielle otti Cathyn valtaansa solu solulta, jäsen jäseneltä ja myrkytti lopulta koko hänen verenkiertonsa.

Cathy ei itse osannut nähdä asiaa niin. Hänestä tuntui kuin maailman suloisin lumous olisi hänet vallannut. Kuin hän olisi lopultakin saanut maistaa todellista elämää. Tai ehkä hän olikin kuollut ja päässyt paratiisiin. Mutta ei ollut mitään väliä, mitä se oli. Cathy oli onnellinen, sehän oli pääasia. Loppujen lopuksi, kenellä oli oikeus mennä sanomaan, että hänen rakkautensa oli väärää? Tuskin kellään. Mutta olisiko jonkun kannattanut silti yrittää pelastaa hänet, pysäyttää kiitävä junan ennen jyrkännettä? Ehkä. On kuitenkin puhuttu, että Cathy ei ollut enää pelastettavissa. Hänen junansa oli saavuttanut jo liian suuren nopeuden.

Eräänä päivänä, jolloin kenties kohtalo päätti viimein puuttua kunnolla peliin, Cathy teki lopullisen päätöksensä. Hän rakasti vapauttaa ja uskoi tämänkin rakastavan häntä. Sinä päivänä he saisivat viimein toisensa – kokonaan. Kesä oli jo pikku hiljaa väistynyt syksyn tieltä, ja puut olivat alkaneet pudotella lehtiään mahtaillen kilpaa upeilla väreillään. Ennen niin vihreä nurmikko oli nyt lehtimeren peitossa. Niitä oli kaikenvärisiä – kullankeltaisia, violetteja, ruskehtavia – mutta erimuotoiset tulipunaiset lehdet olivat päässeet niskan päälle. Se oli kuin rakkaudenosoitus itseltään maailmankaikkeudelta. Myös Cathy huomasi tämän. Liekö se oli toiminut katalyyttinä hänen päätökselleen tai sitten se vain tuki sitä. Niin tai näin, ihasteltuaan hetken värien roihua ja hymyiltyään leveästi itsekseen Cathy heitti kengät jaloistaan ja kirmasi nurmikolle. Hän rapisteli ja potki lehtiä paljailla varpaillaan paljastaen niiden alta vielä vihertävän ruohikon.

Leikittyään aikansa lehtikasojen kanssa Cathy pinkaisi eteenpäin ja juoksi niin kovaa, että tuuli tarttui hänen hiuksiinsa ja mekon helmaan. Hetken näytti siltä, kuin hän lentäisi. Hän hyppelehti ja teki piruetteja syksyisillä kaduilla kiinnittämättä pienintäkään huomiota vastaantulijoihin, jos sellaisia sattui matkallaan kohtaamaan. Hän ei pysähtynyt ennen kuin tuli meren rantaan. Ah, meri! Sitä Cathy rakasti enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Se oli hänen vapautensa. Hän tuijotti sitä aivan ääneti tarkkaillen jokaista sen liikettä. Sinä päivänä meri näytti tavallistakin jumalaisemmalta. Ympärillä ei näkynyt ristin sielua. Ainoastaan hellät auringonsäteet kurkistelivat ajoittain pilvenreunan takaa seuraillen Cathya ja hihitellen hiljaa keskenään. Ne saivat rannassa kohisevat aallot näyttämään aivan keijupölyltä. Cathy hymyili, otti muutaman varovaisen askeleen märällä hiekalla kohti meren reunaa ja pysähtyi.

”Vain minä, meri ja maailma”, Cathy ajatteli. ”En koskaan vaihtaisi vapauttani pois. En antaisi kahlita itseäni. Jos niin kuitenkin kävisi, karkaisin pois tai kuolisin häkkiini. Mutta taistelen ja tulen aina taistelemaan loppuun asti vapaudestani.” Ja silloin Cathy tunsi taas sen valloittavan tunteen. Hänen sydämen lyödessä kiivaasti hänen rinnassaan hän tunsi pientä kihelmöintiä kaikkialla ihollaan. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään. ”Mikään tässä maailmassa ei saa minua koskaan tuntemaan itseäni vapaammaksi ja onnellisemmaksi kuin nyt olen. Tämä tunne on kaikenkattava. Tämän tunteen haluan säilyttää aina. Tämän haluan tuntea viimeisimmäksi ennen kuolemaani. Ei muuta. Vain meri, tämä tunne ja koko äärettömyys on minun”, Cathy julisti mielessään. Hän tunsi kuinka onnenkyyneleet valuivat lämpiminä vanoina pitkin hänen poskiaan ja leukaansa. Lopulta ne ropisivat kuin sateena pehmeään rantahiekkaan, josta aallokko huuhtoi ne pian mereen. ”Niin kauan kuin ajatukseni ovat vapaat, olen elossa aina”, Cathy kuiskasi ja juoksi tyrskyihin - tosirakkautensa syliin. Kukaan ei kuullut hänestä sen koommin. Mutta merimiehet tarinoivat, että kun aallokko yltyy merellä oikein rajuksi, voi kuulla hennon tytön naurun kantautuvan kaukaa ulapalta ja helisevän kilpaa meren kohinan kanssa.