Arvostelu: Kenellä on kaikki valta?

Nerokas teksti ei voi muuta sanoa, olen taas aika vaikuttunut! Tykkäsin tosi paljon, kun tapahtumat oli jaoteltu eri ”aikavyöhykkeisiin” ja kaikki tapahtui näin ollen lomittain. Kokonaisuus oli minusta toimiva, vaikka aiheen ja lopetuksen suhteen minulla on vähän sanottavaa, mutta palaan tähän vähän myöhemmin.

Aloitus oli aivan mahtava ja koukuttava keino, joka sai lukemaan innolla eteenpäin. Sydämen muotoisen lasin särkyminen oli jännä yksityiskohta. Jäin tosin miettimään, että paljastaako se liikaa, sillä nyt lukija olettaa automaattisesti, että tarina ei tule päättymään hyvin, ja se spoilaa ehkä vähän. Jos sitä seuraavat lauseet: ”Jos María kiinnittäisi enemmän huomiota tapahtuneeseen, hän aavistaisi mitä ennen pitkää olisi tapahtuva myös hänen sydämelleen. Mutta jätetään jossittelut sikseen” jättäisi pois, se voisi toimia paremmin. Lukija jäisi tällöin miettimään, että oliko kupin särkymisellä jokin syvällisempi merkitys. Sitä myös vähän ihmettelin, että valehteliko Rosanna Marialle olevansa Amerikasta tai oliko heille tullut joku väärinkäsitys, koska ymmärsin, että Rosanna asuu kuitenkin Suomessa?

Tykkäsin myös sanaleikeistä, kuten ”--piileskelee kuin jänis mansikkapenkissä. Luulee ettei nää susihukka pientä hännäntypykkää” ja siitä, miten onnistuit kuvaamaan kulttuurieroja ja pieniä verbaalisia epäselvyyksiä naisten välillä huumorin keinoin. Muita aivan ihania sanavalintoja mielestäni olivat ”hän nyökytteli niskansa kipeäksi”, ”nyt se saatana löysi taas tiensä hänen ajatuksiinsa”, ”Sandra ei ollut kahvilla hänen kanssaan, hän ei vain ollut siellä yksin”, ”nielivät toistensa kieliä”, ”hänen ruumiinsa liisi ilmojen halki, aikavyöhykkeestä toiseen” ja ”kun ihmiset lähtevät Roomaan etsimään palan historiaa, hän lähti sinne kadottamaan omaansa”. Tuollaiset yksityiskohdat tekevät koko tekstistä paljon sujuvamman ja värikkäämmän. Nauroin monesti ääneen, mikä on myös ehdottomasti hyvä merkki!

Juoni oli minusta hyvä ja, kuten sanoin, kekseliäästi jaoteltu eri päivien välillä. Tapahtumat loksahtavat vähitellen kohdalleen kuin palapelissä, ja vasta lopussa kaikki on viimein selvää. Henkilöt olivat mielenkiintoisia persoonia ja olisin mielelläni lukenut heistä lisääkin. Myös asettelu heidän välillään on jännä: Rosanna tykkää Sandrasta, joka ei tiedä asiasta, ja Maria taas on kiinnostunut Rosannasta, eikä aavista mitään tämän elämän sotkuisuudesta.

Välillä tosin tuntui, että juonenkäänteitä oli liiaksikin, ja itse miljöö jäi taka-alalle. Tehtävänä oli kirjoittaa teksti, joka ei olisi pelkkää kuvailua, mutta jossa miljöö olisi leimaava osa kokonaisuutta. Jotenkin tästä ei tullut sellainen vaikutelma, että miljöö olisi ollut pääosassa, tai edes hyvin tärkeässä osassa. Suurin osa ”miljöökuvailuista” tässä oli ennemminkin kulttuurierojen esittelemistä. En saanut oikein kunnon käsitystä itse kaupungista, toisin kuin sähköpostistasi, jonka perusteella pystyin melkein kuvittelemaan itseni Roomaan. Oikeastaan vain kohdissa ”kävellessään hälyistä Via Cavouria pohjoiseen”, ”hän käveli Colosseumille, mutta katukaupustelijat ja ruotsia puhuvat turistit”, ”Espanjalaisilla portailla hänen oli hengähdettävä” ja ”nainen käveli pari metriä miehen edellä ja huuteli oudolla kielellä olkansa yli” (ja mainitessasi Villa Borgesen ja San Givannin) oli kaupunkikuvausta. Jos lukisin tämän tekstin tietämättä aihetta tai teemaa, luulisin kyseen olevan Rosannan rakkaudesta Sandraa kohtaan ja julmasta kohtalosta, joka päättää kaikesta.

Vaikka tuo otsikko ja loppu ovatkin mielestäni tosi nerokkaita, ja olin ihan yllättynyt lopun juonenkäänteestä, ne tuntuvat jotenkin irrallisilta tekstistä. Kyllä kyllä, sanoit että aikasi loppui kesken ja tiedän kokemuksesta, että liian laajat ja hienot ideat on yleensä hankala toteuttaa. Enkä kritisoikaan itse loppua, koska se oli oikeasti hyvä, mutta itse idea oli jotenkin aika hurja. Tai että, kun muu teksti on sellaista arkista kulttuurierojen kuvausta ja kertomusta onnettomasta rakkaustarinasta, mutta yhtäkkiä lopussa tulee melkein yliluonnollinen tai vähintäänkin hyvin filosofinen (vertaa Sofian maailma) olo.  

En halua kuulostaa nyt hirmu kriittiseltä, koska tykkäsin tekstistä oikeasti tosi paljon! Vaikka se ei kuvaakaan mielestäni annettua aihetta parhaalla mahdollisella tavalla, se on itsessään loistava! Kaikki hauskat kohdat, dramaattinen (ainakin Rosannalle) rakkaustarina ja mystinen loppu tekevät siitä erittäin vaikuttavan novellin!

****

Lost in London and adored in Aberdeen

Lisa Tilley juoksee niin nopeasti kuin suinkin pystyy liukkaalla rantakadulla korkokengät jalassa, vaikka tietääkin se olevan jo turhaa, sillä sade on kerinnyt kastelemaan hänet jo täysin. Lopulta hän pääsee läheiseen kahvilaan turvaan ja heittää läpimärän sanomalehden roskiin. Sateenvarjo olisi ollut hyödyllisempi, hän ajattelee, ja pyyhkii paperiliinalla varovasti kasvojaan. Turhautuneena ja kylmissään hän päättää jäädä kuivattelemaan hetkeksi kupponen kuumaa seuranaan. Lisa vilkaisee ympärilleen ja huomaa olevansa Starbucksissa. Hienoa, hän päätyi sitten yhteen kalliimmista kahviloista koko Lontoossa, ellei koko maailmassa! Jaksamatta uhrata sen enempää voimavarojaan tämän surkuttelulle, Lisa päättää, että on ansainnut kunnon jouluisen kanelilatten. Tämä tulee todennäköisesti vielä tuntumaan hänen tiukassa budjetissaan, mutta juuri nyt sillä ei ole väliä.

Lisa istuutuu korkealle jakkaralle kapean ikkunapöydän ääreen. Siitä on hyvä seurata kaupunkielämää. Lisa maistelee varovasti kuumaa latteansa ja katsoo tarkkaavaisesti, kun ohikulkeva nainen taistelee sateenvarjonsa kanssa, kun se meinaa lähteä tuulen mukaan. Lisa tarkkailee vielä hetkisen ohikulkijoita, miettien minne kukakin on matkalla, kunnes uppoutuu ajatuksiinsa. Hän oli muuttanut Lontooseen tasan kaksi kuukautta sitten. Silloin kaupunki oli tuntunut suurelta ja mahtavalta ja hän oli ollut toivoa täynnä. Eivät asiat paljoa olleet muuttuneet, hän tykkäsi kaupungistaan vielä enemmän jos mahdollista. Mutta se tuntui jo niin kodikkaalta, että sellainen uutuudenviehätys oli mennyt. Toisaalta se oli hyvä, hän viihtyi siellä aivan mainiosti, eikä voinut kuvitellakaan muuttavansa enää pois. Lisa hymyilee itsekseen ja hörppäisee taas kupistaan. Häntä voisi kutsua ajattoman kauniiksi naiseksi. Hänen vaaleanruskea polkkatukka ja huoliteltu, mutta luonnollinen olemuksensa saa hänet näyttämään rikkaalta ja tyylikkäältä suorastaan Audrey Hepburnin kaltaiselta leidiltä. Nuoruus todella pukee häntä.

Gary Larkin puhaltaa keuhkonsa tyhjäksi savusta ja tumppaa tupakkansa läheiseen vesilätäkköön. Hän pistää juoksuksi, sillä politiikan luento on jo hyvää vauhtia menossa. Hän kiirehtii kapeaa katua pitkin yliopistoa kohti ja melkein kompastuu matkalla. Hiton mukulakivet, kaikki kadut on vuorattu niillä. Gary sipaisee vaaleita muotoiltuja hiuksiaan ja jatkaa matkaa. Häntä voisi kutsua juurikin sellaiseksi elokuvien unelmamieheksi. Hänen komea hiukan rähjäinen look saa suurimman osan luentosalin naisista unohtamaan poliittisten teorioiden salat ja keskittymään sen sijaan miettimään keinoa päästä lähempään kontaktiin komistuksen kanssa. Gary on hyvinkin tietoinen saamastaan huomiosta, mutta päättää olla välittämättä sen kummemmin asiasta. Hän tuli Aberdeeniin opiskelemaan ja ehkä hiukan juhlimaankin siinä sivussa. Toki hän ei pane pahakseen suosiotaan ja monia iskuyrityksiä, mutta yhden illan huvituksia pidemmälle hän ei aio mennä. Gary naurahtaa ajatuksellekin tyttöystävästä ja hänen mieleensä tulee samalla vanha ystävänsä Lisa. Missähän päin Lontoota tämä on tällä hetkellä, hän pohtii, ja astuu sisään Tylypahkaakin upeamman näköiseen rakennukseen, jota hänellä on kunnia kutsua koulukseen.

Lisa Tilley poistuu Starbucksista ja kiittää samalla kassaneitiä, joka väläyttää hänelle oikein leveän hymyn. Lisa ei vieläkään ole tottunut tämän kaupungin suunnattoman ystävällisiin ihmisiin. On toki poikkeuksiakin, mutta tähän mennessä hänen eteensä on osunut pääasiassa mukavia small talkin taitavia lontoolaisia. Hän jatkaa matkaansa kadulle, joka sattuu olemaan hyvin ruuhkainen siihen aikaan aamusta. Oli ehkä tyhmä idea pysähtyä kahville, kun hän on menossa juuri kahvilaan töihin, ja saisi sieltä henkilöstöalennustakin. Lisa ei kuitenkaan ole juurikaan palkinnut itseään kaikista niistä saavutuksistaan, joita hän on kokenut uudessa kotikaupungissaan, joten hän päättää, että ylihintainen latte oli sen arvoinen. Harmi vain, että hän jo myöhässä töistä.

Lisa sai paikan mukavasta pikku kahvilasta aivan Westminsterin metroaseman läheltä heti muutettuaan kaupunkiin. Hän halusi töihin paikkaan, joka olisi lähellä kotia tai ainakin hyvien kulkuyhteyksien varrella. Westminster oli liiankin täydellinen sijainti, sehän on aivan keskustan tuntumassa kaikkien nähtävyyksien ja joen varrella. Ah, Thames –joki! Lisa ei rakastanut mitään enemmän kuin iltakävelyjä promenadilla, kun oli jo hämärää ja kaupungin valot heijastuivat jokeen ja kimaltelivat siinä läpi yön. Harkitessaan muuttoa Eurooppaan hänen mieleensä tuli heti Lontoo. Ja ehkä Pariisi, mutta hän ei osannut sanaakaan ranskaa, joten se vaihtoehto karsiutui pian pois. Näissä kaupungeissa häntä viehätti kuitenkin juuri joki keskellä kaupunkia. Lontoossa kävellessä huomaa, kuinka se on ikään kuin rakentunut Thamesin ympärille tehden siitä koko kaupungin sydämen. Vesielementti on lisäksi aina viehättänyt suuresti Lisaa, ja niinpä hän viettääkin lähes kaikki illat joella. Heti työpäivänsä päätettyä hän suuntaa kaakaokuppi kädessä Thamesin äärelle. Yleensä hän istuu penkillä kirjoittaen ajatuksiaan päiväkirjaansa tai käyskentelee muuten vain rantakadulla musiikkia kuunnellen. Tänään Lisa menisi sinne taas työpäivän jälkeen. Mutta nyt oli aika pukea essu päälle ja juosta kipin kapin kassan toiselle taakse ennen kuin pomo osaisi kaivata häntä.


Gary Larkin naurahtaa vaisusti kaverinsa vitsille ja keskeyttää hänet, tämän yrittäessä aloittaa toista aavistamatta Garyn vain näytelleen huvittunutta. Kohteliaasti Gary ilmoittaa hänellä olevan hieman kiire kotiin päin. Huomennahan he näkisivät taas. Kaveri tyytyy tähän tapahtumien käänteeseen, heilauttaa kättä ja lähtee kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Gary huokaisee muistaessaan, että pitäisi vielä käydä matkan varrella kirjastosta pari kirjaa huomista tuntia varten. Kaikki on niin ihmeellistä tässä yliopistomaailmassa, hän ajattelee. Töitä ja lukemista olisi vaikka muille jakaa. Mutta kaikki on niin itsenäistä, että sitä voi päätyä olemaan tekemättä mitään.  Hän vilkaisee ohikulkevaa nuorta naista, jonka hame juuri ja juuri peittää tämän takapuolen, ja oikeaa kättä koristaa leima eiliseltä klubikierrokselta. Tuttu näky kaupungissa. Tuokaan tyttö ei varmasti paljoa aikaa käytä koulutöihinsä, mutta silti näyttää selvinneen näinkin pitkälle lukuvuotta. Kyllä Garykin kannattaa hauskanpitoa, sehän nyt kuuluu nuoruuteen, vaikka alkoholin ystävä hän ei olekaan. Monena iltana on tullut istuttua iltaa kavereiden, puolituttujen ja tuntemattomien kanssa läheisessä pubissa tai asuntolan baarissa. Hauskaa se on ollut joka kerta, vaikka hän onkin lähinnä hakeutunut syvällisiin poliittisiin keskusteluihin muiden yhtä viisaiden tai humalasta viisastuneiden ihmisten seuraan.

Tälle illalle Garylla on kuitenkin tavallisesta poikkeavia suunnitelmia, vaikka onkin perjantai. Hänen on saatava hiukan etäisyyttä kaikkeen, joten hän aikoo mennä pitkälle kävelylle keskustaan. Tänään tulee tasan kaksi kuukautta siitä, kun hän muutti Aberdeeniin, joten hän voisi juhlistaa sitä tutustumalla vihdoin kunnolla kaupunkiin. Toki hän on kävellyt samoja katuja ja ihaillut ja hämmästellyt samoja rakennuksia jo lukemattomia kertoja, mutta ei koskaan mitenkään suunnitellusti. Nyt hän aikoo kunnolla imeä itseensä kaiken sen tunnelman, joka tällä pikku citylla on tarjottavanaan. Eihän Aberdeen nyt mikään aivan pikkukaupunki ole, mutta New Yorkin jälkeen se tuntuu aika pitkälti siltä.  Gary kävelee edelleen vehreän puiston halki ja puiden suojassa piileskelevää polkua pitkin kohti asuntolaa. Päiväunet olisivat kyllä paikallaan ennen kävelyretkeä.

Lisa Tilley päättää tänään työvuoronsa etuajassa. Hänen pomonsa heittäytyi tänään oikein mukavaksi ja sanoi sen olevan korvaus Lisan monen viikon ylitöistä. Sehän kelpaa! Iloisena Lisa sanoo heipat työkavereilleen ja suuntaa kadulle kohti lähintä metroasemaa. Ulkona on vielä aivan valoisaa, joten hän kerkeäisi joelle myöhemminkin. Nyt hänen tekee mieli käydä tarkastamassa Piccadilly Circus ja sitä ympäröivät kadut, jos ne olisi jo koristeltu aivan jouluisiksi. Toki näin marraskuun lopulla se on tehty varmasti jo aikaa sitten, mutta Lisa ei ole töiltään juurikaan kerinnyt kulkemaan muualla kuin keskusta-alueella. Hän laskeutuu rullaportaat alas ja pinkaisee juoksuun keriten ahtautua juuri viime hetkellä täpötäyteen metroon. Yksi huono puoli Lontoossa on ahdistavan täydet metrovaunut. Ei sillä, että Lisa olisi klaustrofobinen tai mitään, mutta ei ole yhtään mukavaa olla tiiviisti puristettuna vasten tuntemattomia hikisiä ihmisiä. Hänen on hieman vaikea saada henkeä, joten hän päättää ajatella jotain muuta. Gary tulee yllättäen kirkkaana hänen mieleensä. Mitähän se yhteiskunnallinen nero tekee tällä hetkellä toisessa päässä Brittein saaria?

Gary Larkin varmistaa, että pienen asuntolahuoneensa ovi on varmasti lukossa, ja suuntaa ulko-ovelle päin. Muutama kerros ja monta sokkeloista käytävää myöhemmin hän pääsee viimein ulos talosta. Kummallista, miten hän ei ole vielä kertaakaan eksynyt sinne, vaikka hänen suuntavaistossaan ei todellakaan ole kehumista. Gary kävelee bussipysäkin ohi heilauttaen ohimennen kättä parille tutulle. He varmaan jäisivät mielellään rupattelemaan hänen kanssaan, mutta Gary ei nyt ole juttutuulella. Hänellä on treffit kaupungin kanssa. Hän kävelee samaa tietä kuin tulikin, mutta yliopiston sijaan hän menee isommalle kadulle, joka johtaa keskustaan. Ulkona hämärtää jo vähän, mutta maisemat näkyvät vielä hyvin. Gary katselee loputonta harmaiden graniittitalojen jonoa, karuhkon näköisiä kivimuureja teiden laidoilla ja mukulakivisiä katuja. Olihan Aberdeenissa sellainen historiallinen tunnelma juurikin näiden hieman jopa alkeellisten seikkojen takia, mutta ei hän sinne olisi muuten vain muuttanut. Hänen lähes koko elämänsä kaupungissa keskittyi yliopistoon ja sitä ympäröiviin alueisiin, joten hän ei totta puhuen ole antanutkaan muulle kaupungille paljoa mahdollisuutta.

Oli Gary pari kertaa käynyt merellä, ja siitä hän kyllä todella tykkäsi. Yleensä niin tyyni, mutta helposti myrskyisäksi ärtyvä aava meri viehätti häntä suunnattomasti. Viimeksikin hän vain seisoi pitkään juuri ja juuri aaltojen tavoittamattomissa ja kuunteli meren kohinaa tuntien suolaisen merituulen kasvoillaan. Lopulta Garylle tuli niin kylmä, että hän suorastaan juoksi koko matkan takaisin kotiin poiketen vielä kahvilassakin matkan varrella. Hän menisi ehdottomasti piakkoin taas merelle, mutta varaisi mukaansa tällä kertaa täyden termoksen kuumaa kahvia ja lämpimän takin. Loppusyksystä nimittäin meri ei ollut läheskään sellainen lämmin ja kutsuva kuin kaikissa etelänmaiden lomamatkaesitteissä. Mutta meri on aina meri, ja hän tykkäsi tästä vielä enemmän juuri senkin takia, että turisteja ei rannalla paljoa näkynyt, joten se oli paikka, jonne hän saattoi tulla aina mietiskelemään.

Gary oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei edes huomannut kuinka oli tullut jo pääkadulle. Siellä näytti huomattavasti eloisammalta kuin lähellä kampusta. Kadut olivat jo koristeltu jouluvaloilla ja ihmiset vaeltelivat isona massana kuka milläkin asialla. Gary vilkaisi vasemmalle ja näki pari upeaa linnamaista rakennusta ja tunsi hetken olevansa melkein kuin Disneyn sadussa. Hän kaivoi kameransa esiin ja otti muistoksi pari kuvaa. Hän ei ole erityisemmin kuvaillut tultuaan Aberdeeniin, ettei näyttäisi tyhmältä turistilta, mutta juuri nyt hän ei välittänyt. Gary käveli vielä vähän matkaa katua eteenpäin nähdäkseen lisää upeita rakennuksia, kauppoja, baareja, kahviloita ja paljon muuta. Jostain kantautui myös säkkipillin soittoa ja pian hän huomasikin katusoittajan patsaan juurella ja heitti tälle huvittuneena punnan kolikon. Säkkipillinsoitto on hänestä ollut aina oudon kuuloista, mutta tietyllä tavalla hyvin tunnelmallista. Gary käveli vielä vähän matkaa katua eteenpäin, kunnes huomasi Primarkin. Hän muisti tarvinneensa jotain sieltä, joten pinkaisi kadun poikki, väistellen taitavasti autoja, ja katosi kaupan sisälle.

Kolmea erikoiskahvia, muutamaa uutta ostosta ja lukemattomia vaikuttuneita huokauksia myöhemmin Lisa Tilley on vihdoin valmis poistumaan Picadillyltä. Lontoo tosiaan on kuin suuri ja mahtava kokonaisuus, jonka jokainen kaupunginosa on kuin oma maailmansa. Hän rakastaa sitä samalla niin modernia ja historiallista suurkaupunkitunnelmaa, jonka Lontoossa voi kokea. Hän rakastaa kaikkea siihen liittyvää – koko Lontoon sielua! Edes kliseiset nähtävyydet, kuten Big Ben ja London Eye, eivät ole vielä alkaneet kyllästyttämään häntä. Päinvastoin, on mukava, kun ne ovat joka päivä todisteena siitä, missä kaupungissa oikein ollaan. Välillä nimittäin vilkkaat ja mahtavat kadut muistuttavat häntä vahvasti New Yorkista, kun taas pienemmät englantilaisemmat pikkukujat viestivät pikkukaupungin maalaistunnelmaa.

Lisa päättää suunnata vielä hetkeksi joen rantaan. On jo aika myöhä, mutta hän asuu ihan lähellä, ja sitä paitsi kaupunkihan on juuri kauneimmillaan iltaisin. Hän kävelee vähän matkaa Westminster Bridgeä pitkin, kunnes pysähtyy nojailemaan sillan kaiteeseen ja tuijottelemaan lumoutuneena London Eyen heijastusta vedessä. Tänään oli hyvä päivä. Kunpa Gary olisi nyt täällä hänen kanssaan, niin hän voisi kertoa hänelle siitä. Asuessaan New Yorkissa he jakoivat keskenään kaiken, mutta niin kai se sitten on, että ystävät erkaantuvat muuttaessaan eri paikkoihin. Kyllähän he edelleen soittelevat joskus, ja oli Lisa laittanut kunnon kliseisen Lontoo -aiheisen kortinkin Garylle, mutta kaikki oli nyt erilaista. Jospa hän pian kirjoittaisi tälle vaikka kirjeen ja kertoisi kunnolla uudesta elämästään. Olisi myös kiva kuulla, miten hänen luita ja ytimiä myöten amerikkalaisella ystävällään menee skottien luvatussa maassa. Lisa kuvittelee Garyn kiltissä ja purskahtaa nauruun. Hieman nolostuneena ohikulkijoiden katseista, hän laittaa heti käden suulleen ja hymyilee itsekseen. On varmaan jo aika mennä kotiin.

Gary Larkin palaa Primarkista tyhjin käsin, sillä ei onnistu millään saamaan päähänsä, mitä hän sieltä oikein tarvitsi. Joka tapauksessa päivä oli erittäin mukava ja onnistunut. Hän päättää mennä kotiin bussilla, sillä käveltyään koko matkan keskustaan hän alkaa olla jo aivan poikki. Gary menee odottelemaan bussipysäkille, mutta tajuaa pian olevansa väärällä puolella tietä. Tottuukohan hän ikinä tämän maan outoon vasemmanpuoliseen liikenteeseen? Gary ylittää tien, tällä kertaa suojatietä pitkin, ja menee vihdoin oikealle pysäkille. Kaksikerroksinen suoraan asuntola-alueelle menevä bussi tuleekin melkein samalla hetkellä. Ostettuaan opiskelijalipun Gary kiipeää toiseen kerrokseen, josta voi paremmin ihailla maisemia. Bussimatkassa ei mene kuitenkaan kauaa ja pian hän onkin jo tutun talonsa pihalla. Hän vilkaisee keskusrakennuksen suuntaan huomaten siellä olevan jo paljon ihmisiä valmiina kaikelle, mitä perjantai-illalla on heille tarjottavanaan. Gary pohtii hetken menisikö pyörähtämään baarissa, mutta päättää lopulta mennä suoraan kotiin. Tänään hän soittaisi pitkästä aikaa Lisa Tilleylle.