V niin kuin verikosto, eli tarina elämän epäloogisuudesta ja sattuman sentintarkasta työstä

( tämä jäi todella keskeneräiseksi, tuntuu että jotenkin kadotin itsekin tarinan punaisen langan :D jäi ehkä vähän sellaiseksi sanallisen kikkailun harjoitteluksi, mutta oli ihanaa kirjoittaa piiiitkästä aikaa! Niin sanotusti sanat vain tulivat sen suurempia ponnistuksia : > )

Päivä taittui iltaan kunnes katkesi, ja tuli yö, niin synkkä ja myrskyinen. Televisiossa varoiteltiin navakasta tuulesta. Sellaisia mittauksia ei oltu tehty sitten vuoden... Mutta sitten meni sähköt ja ruutukin pimeni.

Minä, V, menin terassille, istuin puiselle kaiteelle ja hellästi ja huolella minä suutelin lentosuukkoja. Nopeasti kuin luodit ne lähtivät ja minä jäin laskemaan tuulennopeuksia. Kuinka kauan kestäisi että ne olisivat sinun huulillasi?

Pian ne jo kolkuttelivat ikkunaasi. Mutta sinun huulillasi oli jo muuta tekemistä. Ne hyväilivät Naapurin Nooran nivusia, vakavasti kuin olisivat itse Elämän lähteestä juoneet. Suukot suuttuivat ja palasivat takaisin luokseni mutrussa ja pielet allapäin. Ne supattivat salaisuuden korvaani. Ja minä juoksin yöhön, niin synkkään ja myrskyiseen.

Tellervontie 2. Lotalla on tulipalokiire! Kun nukkuu pommiin, kaikki on hukassa ja paitakin silittämättä, ei siitä voi seurata muuta kuin kiire. Lotta kahmaisee avaimet, paiskaa oven takanaan kiinni ja pian jo juoksee läpi parkkipaikan punaiseen toyotaansa. Enää näkyvät vain perävalot, kun hän kaahaa jo Kaitoväylän risteykseen.

Sanotaan, että myrskyn jälkeen on poutasää, mutta yhä vain minun myrskyni repi puita ja taivas salamoi. Koitti kesä, kuulemma kaunis ja aurinkoinen. Sellaisia lämpötiloja ei oltu mitattu sitten kesän vuonna... mutta minä en muista siitä kovinkaan paljon.

Minä pystytin yhden miehen leirini yleiselle hiekkarannalle, ja aloin siemailla rommia. Hei hiio-hoi! Pian minua karttoivat kaikki, paitsi lokit, ne urbaanit haaskalinnut. Kai minä olinkin vähän kuollut.

Mutta jos sinulla on alakuloa, rommia ja melankolisia lauluja, et ole kauan yksin. Yksi toisensa jälkeen, kuin ilmestyksen nähneinä luokseni vaelsivat kaikki kaupungin kurjat. He asettuivat rinkiin ympärilleni ja aloittivat kokouksen. Pullot kiersivät puheenvuoron vaihtuessa.

” Minä olen Paavo, ja vaimoni läks. ”

Pikkuiset sille.

” Minä olen Terhi, ja menetin työni. ”

Ota tästä, ole hyvä.

” Minä olen Manu, ja kadotin toisen kenkäni. ”

Olet kärsinyt niin, miesparka.

Ja silloin minä tajusin olevani pohjalla. Olin jo menettänyt naiseni ja töitä ei ollut ollutkaan, mutta hienoja kenkiäni en halunnut menettää. Joten sidoin nauhani kireämmälle, nousin ja lähdin, juoksin mä silmät kii.

Mut sit mä törmäsin enkeliin, siinä Anttilan kulmilla. Hänen hiuksensa olivat puhdasta silkkiä ja kun hän kysyi nimeäni, suussani oli vakosamettia. Enkeli otti minua kädestä, lennätti palloilukentän laidalle ja sanoi: ” Nyt alkaa sinun revanssisi. ”

Hän otti pallon, laittoi sen maahan eteensä ja potkaisi. ”Ota koppi ”, hän vielä sanoi ja katosi.

Kaitoväylän reuna. Pikkuinen Aleksi on kadottanut koiransa. Hän koluaa läpi läheisiä katuja, katselee ojiin ja läheiseen metsään. Yhtäkkiä hän kuulee jotain. Aivan kuin loukkaantunut eläin vikisisi apua! Mistä se tulee? Ei kai toiselta puolelta tieltä, piilosta ojasta? Kyllä, sieltä se tulee. Aleksi pyrähtää juoksuun.

Jälleen minä juoksin. Nopeasti kuin gaselli, kiitos kenkieni, jotka minulla yhä olivat. Ehdin juuri parahiksi paikalle, kun pallo tupsahti vihreääkin vihreämmälle niitylle jossain hyvin kaukana. Ilma tuoksui teelle, purossa solisi omenasiideri ja puiden kolot olivat täynnä valuvaa sitruunamarmeladia. Pallo oli saattanut minut maan korvesta aina Eedeniin asti.

Ja minä tajusin jotain. Vaikka enkeli oli todella pistänyt parastaan, se ei riittäisi minulle. Ei nyt, kun hallussani oli kovaksi ja kireäksi täytetty nahkapallo. Pallo, joka oikein osuessaan kyllä tuntuisi. Koska paratiisissa on ennenkin rikottu sääntöjä, otin minä nyt uuden vauhdin ja katosin.

Lotta kääntyy Kaitoväylälle. Tie on autio. Hänpä ottaisi kunnon vauhdit nyt kun kukaan ei ole katsomassa. Vauhtimittari värisee.

Olin keskittynyt. Koko pääni sisällä jännittävä stadion oli noussut seisomaan ja henkeään pidättäen he odottivat miten minä sen tekisin. Mittailin makuuhuoneen ikkunaan. Tuossa te makasitte. Minä laskin selkänikamia, mihin niistä minä yltäisin. Minä otin vauhtia. Minä potkaisin. Pallo lensi.

Ohi meni.

Aleksi juoksee. Hän on ruohosaarekkeella kävelytien ja ajoväylän välissä. Hän näkee ilmassa jotain punaista ja pyöreää. Lentävä pallo! Mistä se tuli? Minne se menee? Aleksi vaihtaa lennosta suuntaa ja juoksee pallon perässä metsikköön. Punainen toyota ajaa ohi.

Koko stadion räjähti. Desibelit hypähtivät kattoon. Sellaista potkua ei oltu nähty sitten vuoden... Mutta sen pituinen se.  

Reinkarnaatio!

Hei! Yritin kovasti keksiä hyviä tekosyitä sille, että blogissa on ollut pitkä hiljainen kausi. Kirjoittajat kaapattiin Tralfamadoren planeetalle? Talviunemme kestivät tavallista pidempään? En siis keksinyt yhtään.
 Totuushan on tällainen. S asui jossain miljoonan kilometrin päässä hirveässä hulinassa, tasapainoili opiskelijabileiden ja kirjapinojen kanssa, V nyhjäsi vaan kotisohvalla ja pakoili kaikkea vastuuta. S ei ehtinyt, V ei jaksanut.
 Mutta nyt he ovat valmiita uuteen yritykseen! Kiireestä ja väsymyksestä huolimatta!

Eli ensiksi, vireille laitetaan uusi kirjoitustehtävä:
Kirjoita fiktiivinen tarina itsestäsi. Minne S/V katosi ja mitä hän teki koko tämän hiljaisen kauden ajan? Ideoita ja aiheita voi ottaa oikeasta elämästä tai sitten kirjoittaa ihan puuta heinää! Anything goes!
Kirjoituksen takarajaksi ehdottaisin 30.3. ja arvostelut vaikkapa viikon sisään?

Ja toiseksi, yritän kovasti saada aikaan arvostelun S:n viimeisimmästä tekstistä vielä ennen uusien tarinoiden ilmestymistä.

Ja viimeiseksi, S, olisiko sinustakin aika päivittää blogin ulkomuotoa? Mulla on kovasti mielessä joku tosi värikäs, rönsyilevä ja ylitsepursuava puutarha, jota ei ole kitketty tai laitettu vuosikausiin. Ja muutenkin, tulee kevät ja tulee kesä, olisi kiva saada tänne jotain väriä?