Osallistujat

31.3.2012

Lontoossa levottoman sydämeni kanssa

Tänne minä kuulun. Täällä sieluni saa juosta vapaana. Katson lumoutuneena ulos ikkunasta ja minun tekee mieli hyppiä riemusta kiljuen ympäri pientä asuntoani. Ikkunastani avautuu näkymä Lontoon keskustaan! Kuka voi sanoa samaa? Vilkaisen vielä kerran, ikään kuin salaa, ulos ja vetäydyn saman tien pois. Nostan molemmat käteni ylös ja pyörin hetken paikallani. Tuulettaessani siinä itsekseni tunnen oloni todella tyhmäksi ja nauran ääneen. Mahtaisi vanhempiani huvittaa jos näkisivät minut nyt. He ajattelisivat varmaan, että olen seonnut lopullisesti.

Tuijotan hetken huoneestani aukeavaa maisemaa aivan haltioissani. Lopulta päätän käydä vielä purkamattomien matkatavaroitteni kimppuun. Laitan Queenin levyn soimaan ja alan lajitella vaatteittani kaappiin heiluen ja hymisten samalla epävireisesti musiikin tahdissa. Tämä on vasta ensimmäinen päiväni uudessa Lontoon asunnossani, ja tunnen oloni jo nyt täysin kotoisaksi. Olenhan odottanut muuttoa tänne jo ties miten pitkään! Sieluni ja sydämeni ovat aina asustaneet tässä ruuhkaisessa ja eläväisessä kaupungissa. Saatuani täältä kuitenkin töitä myyntiassistenttina pienehköstä vaatemyymälästä myös fyysinen minäni pääsi vihdoin siirtymään tänne.

 Olin jo varma, että minua ei hyväksytty työhön, johon oli yli 40 hakijaa. Tämä yleinen laskusuhdanne näkyy aika vahvasti työttömyyden kasvuna. Niistä harvoista tarjolla olevista työpaikoista täytyy sitten taistella kynsin ja hampain. Ei sillä, että minulla ei olisi ollut töitä Suomessa. Minulla oli itse asiassa erittäin viihtyisä työpaikka, ja palkassakaan ei ollut valittamista. Siellä oli vain liikaa muistoja. Rakkaani lähdettyä tuntui kuin sieluni vaeltaisi riivattuna pitkin vanhoja tuttuja käytäviä ja huoneita. En kestänyt enää sitä ja halusin uusia kokemuksia.

Joka tapauksessa sain siis lopulta paikan Lontoosta. Kaupan omistaja soitti minulle pari viikkoa sitten asiasta. Yleensä kuulemma hakijoille lähetään sähköpostia, mutta hän halusi onnitella minua henkilökohtaisesti. Hän sanoi olevansa todella vaikuttunut hakemuksestani. Mietin jälkeenpäin pitkään, mitä ihmeellistä hakemuksessani oli voinut olla. Laadin sen ihan saman kaavan mukaan muin kymmenet muut, jotka eivät olleet aikoinaan taanneet minulle työtä Suomessa. No, Englanti onkin aivan erityinen maa. Ehkä juuri täällä minua osataan arvostaa. Ehkä tämä onkin ollut oikea kotini kaiken aikaa.

Ensimmäinen työpäiväni on jo viikon päästä. Olisin muuttanut Lontooseen jo aiemmin, mutta näköjään asuntotilanne ei ole paljon työllisyystilannetta parempi. Varsinkin siis jos haluaa vuokrata kunnollisen yksiön Lontoosta mahdollisimman halvalla. Lopulta kuitenkin onnistuin löytämään sopivan, vaikka hinta ei nyt saanutkaan minua hyppimään riemusta. 1500 puntaa on kuitenkin lähes omaisuus minun tilanteessani. Sisälläni elävä lontoolaistyttö on kuitenkin vakuuttunut, että vuokra on maksettavissa. Se vaatii vain kovaa työntekoa ja ehkä hieman paastoamista. Kuten sanoin – ei siis mitään ylivoimaista.

Monet kaverini ja tuttuni ihmettelivät yllättävää siirtoani. ”Miksi Englanti?”, he kysyivät, ”Eikös siellä ole terveydenhuoltokin ihan retuperällä? Ja niitä terroristejakin siellä riittää!” Pyörittelin vain silmiäni heidän kommenteilleen ja katsoin parhaaksi olla väittämättä vastaan. He haluaisivat vain käpertyä turvalliseen pikkukaupunkiin suojaan erilaisuudelta, suojaan vaaroilta - suojaan elämältä. Ihmisen täytyy tehdä niin kuin sydän sanoo. Minä en ole saanut rauhaa tähän mennessä. Olen koko ajan kaivannut seikkailuja ja haasteita, joita tämä paikka on varmasti pullollaan. Mutta vaikka en ole sitä täysin itselleni myöntänyt, ennen kaikkea halusin paeta, jättää entisen taakseni ja tulla vielä joskus taas ehjäksi. Halusin aloittaa alusta.

Asioilla on kuitenkin aina kaksi puolta. Voiko aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä, jos tomaattimehusta on jäänyt pysyvä tahra pöytäliinaan? Vaikka olen onnellinen pitkästä aikaa, haikeudella on aina paikkansa sydämessäni. Se hiipii aina salakavalasti ja odottamatta pilaamaan kaikki elämäni parhaat hetket! Asettelen viimeisen paitani siististi kaappiin ja työnnän tyhjän matkalaukun huoneen nurkkaan. Laitan musiikin kiinni ja istahdan neuvottomana sängylle. Pystyykö kohtaloaan ja tunteitaan pakenemaan? Vaikka elämäni onkin viime päivinä kääntynyt ihan päälaelleen, ei rakkaani ole lähtenyt mihinkään. Päinvastoin tunnen hänen läsnäolonsa vahvemmin kuin koskaan, sydämessäni.

Ei, rakkaani ei ole sentään mielikuvitukseni tuotetta, vaikka siltä välillä tuntuukin. Olimme joskus todella läheisiä ja näimme usein. Työn kautta tietenkin, mutta me jaoimme paljon enemmänkin kuin vain työtaakan. Meillä oli sellainen aito yhteys, josta voi lukea vain kirjoista. Saatoimme puhua tuntikausia joistakin muille aivan etäisistä aiheista, kun olimme molemmat jääneet ylitöihin. Sen pidemmälle ystävyytemme ei kuitenkaan kehittynyt. Emme koskaan nähneet työn ulkopuolella. Jotenkin kumpikaan meistä ei tullut ajatelleeksi sitä. Meille riitti se, mitä meillä oli, ja emme uskaltaneet toivoa enempää. Meidän suhteemme olikin sen takia aivan ainutlaatuinen. En vaihtaisi hetkeäkään pois.

Erikoinen työsuhteemme ei kuitenkaan kestänyt muutoksia. Se oli niin hauras ja altis ympäröivän maailman vaikutteille. Emme koskaan olleet antaneet toisillemme osoitteitamme tai kotipuhelinnumeroitamme. Pidimme yhteyttä vain työn kautta. Yhtenä päivänä sitten rakkaalleni tarjoutui mahdollisuus edetä urallaan. Hänelle tarjottiin hyväpalkkaista ja arvostettua paikkaa eri kaupungista. Hän oli todella innoissaan. Niin olin minäkin. Olimme molemmat urallemme omistautuneita työnarkomaaneja, jotka eivät nähneet elämässä olevan sijaa rakkaudelle. Niinpä tuin täysin hänen päätöstään ottaa paikka vastaan. Jos hän ei sitä olisi tehnyt, hän ei olisi se ihminen, jota arvostan.

Rakkaani erosi työpaikaltamme vajaan viikon päästä saatuaan toisen työtarjouksen. Kahden viikon päästä hän muutti jo pois kaupungistamme. Jäljet hänestä hävisivät lähes yhtä nopeasti. Minä olin nyt ainut ylitöitä paiskova friikki, jota kollegat katsoivat pitkin nenän vartta. Olin menettänyt sielunkumppanini yhtä yllättäen kuin olin hänet löytänytkin. Tapahtumasta on nyt jo kaksi vuotta, ja olen oppinut elämään asian kanssa, vaikka helppoa se ei ole ollut. Rakkaani on edelleen läsnä elämässäni, vaikka emme pidäkään yhteyttä toisiimme. Aloin kaksi vuotta sitten kirjoittaa hänelle kirjeitä, joita en ole ikinä postittanut. Kerron niissä aina, mitä minulle kuuluu, ja miten elämä ja työteko ovat niin outoa ilman häntä. Kirjoitan kaikenlaista elämän merkityksen pohdinnasta yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Osoitan kirjeet aina Rakkaalleni, ja tunnen hänen olevan aina vierelläni kuuntelemassa, kun kirjoitan. Hän ei vain koskaan vastaa. Mutta ei hänen tarvitsekaan, sillä voin melkein kuvitella, mitä hän sanoisi.

Eilen tänne tultuani kirjoitin hänelle taas kirjeen. Kerroin siinä Lontoon huminasta ja mahtavasta tilaisuudestani. Voi, hän olisi niin onnellinen puolestani nyt! Puhuimme usein unelmistamme, ja lupasimme vielä joskus toteuttaa ne. Hänen unelmansa oli rakentaa talo meren rannalle ja minun muuttaa Englantiin. En tule varmaan koskaan tietämään, toteuttiko hän omansa. Minusta hän saa ainakin olla ylpeä, sillä pidin sanani. Uskaltauduin ottamaan suuren askeleen elämässäni ja pääsin kuin pääsinkin lopulta tänne. Hankin rakkaalleni turistikojusta hienon postikortin, jossa komeilee perinteinen englantilainen puhelinkoppi. Hän on aina ihastellut sitä. Se jos mikä välittää tämän Lontoon tunnelman. Se viestii elämästä ja vapaudesta.

Huomaan, että kirje on jäänyt hieman kesken. Olin eilen niin väsynyt matkan jälkeen, että päätin jatkaa kirjoittamista aamulla. No herättyäni olin tietenkin unohtanut asian kokonaan ja aloin jo touhuta kaikkea muuta. Päätän kirjoittaa nyt kortin loppuun. Kerron vielä vähän mielialastani ja huoneestani aukeavasta näköalasta. Sitten kerron, kuten tavallista, kuinka kaipaan häntä ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Taittelen kirjoitukseni ja laitan sen postikortteineen eilen hankkimaani hienoon englantilaiseen kirjekuoreen. Tai ehkä se ei tunnu paikallisista enää niin hienolta, kun hehän ovat varmasti jo tottuneet siihen. Minun silmissäni se on kuitenkin mittaamattoman arvokas. Se symboloi kaikkia unelmiani ja elämäni hyviä hetkiä. Uskon, että myös rakkaani tulee arvostamaan kirjekuorta - ja sen sisältöä.

29.3.2012

Arvostelu: Viimeinen ponnistus ja mitä sitten?


Tämä oli jotenkin todella vaikuttava! Sanoit, että et voi kirjoittaa suuresti, mutta minusta tämä tekstin synnyttämä tunnelma on todella suurta! Kivipeti on aivan mainio oivallus ja sopii kuvaan erittäin hyvin. Teksti oli tarpeeksi painavaa ja joukossa oli monia mahtavia ja pysäyttäviä ilmaisuja, kuten ” Kuin polttohaudatun ruumiin tuhkat”.

Tykkäsin erityisesti myös tekstin monitulkintaisuudesta. Vaikka ensisilmäyksellä sen idea näyttää yksinkertaiselta, se on paljon syvempi kokonaisuus. Jokainen lukija voi ymmärtää sanoman eri tavalla. Minulle tuli heti alusta alkaen vahva assosiaatio yo-kokeiden kanssa (jostain kumman syystä..), mutta lopun punertava mytty ohjasi minut kyllä pois tästä vaikutelmasta.

Hienoista sanavalinnoista sen verran, että tykkäsin erityisesti ilmaisuista ”minä tunnen,
en mitään”, ” suu kuiva kuin kissan hiekkalaatikko” ja ”pystyyn kuivaneet ruusut, joiden yli käveleminen saa terälehdet muuttumaan tummanpunaiseksi tomuksi”. Toisaalta nyt kun ajattelen, kaikki oli niin hienoja, että on vaikea eritellä helmiä timanttien joukosta.

Ainut, mikä sai minut hieman hämilleen, oli tekstilaji. Välissä olevat runot jaksottivat tekstiä hyvin ja antoivat sille ikään kuin muodon. Mutta on vaikea sanoa, mitä kokonaisuus edustaa. Minulle tuli mieleen tästä unohdus – tekstini. Vaikka teksteillä ei olekaan paljon yhteistä, rakenne ja pohtiva kerrontatyyli saavat minut lokeroimaan nämä samaan. On novellit, esseet, runot, ym. ja sitten on tällaiset rajat ylittävät tekstit.

Niin, pointtini oli siis, että tätä oli myös hieman hankala arvostella tekstilajinsa suhteen. Kuitenkin näin luovasti analysoituna tämä oli erittäin filosofinen ja ”vapaa” teksti. Vapaa sillä tavalla, että tätä lukiessa tuntuu kuin ajatus lentäisi korkeammalle ja vapaammin kuin yleensä. Saattaa melkein kuvitella sen puutarhan, jossa laiduntaa loppuun lypsetty lehmä.

27.3.2012

v:n valitsema kuva

Arvostelu: tragedia ruususta

Heiii..
Idealtaan tämä teksti on ollut ehkä paras tähän astisista, ainakin mun mielestä. Tykkäsin toosi paljon. Arvaa mikä tässä oikein sytytti? Sellainen… elokuvafiilis. En oikein osaa selittää mistä tämä assosiaatio kumpuaa, mutta musta on hienoa miten uskallat kirjoittaa asioita noin suuressa mittakaavassa. Okei, ne on vain sanoja paperilla, mutta musta ainakin välillä tuntuu etten VOI kirjoittaa ”isoista” asioista, vaan minimoin jotenkin kaiken tosi vähäeleiseksi (kuten ehkä näkyy viimeisessä tekstissä…)mut sitten taas sinä keksit samoista aineksista hemmetin suuren teatterishow´n, hienoja pukuja, itsemurhan… hienoa!
Mutta joo, sitten ihan oikeaan palautteeseen. Mielestäni tällaisessa tarinassa minä-kertoja toimii ihan loistavasti. Jotenkin minä-kertoja eroaa sinun aiempien tarinoiden kertojista, Fionan puhetyylistä paljastuu osa sen persoonallisuutta. Jonkinasteinen itsetietoisuus ja –tyytyväisyys, toiveet glamour-elämästä, usko omiin kykyihin – mielestäni sellaisia asioita pystyy lukemaan jo kertojan puhetyylistä, mikä on tosi hyvä juttu. Ehkä se lisää elokuvafiilistä tähän, koska draamaan kuuluu että jokaisella henkilöllä on omanlainen puhetyyli. Tästä sais itse asiassa aika hyvän draaman…?
On hyvä, että Fionan ja Ruusun elämät kietoutuvat yhteen. Teksti antaa pieniä viitteitä siitä koko ajan, mutta on hyvä, että se paljastuu myös tekstitasolla: ”-- enkä ole enää varma olenko Ruusu vai Fiona.” Se tuo tekstiin jotain syvyyttä, ja toimii. Ehkä jotenkin isompi kontrasti alun ja lopun kanssa olisi parempi… koska Fiona on minäkertoja, hän voi siis valehdella lukijalle, joten ehkä alussa toimisi sellainen itsetunnonpönkitys-elvistely-tyyli, josta kuitenkin alkaisi pikkuhiljaa paljastua Fionan stressi ja epävarmuus, joka sitten huipentuisi tuohon aiemmin lainattuun lauseeseen. En tiedä, se oli vain idea.
Mitä muuta tästä voisi sanoa? Loppua kohden tulee muutamia kirjoitusvirheitä, mutta niitä ei ole häiritsevän paljon.
(Voisit oikeesti ruveta miettii tätä tekstii enemmänkin ja kehittelemään sitä. Rakentaa kunnon profiilin Fionalle ja miettii vaikka miten ne vuoden mittaiset treenit on mennyt ja millaisia suhteita Fionalla syntyy Benin/assistentin/oman perheensa jne. kanssa. mut jos alatkin kehittelemään tätä niin varo black swan-meininkiä, tässä on hieman aineksia sellaiseen.)
*****

25.3.2012

Tragedia Ruususta

Levitän vielä vähän vihreää väriä luomilleni ja katson itseäni tarkasti peilistä. Meikki näyttää täydelliseltä. Sen kuuluikin näyttää, onhan tänään sentään suuren näytelmän ensi-ilta, ja minä, Fiona, olen pääosassa. Olen odottanut tällaista tilaisuutta koko elämäni, ja vihdoin sain osan 'kuningatar Ruusuna'. Näytelmä, Tragedia Ruususta, on aivan uusi juttu, eikä perustu mihinkään klassikkokirjaan. Mielestäni se on vain hyvä. Tunnen, että tästä näytelmästä tulisi vielä maailmanlaajuinen menestys ja minä saisin kaksin verroin mainetta ja kunniaa.

Näytelmän nimi kertoo itseasiassa hyvin vähän siitä. Se kuulostaa aika hölmöltä: Tragedia Ruususta? Minäkin suhtauduin siihen aluksi hyvin epäilevästi. Mutta luettuani käsikirjoituksen ja kuultuani ohjaajan syvällisen analyysin todella ymmärsin tarinan perimmäisen merkityksen ja eläydyin siihen. Näytelmä kertoo nuoresta naisesta, joka elää unelmaelämää. Hän on kaunis, rikas, menestyvä ja hänellä on täydellinen mies. Hänen elämästään tekee entistä täydellisemmän se, että hän on itse rakentanut hiellä ja verellä jokaisen pikku palan elämästään. Hän ei ole kuitenkaan löytänyt vielä sitä tärkeintä – elämän merkitystä. Välillä hänestä tuntuu, että kaikki, mitä hänellä on, on vain turhuutta, ja hänen tekisi mieli vain jättää kaikki taakseen ja juosta kauas pois. Sitten..

Säpsähdän kesken mietteideni, kun joku koputtaa oveeni. Pyyhin kiireesti poskelleni vierähtäneen kyyneleen. Tämä näytelmä ja jo yli vuoden kestäneet rankat harjoitukset ovat tehneet minusta aivan uupuneen ja ylitunteellisen. Ovi avautuu, ja assistenttini ojentaa minulle kauniin punaisen mekon, jonka helma tuntuu loputtomalta.
”Sinua odotetaan lavalle puolen tunnin kuluttua! Paljon onnea vielä esitykseen!”
”Kiitos, Tiina!” huikkaan hänelle takaisin ja yritän kuullostaa niin huolettomalta kuin vain osaan. Sivelen kädelläni kaunista mekkoa ja huokaisen syvään. Tunnen silmieni täyttyvän kyynelistä, joten räpyttelen niitä vihaisena. Et sotke nyt niitä meikkejä etkä mekkoa! Et pilaa tätäkin! sätin äänettömästi itseäni. Joskus tekisi mieli ottaa terävä keihäs ja survaista se rinnastani läpi. Loppuisi tämäkin älytön elämä. Kauhistun ajatuksiani ja yritän koota itseni. Keskityn mekkoon. Puen sen varovasti ylleni purren samalla huultani. Mekko on niin tiukka, että saan hädin tuskin henkeä. No, olenhan tänään tähti. Sen eteen sietääkin hieman kärsiä. Vilkaisen vielä kerran itseäni peilistä ja pyyhkäisen mekkoa kädelläni. Voi kun se on kaunis. Se todellakin muistuttaa ruusua.

Asettelen vielä hennon tiaran päähäni ja hymyilen säteilevästi peilikuvalleni. Minä pystyn tähän. Tänään pystyn mihin vain. Poistun huoneestani ja kävele pitkin teatterin käytävää lavalle päin. Suonissani alkaa virrata adrenaliini ja päässä humista kummasti. Kävelen näyttämön reunalle ja pysähdyn odottamaan ohjaajan merkkiä, milloin voisin mennä lavalle. Lopulta hän heilauttaa kättä ja silmäni sokaistuvat häikäisevät spottivalot. Yritän olla välittämättä niistä ja kävelen varovasti keskelle lavaa.

Siinä minä nyt seison, sadantuhannen ihmisen edessä Lontoon mahtavimmassa teatterissa. Puristan tiukasti kädessäni mekkoni helmaa ja katson yleisöön jähmettynyt hymy kasvoillani. Katsomo repeää aplodeihin ja äänekkäisiin suosionosoituksiin. Yhtäkkiä en tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi. En edes muista kuka olen. Hukun tähän hetkeen ja juovun siitä. Pian muutkin näyttelijät ilmestyvät lavalle ja herään pikku hiljaa transsistani. Mustiin pukeutunut mies, vastanäyttelijäni, vilkaisee minua merkitsevästi. Kokoan ajatukseni ja koitan muistaa seuraavat vuorosanani. Onneksi hänen vuoronsa on ensin. Pian minäkin eläydyn rooliini ja muutun säteilevän kauniiki nuoreksi Ruusuksi.

Puolentoista tunnin kulluttua on välitauon aika. Istahdan minulle osoitetulle tuolille ja suljen silmäni. Kai ensimmäinen puoliaika meni ihan hyvin. En ainakaan unohtanut vuorosanojani ja yleisökin näytti tykkäävän. Jotakin kuitenkin puuttui. Odotin sellaista aivan uskomatonta tunnetta, tänäänhän oli kuitenkin yksi elämäni tärkeimmistä päivistä. Mutta kaikki tuntui kuitenkin aika laimealta. Ihan kuin olisin vain jossakin koulunäytelmässä. Paitsi että yleisöä on tuhatkertainen määrä koulun oppilaisiin verrattuna.

Hätkähdän hieman, kun vastanäyttelijäni, Ben, istahtaa viereeni ja koskettaa kättäni.
”Hei! Se meni todella hyvin! Toin sinulle vettä, sinun pitää muistaa juoda välillä, tässä”, hän sanoi ja ojensi minulle vesilasillisen.
”Kiitos”, sanon ja hymyilen hänelle väsyneesti. Nostan lasin huulilleni ja juon hieman. Huokaisen syvään. On niin vaikea hengittää, että rintaani pistää. Tämä mekko on kyllä todella tiukka! Lisäksi minua heikottaa. Tunnen yllättäen syvää epätoivoa. Tämän pitäisi olla elämäni kohokohta, mutta en edes ole onnelllinen. Mitä väliä millään on, jos mikään ei onnistu, eikä mikään ei tunnu miltään? Tuntuu kuin ilma vain katoaisi ympäriltäni.

”Noniin, ja sitten mentiin taas lavalle!” Ben huudahtaa yllättäen niin, että melkein tiputan kädessäni vielä olevan lasin. Laitan sen hätäisesti pöydälle ja nousen seisomaan. Tartun molemmilla käsilläni kiinni helmaani ja kävelen rivakasti lavalle vastanäyttelijäni seuratessa perässäni. Aplodit raikaavat taas, ja väläytän yleisölle häikäisevän hymyni. Nyt olisi edessä näytelmän käännekohta. Näyttelemäni Ruusu aikoo jättää täydellisen elämänsä taakseen ja paeta maailmalle. Hän haluaa seikkailla, tuntea jotakin suurta. Hän halua todella maistaa elämää!

”Et saa lähteä!” mustapukuinen mies sanoo pidellen Ruusua käsistä, ja katsoo häntä syvälle silmiin. Sitten he suutelevat. Hetki tuntuu ikuisuudelta. Mekko kiristää. En saa henkeä. Yhtäkkiä irrottaudun Benistä ja juoksen lavan halki. ”Minun täytyy!” huudan lähes hysteerisenä enkä ole enää varma olenko Ruusu vai Fiona. Juoksen pois lavalta Benin huutaessa jotakin perääni. Ohjaaja kuiskaa minulle vihaisena, että minun piti juosta lavalla olevan korokkeen päälle eikä tänne. En välitä hänestä. Hegitän raskaasti ja juoksen pitkin käytävää kohti ulko-ovea.

Raikas ulkoilmakaan ei tunnu auttavan. Katson hädisäni ympärilleni ja päätän hetken mielijohteessa juosta vähän matkan matkan päässä olevalle pienelle sillalle. Näen Benin lähteneen perääni. Viskaan korkokengät jalastani ja lisään vauhtia. Päästessäni viimein sillalle otan tukea kaiteesta ja yritän edelleen epätoivoisesti saada henkeä. En tiedä, mitä minulle tapahtuu. Tunnen vain syvää epätoivoa ja surua. Tunnen kaulallani jotain märkää ja tajuan, että olen alkanut taas itkeä.

Ben näyttää lähestyvän siltaa jo uhkaavasti. Pyyhkäisen äkkiä kyyneleet pois ja kiipeän hetken mielijohteesta kaiteen yli.
”Herranjumala, mitä sinä teet!” hän huutaa ja yrittää tarttua minuun.
”Pysy kaukana minusta tai hyppään!” huudan takaisin. Seison sillan kaiteen toisella puolella ja puristan siitä tiukasti kiinni. Ben pysähtyy eteeni. Näen kauempana muidenkin ihmisten lähestyvän siltaa.
”Hyvä on, mutta tule äkkiä pois sieltä! Oletko sinä tullut hulluksi, pilasit koko näytelmän!” Ben huutaa minulle.
”Ole nyt vaan hiljaa! Ole nyt edes hetki hiljaa!” huudahdan. Hän ei vastaa mitään. Siinä me seisomme vastakkain minun ollessa kaiteen vaarallisemmalla puolella. Vilkaisen ensimmäistä kertaa alas ja huomaan, että joki on tähän aikaan päivästä padottuna, ja alhaalla näkyy vain suuria vaaleita kiviä. Katselen niitä hetken kauhuissani ja tarraan entistä tiukemmin kiinni kaiteeseen. Benkin tuntui huomanneen katseeni, mikä näkyy hänen hätääntyneestä ilmeestä. Hän pysyy kuitenkin paikallaan liikkumatta. On vaikea sanoa hengittääkö hän edes.

Suljen hetkeksi silmäni ja annan keväisen tuulen hyväillä kaulani ja käsieni paljasta ihoani. Minua ei edes kylmä, ihme kyllä. Yritän hengittää syvään, mutta onnistun saamaan vain hieman henkeä. Irrotan toisen käteni ja hapuilen mekon selkäpuolella olevaa vetoketjua. Saan vihdoinkin kiinni vetoketjusta ja meinaan aukaista sen, kun minua alkaa yllättäen huimata. Sen enempää ajattelematta irrotan kaiteesta pitelevän käteni ja kosketan otsaani. Edes Ben ei kerkeä reagoida, kun silmänräpäyksessä horjahdan ja alan tippua sillalta. On kuin maailma pysähtyisi ympärilläni. Tunnen vain putoavani, tunnen ilmavirran ympärilläni ja äärettömän vapauden. Pystyn vihdoin hengittämään. Rekisteröin lähestyvät kivet allani ja ihmisten riipivän huudon sillalla, mutta sitten kaikki katkeaa. Ruusun traaginen loppu.

24.3.2012

viimeinen ponnistus ja mitä sitten?

tunti tunnin perään pahenevaa tuskaa,
kipukynnys mennyt jo aikaa sitten
loputonta ajattelua,
kohta se on ohi,
ei se voi loputtomiin jatkua,
eihän?


Jokaisella suurella ponnistuksella pitäisi olla jokin elämää suurempi lopputulos. Jokin, joka saa sinut tuntemaan itsesi lähes kuninkaalliseksi kun viimeinen ponnistus on ohi. Kaikkivoipaisuuden tunne. Maratoonari jaksaa treenata kuukaudesta toiseen, jotta pääsisi juoksemaan 42 kilometriä. Kun hän sitten on juoksemassa, ei hän voi olla miettimättä että mitä vittua hän oikein ajatteli. Hän kuitenkin tietää, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa juoksua. Jalat maitohapoilla, suu kuiva kuin kissan hiekkalaatikko ja hädin tuskin pihisevä hengitys. Silti hän juoksee. Juoksee. Ja juoksee. Ja kun maaliviiva on ohitettu, hän voi käydä pitkäkseen ruohikolle, paremman puutteessa mutainen ojakin tuntuisi taivaalta. Hän tuntee itsensä kuninkaalliseksi, kaikkivoipaiseksi.

miltä minusta tuntuu kaiken tämän jälkeen?
kuninkaalliselta?
kaikkivoipaiselta?
paskanmarjat,
minä tunnen,
en mitään.


Kun viimeinen ponnistus on ohitse, minä en tunne valkean sängyn pohjatonta pehmeyttä. Minä tunnen kovan kivisängyn, joka rikkoo hauraan selkärankani. Painan pääni tyynyyn ja tahdon pudottaa sen sinne ikuisiksi ajoiksi. Tästä en enää nouse, ajattelen ja suljen silmäni. Ja edelleen salin kylmät kirkkaat valot tunkeutuvat luomieni lävitse verkkokalvoilleni, ne saavat silmäni kostumaan. Ehkä joku kuvittelee niiden olevan onnen kyyneliä.
Kun viimeinen ähkäisy on ähkäisty, minä en näe silmissäni lapsuuden vihreitä niittyjä, lentäviä leijoja, mitä ikionnelliset ihmiset sitten näkevätkään. Minä näen kuihtuvan puutarhan, pystyyn kuivaneet ruusut, joiden yli käveleminen saa terälehdet muuttumaan tummanpunaiseksi tomuksi. Kuin polttohaudatun ruumiin tuhkat.

minä olen se puutarha,
jossa laiduntaa loppuun lypsetty lehmä.
ne kuivaneet ruusut
ovat kehoni,
ja mieleni
tomua
.

Ja kun viimein saan syliini sen pienen punertavan mytyn, jota oli ähkitty ja tuskailtu tunti tolkulla, en tuntenut rinnassa sykkivää rakkautta, elämän merkityksellisyyttä, ylpeyttä aikaansaamastani merkistä maailmalle.

Katsoin sen kiiltäviä koppakuoriaissilmiä,
punaisia pulleita poskia,
märkiä karvoja pään päällä
ottakaa se minulta pois
ja antakaa minun nukkua
kivipedilläni.

13.3.2012

The Plan vol. 5

Aihe/otsikko: teksti kuvasta
Deadline: 23.3.2012
Tekstityyli: novelli/kirjoitelma
Kommentointi viimeistään:28.3.2012

12.3.2012

Arvostelu: Vain muistot voivat kahlita

Ensinnäkin, tätä tekstiä oli tosi vaikea arvostella. Miksi tätä oli vaikea arvostella – tuntui että tekstistä jäi puuttumaan jokin konkreettinen, kiinteä sisältö. Tuntui, ettei tarinaan oikein päässyt sisään. Emotiaalinen osuus välittyi lukijalle hyvin, mutta se, mikä sai minän ajattelemaan tulevaisuutta, menneisyyttä ja nykyisyyttä noin, ei välittynyt. Tavallaan siitä puuttui jokin, mikä olisi liimannut lauseet yhteen. Irralliset, kauniit lauseet eivät toimi yksin, vaikka suloisia ovatkin. Jos kehittäisit tarinaan jonkun ns. sivujuonen, vaikka edes rivin välistä luettavaa takaumaa tms. tarina voisi toimia.
Keskiosa oli kaunista proosarunoa ja monet sanamuodot olivat tosi nättejä. Tuntui että tekstin kirjoittaminen on ollut helppoa ja sujuvaa, soljuvaa. Esimerkiksi tykkäsin kovasti lauseesta ” On kuin jokainen mennyt päivä valettaisiin 24 karaatin kultaan ja sidottaisiin hopeanauhalla”.
Alku- ja loppurunot tuntuivat taas melko väkisin kirjoitetuilta, enemmänkin ne yrittivät olla stereotypisia runoja. Ehkä se on vain tyylikeino – mustekynä keskiosan alussa antaa olettaa että minäkertoja kirjoitti sen runon. Kuitenkin alun einoleinomaiset loppuriimit, myös ns. turhat lisäsanat (vain-lain, eivät välttämättömiä sisällön kannalta), antoivat hieman pakotetun tunnun ja ensivaikutelma pilasi hieman hyvää keskikohtaa. Kuitenkin sekä alku- että loppurunot tuntuivat paranevan hieman loppua kohden, loppuriimit eivät tuntuneet niin niin väkinäisiltä. Mielestäni keskikohdan lyyrinen mutta kuitenkin proosanomainen tyyli olisi sopinut kantamaan myös näiden osien sisältöä.

Arvostelu: muistilappu

Tämä oli taas kerran aika taidokkaasti kirjoitettu v! Ensimmäisellä lukukerralla oli hiukan vaikeaa pysyä kärryillä, mutta juuri sen ansiosta loppu tuli minulle täytenä yllätyksenä. Saat synnytettyä tunnelman, joka pysyy yllä loppuun saakka. Mietin lähes yhtä kuumeisesti kuin Petteri itse, että missä tämä Petteri oikein on. Dementiapotilaan mielenliikkeiden ja käytöksen kuvaus vakuutti erityisesti. Tuntui siltä, kuin ihan oikeasti olisi ollut Petterin pään sisässä.

Toisella lukukerralla tuntien juonen kiinnitin enemmän huomiota kohtiin, jotka tuntuivat aluksi hieman mystisiltä. Mm. kohta ” – Et arvaa mitä äsken tapahtui. Petteri alkoi jutella minulle, ihan oma-aloitteisesti. Ja ihan järkeviä se puhui, sanoi eräs nuori nainen toiselle naiselle” tuntui aluksi, jotenkin irtonaiselta, kun en ollut tajunnut, että Petteri oli minäkertoja. Toisella lukukerralla kohta tuntui juuri erinomaiselta. Jos se olisi ollut selkeämpi, ei lopun juonenkäänne olisi ollut ehkä yllätys. Lisäksi kohta kuvaa hyvin, miten Petterin muisti on jo niin huono, että hän ei edes tiedosta, että juuri hänestä puhutaan. Jollain tasolla hän kuitenkin tunnistaa oman nimensä, sillä hän etsii lähes hädissään Petteriä.

Tunnetasolla novelli oli koskettava. Lisää tunteilla mässäilyä olisi toki voinut olla, mutta se olisi saattanut olla jo liikaakin. Toinen sellainen mahdollinen parannus voisi olla ehkä pituuden ja pohjustuksen lisääminen. Välillä teksti tuntui nimittäin hieman hengästyneeltä, kun kaikki tapahtui niin nopeasti. Joihinkin kohtiin voisi lisätä enemmän juttua, niin että lukija pysyy paremmin perillä tapahtumista, mutta ei kuitenkaan saa selville mitään ylimääräistä ennen aikojaan. Kaiken kaikkiaan tykkäsin kuitenkin kovasti ja suosittelen tämän työstämistä pidemmäksikin versioksi! :)

6.3.2012

muistilappu


Olen Petteri Kosonen.
Olen ammattipianisti.
Minulla on kaunis vaimo, Erika (ruskeat, kiharat hiukse
t).



Istuin valkean sängyn reunalla ja pitelin kädessäni paperilappua. Viereiseen sänkyyn oli juuri vaihdettu puhtaat lakanat. Ne kankaat, joiden välissä ihmisillä oli tapana nukkua. Lakanat. Käänsin katseeni sängystä käsiini ja tavasin hitaasti lapun sana sanalta. Sitten luin uudestaan.

Nuori nainen astui huoneeseen edes vaivautumatta koputtamaan ovelle. Minulle täysin tuntematon nuori nainen. Mitä ihmettä tänä nainen teki huoneessani? Nainen osoitti minulle pienen hymyn ja meni sitten toisen sängyn vierelle. Hänen kädessään oli ruskea laatikko. Sellainen, johon laitetaan tavaroita. Laatikko, pahvilaatikko. Nainen irrotti sängyn päädystä lapun. Lappu. Käänsin katseeni takaisin käsissä olevaan lappuun. Sana sanalta.

Nainen avasi sängyn vieressä olevan yöpöydän laatikon ja nosti sieltä tavarat siihen ruskeaan, johon laitetaan tavaroita. Lappu? Laatikko? Pahvilaatikko. Katsoin käsiini ja luin.

Petteri Kosonen? Puhtaat kankaat, joiden välissä nukutaan? Sellainen, johon laitetaan tavaroita? Lappu?

– Mitä täällä on tapahtunut? kysyin. Katsoin naista. Minulle täysin tuntematonta nuorta naista.
– Mitä? nainen kysyi. – Huonekaverisi nukkui pois. Muistatko, vanha herrasmies, sellainen ruskeahiuksinen.

Katsoin käsiini. Luin. Petteri? Nainen katsoi minua odottavasti. Mitä hän sanoikaan? Vanha herrasmies. Petteri.
- Totta kai minä hänet muistan. Hauska veikko, ja kaunis vaimo.

Nainen katsoi minua ällistyneenä. Hän hymyili minulle. Sitten hän poistui huoneesta käsissään sellainen, johon laitetaan tavaroita.

Katsoin juuri sulkeutunutta ovea. Tyhjää sänkyä. Lappua käsissäni. Petteri. Minne hän oli mennyt? Nousin ja ampaisin hänen peräänsä, ovesta ulos. En nähnyt Petteriä. Lähdin kävelemään käytävää oikealle. Minun täytyi löytää Petteri. Saavuin käytävän päähän ja näin avaran huoneen, minulle täysin tuntemattoman. Siellä oli muutama ihminen, valkeisiin pukeutuneita. En tuntenut heistä ketään, kukaan heistä ei ainakaan ollut Petteri.

– Et arvaa mitä äsken tapahtui. Petteri alkoi jutella minulle, ihan oma-aloitteisesti. Ja ihan järkeviä se puhui, sanoi eräs nuori nainen toiselle naiselle.

En tuntenut heistä kumpaakaan. Mutta he tunsivat Petterin. Kuuntelin paikallani.

– Oikeasti? Sehän on hyvä. Hän onkin näyttänyt viime päivinä voivan paremmin. Ehkä taas on tulossa helpompi kausi, toinen nainen vastasi.
– Niin no, ei vielä kannata liikoja toivoa. Ei Petteri paljon puhunut, mutta näytti ihmettelevän mihin Piironen on mennyt. Petteri tuntui jopa muistavan hänet.
– Siitä kannattaa mainita Erikalle, hän sanoi tulevansa tänne vierailulle ennen lounasta. Ehkä uutinen vähän piristäisi häntä.
– Niin. On niin surullista katsoa dementiapotilaiden omaisia, tilanteen sivusta katsominen on heille niin rankkaa että sydäntä särkee.

Katsoin avaraa huonetta edessäni, käytävää takanani. En tiennyt missä olin. En tiennyt mistä sinne olin tullut. En tiennyt minne olin menossa. Katsoin kädessäni olevaa lappua, jossa oli tekstiä. Luin sen hitaasti. Sitten luin uudestaan.

Katsoin avaraa huonetta edessäni, minulle täysin tuntematonta. Huoneeseen saapui isoista ovista vanha nainen, jolla oli kiharat hiukset. Hän käveli kahden naisen luo, joilla oli valkeat vaatteet. En tuntenut heitä. En tuntenut heistä ketään.

Nuori valkeapukuinen nainen sanoi jotain vanhalle naiselle. Naisen kasvoille levisi ryppyinen, irvistystä muistuttava hymy, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hänen kurkustaan pääsi surkea kiljahdus: - Meidän Petteri? Ei voi olla totta.

Katsoin kädessäni olevaa lappua. Petteri? Luin lapun hitaasti. Petteri? Naiset tunsivat Petterin. He tiesivät missä Petteri oli. Sinne minun täytyi olla matkalla.

Lähestyin naisia, joita en tuntenut. Ensimmäisenä minut huomasi vaalea nuori nainen. Hänen kasvoilleen nousi hämmästys ja hätä. – Mitä te täällä teette? Teidän kuuluisi olla huoneessanne, hän sanoi topakasti, kulmat kurtistuivat.

Vanha nainen käänsi katseensa minuun ja hänen kasvoilleen levisi hymy. Hän lähestyi minua. – Voi sinua, tulitko sinä minua vastaan?

– Missä Petteri on? kysyin.
Naisen katse venähti. Hän katsoi nuorta naista, sitten taas minua.
– Petteri, mitä sinä puhut?
Petteri? Katsoin käsissäni olevaa lappua ja luin. Petteri?
– Missä Petteri on? kysyin.
– Kulta, sinä olet Petteri, nainen sanoi alistuvasti ja pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan. – Minun rakas Petterini.

5.3.2012

Vain muistot voivat kahlita

Voi kunpa voisin unohtaa nuo muistot niin kipeät,
yötä päivää piinaavat muistot nuo niin makeat.
Jos voisin hetkeksi sulkea silmäni ja unohtaa vain,
silloin elämä olisi parempaa ilman kaipausta lain.
En välitä mitä ma menetän,
palanko sydäntäni
vai kahleeniko vain?

Voi jos voisin heti nyt unohtaa,
ja kerralla puhdistaa pään.
Silloin olisin värisokea
elämän suruille, iloille.
Mutta mitä se haittaa, kysyisin,
jos arpi pieni vain jää?

Niin vaikeaa kuin se olisi
unohdus onnen toisi.
Saattaisin tuntea kevättuulenkin
ellei ihoni olisi sukua marmorin.
Juoksisin päin pilven reunaa
ilman pelkoa vähäisintäkään,
ellen tietäisi törmääväni
puukon terään viiltävään.
Kysyisin kyyhkyltä,
missä on onnenmaa,
ellen vastauksesi saisi
”Ei täällä ainakaan”.

Turkoosin värinen kuivamustekynä tipahtaa kolahtaen pöydälle ja koittaa hetken hiljaisuus. Olemassaolon julma paine tuntuu tavanomaistakin raskaampana harteilla. Päässä on vain tyhjää ja sanat ilmestyvät itsestään paperille kuin jonkun muun sanelemana. Ne ovat vieraita ajatuksia, mutta samalla niin tuttuja, että ne ovat melkein kosketuksen päässä. Erottamassa on kuitenkin liian suuri lasinen kuilu. Päässä lyö tyhjää.

Elämä tuntuu välillä niin ontolta. Vaikka onnellisuus on vain saavuttamaton kangastus, on jotain aitoakin oltava. Onko se kätketty menneeseen? Ehkä elämän tarkoituksena on elää kaikki tuttu ja turvallinen uudelleen, jolloin voi muuttua pikku hiljaa tunnottomaksi. Mutta sanotaanhan, että aika kultaa muistot. Todellisuudessa ne ovat, jos mahdollista, vielä terävämpiä kuin tämä ja miljoonat tulevat hetket yhteensä.

Mutta onko muita vaihtoehtoja? On kuin jokainen mennyt päivä valettaisiin 24 karaatin kultaan ja sidottaisiin hopeanauhalla. Kohtalo nauraa ivallista nauruaan kullattujen päivien lipuessa ohitse yksi toisensa jälkeen kauas kohti miinus ääretöntä, kadotukseen. Tulevat päivät on jo kieritelty tervassa ja höyhenissä ja pian ne paiskataan päin naamaa. Siltä ei voi kuin sulkea silmänsä.

Jäljelle jää siis vain tämä hetki. Se on vain loputonta poissaoloa ja tyhjyyttä. Ajatuksia on vaikeaa kohdistaa mihinkään, sillä ne kaikkoavat pienestäkin kosketuksesta kuin peläten joutuvansa kohtaamaan todellisuuden. Sen kirkas valokeila pakottaisi ne paljastamaan itsensä ja näyttäytymään koko lapsellisessa naurettavuudessaan koko maailmalle. Ne haluaisivat paeta kullattuun eiliseen mutta eivät voi.

Muistot niin haparat hetkessä ohi vilahtavat, jäljelle tyhjyys vain jää. On siis paras unohtaa. Tarttua siihen, mitä käsiinsä saa, ja paikalleen jämähtää. Asettua mennen, nykyisen ja tulevan välille pieneen tyhjiöön, jonka nimi on unohdus. Kuitenkin paradoksaalisesti juuri siellä on eniten muistoja.

Haluan kuoreeni jäädä asumaan,
haluan sitä hengittää.
Haluan kaiken ennallaan säilyttää,
kuka seurauksista välittää?
En minä ainakaan,
sillä matkani käy kohti tuonelaa.
Kohti niin suurta rakkautta, että
se on yhtä kuolemaa.
Mutta traagisuudessaankin niin ihanaa,
että koskaan en halua unohtaa.

Pieni suolainen vesipisara tippuu äänettömästi paperille. Siitä muistuttamaan jää vain levinnyt turkoosi läikkä.

http://weheartit.com/

1.3.2012

The Plan vol. 4

Aihe/otsikko: unohdus
Deadline: 06.03.2012
Tekstityyli: novelli/runollinen teksti
Kommentointi viimeistään: 10.03.2012

Arvostelu: Unelmoiden rakkauden maahan

(Anteeksi anteeksi että täällä on ollut todella hiljaista. Mutta kuten s jo sanoikin kommenteissa, meillä molemmilla on ollut hieman opiskelukiireitä, mikä ehkä antaa meille pienen anteeksiannon..)

Aloitan arvostelun lajityypin toteutumisella, sitten paneudun sisältöön. Tekstilaji on pohdiskeleva essee, minkä otit huomioon todella hyvin tekstiä rakentaessasi. Pohdintaa on paljon ja se on sujuvaa. Et esitä pelkkiä faktoja tai totea, millainen maailma milloinkin oli, vaan todella pohdit asiaa. Kirjoittajan ”tavallisuus”, lukijan tasolle asettuva läsnäolo ( ”Mutta haluaisinko minä oikeasti itselleni samanlaisen kohtalon? ”)toimii. Esseenhän ei todellakaan tarvitse olla kuiva ja rationaalinen asiapläjäys, vaan juuri tällainen hieman rennompi, päiväkirjamaisen pohtiva teksti toimii. Ehkä tyylin valintaan sopii myös esseen aihe – mikrohiukkasista olisi ehkä vaikeampi kirjoittaa tällaista subjektiivista tekstiä.
Ehkä hienointa esseessä on se, miten otat keskikohdassa tekstiä erilaisen roolin kuin alussa ja lopussa. Alun traagiseen rakkauteen uskominen unohtuu kriittisen pohdinnan alle, mutta romantisoitu ja lohduttava kuvaelma kohtalonuskosta ja rakkauden paikasta palauttavat arvosi lähtöasemiin. Sykli toimii. On hyvä, ettei teksti ollut pelkkää rakkauden raiskaamista muttei myöskään pelkkää vaaleanpunaista puuroa, vaan sopiva sekoitus suolaista ja makeaa.
Hauskaa on, että sanot nykymaailmassa olevan lukemattomia vaihtoehtoja, joista valitseminen voi käydä todella vaikeaksi, mutta samalla sorrut kirjoittajana siihen samaan: esimerkiksi ” Vanhanaikaisena ihmisenä sanoisin, että ehdottomasti keskimmäinen. Mutta toisaalta voi olla, että…” En osaa päättää onko se todella onnistunutta tai sitten hitusen harkitsematonta..? Jos tuollainen ”näin mutta sittenkin näin”-vuorottelua olisi enemmänkin ja selvemmin, se olisi hyvä tehokeino.
Teksti on jotenkin vapaata ja ihanan sarkastista, varsinkin kuvattaessa nykyistä kumppanin etsintä-kaavaa. Kuitenkin teksti on paikoittain sarkastinen, paikoittain ei. Se on mielestäni ainoa isompi asia esseessä, jota voisi korjata: lisätä sarkastisuutta.
; )