viimeinen ponnistus ja mitä sitten?

tunti tunnin perään pahenevaa tuskaa,
kipukynnys mennyt jo aikaa sitten
loputonta ajattelua,
kohta se on ohi,
ei se voi loputtomiin jatkua,
eihän?

Jokaisella suurella ponnistuksella pitäisi olla jokin elämää suurempi lopputulos. Jokin, joka saa sinut tuntemaan itsesi lähes kuninkaalliseksi kun viimeinen ponnistus on ohi. Kaikkivoipaisuuden tunne. Maratoonari jaksaa treenata kuukaudesta toiseen, jotta pääsisi juoksemaan 42 kilometriä. Kun hän sitten on juoksemassa, ei hän voi olla miettimättä että mitä vittua hän oikein ajatteli. Hän kuitenkin tietää, ettei ole muuta mahdollisuutta kuin jatkaa juoksua. Jalat maitohapoilla, suu kuiva kuin kissan hiekkalaatikko ja hädin tuskin pihisevä hengitys. Silti hän juoksee. Juoksee. Ja juoksee. Ja kun maaliviiva on ohitettu, hän voi käydä pitkäkseen ruohikolle, paremman puutteessa mutainen ojakin tuntuisi taivaalta. Hän tuntee itsensä kuninkaalliseksi, kaikkivoipaiseksi.

miltä minusta tuntuu kaiken tämän jälkeen?
kuninkaalliselta?
kaikkivoipaiselta?
paskanmarjat,
minä tunnen,
en mitään.

Kun viimeinen ponnistus on ohitse, minä en tunne valkean sängyn pohjatonta pehmeyttä. Minä tunnen kovan kivisängyn, joka rikkoo hauraan selkärankani. Painan pääni tyynyyn ja tahdon pudottaa sen sinne ikuisiksi ajoiksi. Tästä en enää nouse, ajattelen ja suljen silmäni. Ja edelleen salin kylmät kirkkaat valot tunkeutuvat luomieni lävitse verkkokalvoilleni, ne saavat silmäni kostumaan. Ehkä joku kuvittelee niiden olevan onnen kyyneliä.
Kun viimeinen ähkäisy on ähkäisty, minä en näe silmissäni lapsuuden vihreitä niittyjä, lentäviä leijoja, mitä ikionnelliset ihmiset sitten näkevätkään. Minä näen kuihtuvan puutarhan, pystyyn kuivaneet ruusut, joiden yli käveleminen saa terälehdet muuttumaan tummanpunaiseksi tomuksi. Kuin polttohaudatun ruumiin tuhkat.

minä olen se puutarha,
jossa laiduntaa loppuun lypsetty lehmä.
ne kuivaneet ruusut
ovat kehoni,
ja mieleni
tomua.

Ja kun viimein saan syliini sen pienen punertavan mytyn, jota oli ähkitty ja tuskailtu tunti tolkulla, en tuntenut rinnassa sykkivää rakkautta, elämän merkityksellisyyttä, ylpeyttä aikaansaamastani merkistä maailmalle.

Katsoin sen kiiltäviä koppakuoriaissilmiä,
punaisia pulleita poskia,
märkiä karvoja pään päällä
ottakaa se minulta pois
ja antakaa minun nukkua
kivipedilläni.