Vain muistot voivat kahlita

Voi kunpa voisin unohtaa nuo muistot niin kipeät,

yötä päivää piinaavat muistot nuo niin makeat.

Jos voisin hetkeksi sulkea silmäni ja unohtaa vain,

silloin elämä olisi parempaa ilman kaipausta lain.

En välitä mitä ma menetän,

palanko sydäntäni

vai kahleeniko vain?

Voi jos voisin heti nyt unohtaa,

ja kerralla puhdistaa pään.

Silloin olisin värisokea

elämän suruille, iloille.

Mutta mitä se haittaa, kysyisin,

jos arpi pieni vain jää?

Niin vaikeaa kuin se olisi

unohdus onnen toisi.

Saattaisin tuntea kevättuulenkin

ellei ihoni olisi sukua marmorin.

Juoksisin päin pilven reunaa

ilman pelkoa vähäisintäkään,

ellen tietäisi törmääväni

puukon terään viiltävään.

Kysyisin kyyhkyltä,

missä on onnenmaa,

ellen vastauksesi saisi

”Ei täällä ainakaan”.

Turkoosin värinen kuivamustekynä tipahtaa kolahtaen pöydälle ja koittaa hetken hiljaisuus. Olemassaolon julma paine tuntuu tavanomaistakin raskaampana harteilla. Päässä on vain tyhjää ja sanat ilmestyvät itsestään paperille kuin jonkun muun sanelemana. Ne ovat vieraita ajatuksia, mutta samalla niin tuttuja, että ne ovat melkein kosketuksen päässä. Erottamassa on kuitenkin liian suuri lasinen kuilu. Päässä lyö tyhjää.

Elämä tuntuu välillä niin ontolta. Vaikka onnellisuus on vain saavuttamaton kangastus, on jotain aitoakin oltava. Onko se kätketty menneeseen? Ehkä elämän tarkoituksena on elää kaikki tuttu ja turvallinen uudelleen, jolloin voi muuttua pikku hiljaa tunnottomaksi. Mutta sanotaanhan, että aika kultaa muistot. Todellisuudessa ne ovat, jos mahdollista, vielä terävämpiä kuin tämä ja miljoonat tulevat hetket yhteensä.

Mutta onko muita vaihtoehtoja? On kuin jokainen mennyt päivä valettaisiin 24 karaatin kultaan ja sidottaisiin hopeanauhalla. Kohtalo nauraa ivallista nauruaan kullattujen päivien lipuessa ohitse yksi toisensa jälkeen kauas kohti miinus ääretöntä, kadotukseen. Tulevat päivät on jo kieritelty tervassa ja höyhenissä ja pian ne paiskataan päin naamaa. Siltä ei voi kuin sulkea silmänsä.

Jäljelle jää siis vain tämä hetki. Se on vain loputonta poissaoloa ja tyhjyyttä. Ajatuksia on vaikeaa kohdistaa mihinkään, sillä ne kaikkoavat pienestäkin kosketuksesta kuin peläten joutuvansa kohtaamaan todellisuuden. Sen kirkas valokeila pakottaisi ne paljastamaan itsensä ja näyttäytymään koko lapsellisessa naurettavuudessaan koko maailmalle. Ne haluaisivat paeta kullattuun eiliseen mutta eivät voi.

Muistot niin haparat hetkessä ohi vilahtavat, jäljelle tyhjyys vain jää. On siis paras unohtaa. Tarttua siihen, mitä käsiinsä saa, ja paikalleen jämähtää. Asettua mennen, nykyisen ja tulevan välille pieneen tyhjiöön, jonka nimi on unohdus. Kuitenkin paradoksaalisesti juuri siellä on eniten muistoja.

Haluan kuoreeni jäädä asumaan,

haluan sitä hengittää.

Haluan kaiken ennallaan säilyttää,

kuka seurauksista välittää?

En minä ainakaan,

sillä matkani käy kohti tuonelaa.

Kohti niin suurta rakkautta, että

se on yhtä kuolemaa.

Mutta traagisuudessaankin niin ihanaa,

että koskaan en halua unohtaa.

Pieni suolainen vesipisara tippuu äänettömästi paperille. Siitä muistuttamaan jää vain levinnyt turkoosi läikkä.

http://weheartit.com/