Ensinnäkin, tätä tekstiä oli tosi vaikea arvostella. Miksi tätä oli vaikea arvostella – tuntui että tekstistä jäi puuttumaan jokin konkreettinen, kiinteä sisältö. Tuntui, ettei tarinaan oikein päässyt sisään. Emotiaalinen osuus välittyi lukijalle hyvin, mutta se, mikä sai minän ajattelemaan tulevaisuutta, menneisyyttä ja nykyisyyttä noin, ei välittynyt. Tavallaan siitä puuttui jokin, mikä olisi liimannut lauseet yhteen. Irralliset, kauniit lauseet eivät toimi yksin, vaikka suloisia ovatkin. Jos kehittäisit tarinaan jonkun ns. sivujuonen, vaikka edes rivin välistä luettavaa takaumaa tms. tarina voisi toimia.
Keskiosa oli kaunista proosarunoa ja monet sanamuodot olivat tosi nättejä. Tuntui että tekstin kirjoittaminen on ollut helppoa ja sujuvaa, soljuvaa. Esimerkiksi tykkäsin kovasti lauseesta ” On kuin jokainen mennyt päivä valettaisiin 24 karaatin kultaan ja sidottaisiin hopeanauhalla”.
Alku- ja loppurunot tuntuivat taas melko väkisin kirjoitetuilta, enemmänkin ne yrittivät olla stereotypisia runoja. Ehkä se on vain tyylikeino – mustekynä keskiosan alussa antaa olettaa että minäkertoja kirjoitti sen runon. Kuitenkin alun einoleinomaiset loppuriimit, myös ns. turhat lisäsanat (vain-lain, eivät välttämättömiä sisällön kannalta), antoivat hieman pakotetun tunnun ja ensivaikutelma pilasi hieman hyvää keskikohtaa. Kuitenkin sekä alku- että loppurunot tuntuivat paranevan hieman loppua kohden, loppuriimit eivät tuntuneet niin niin väkinäisiltä. Mielestäni keskikohdan lyyrinen mutta kuitenkin proosanomainen tyyli olisi sopinut kantamaan myös näiden osien sisältöä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti