Lontoossa levottoman sydämeni kanssa

Tänne minä kuulun. Täällä sieluni saa juosta vapaana. Katson lumoutuneena ulos ikkunasta ja minun tekee mieli hyppiä riemusta kiljuen ympäri pientä asuntoani. Ikkunastani avautuu näkymä Lontoon keskustaan! Kuka voi sanoa samaa? Vilkaisen vielä kerran, ikään kuin salaa, ulos ja vetäydyn saman tien pois. Nostan molemmat käteni ylös ja pyörin hetken paikallani. Tuulettaessani siinä itsekseni tunnen oloni todella tyhmäksi ja nauran ääneen. Mahtaisi vanhempiani huvittaa jos näkisivät minut nyt. He ajattelisivat varmaan, että olen seonnut lopullisesti.

Tuijotan hetken huoneestani aukeavaa maisemaa aivan haltioissani. Lopulta päätän käydä vielä purkamattomien matkatavaroitteni kimppuun. Laitan Queenin levyn soimaan ja alan lajitella vaatteittani kaappiin heiluen ja hymisten samalla epävireisesti musiikin tahdissa. Tämä on vasta ensimmäinen päiväni uudessa Lontoon asunnossani, ja tunnen oloni jo nyt täysin kotoisaksi. Olenhan odottanut muuttoa tänne jo ties miten pitkään! Sieluni ja sydämeni ovat aina asustaneet tässä ruuhkaisessa ja eläväisessä kaupungissa. Saatuani täältä kuitenkin töitä myyntiassistenttina pienehköstä vaatemyymälästä myös fyysinen minäni pääsi vihdoin siirtymään tänne.

 Olin jo varma, että minua ei hyväksytty työhön, johon oli yli 40 hakijaa. Tämä yleinen laskusuhdanne näkyy aika vahvasti työttömyyden kasvuna. Niistä harvoista tarjolla olevista työpaikoista täytyy sitten taistella kynsin ja hampain. Ei sillä, että minulla ei olisi ollut töitä Suomessa. Minulla oli itse asiassa erittäin viihtyisä työpaikka, ja palkassakaan ei ollut valittamista. Siellä oli vain liikaa muistoja. Rakkaani lähdettyä tuntui kuin sieluni vaeltaisi riivattuna pitkin vanhoja tuttuja käytäviä ja huoneita. En kestänyt enää sitä ja halusin uusia kokemuksia.

Joka tapauksessa sain siis lopulta paikan Lontoosta. Kaupan omistaja soitti minulle pari viikkoa sitten asiasta. Yleensä kuulemma hakijoille lähetään sähköpostia, mutta hän halusi onnitella minua henkilökohtaisesti. Hän sanoi olevansa todella vaikuttunut hakemuksestani. Mietin jälkeenpäin pitkään, mitä ihmeellistä hakemuksessani oli voinut olla. Laadin sen ihan saman kaavan mukaan muin kymmenet muut, jotka eivät olleet aikoinaan taanneet minulle työtä Suomessa. No, Englanti onkin aivan erityinen maa. Ehkä juuri täällä minua osataan arvostaa. Ehkä tämä onkin ollut oikea kotini kaiken aikaa.

Ensimmäinen työpäiväni on jo viikon päästä. Olisin muuttanut Lontooseen jo aiemmin, mutta näköjään asuntotilanne ei ole paljon työllisyystilannetta parempi. Varsinkin siis jos haluaa vuokrata kunnollisen yksiön Lontoosta mahdollisimman halvalla. Lopulta kuitenkin onnistuin löytämään sopivan, vaikka hinta ei nyt saanutkaan minua hyppimään riemusta. 1500 puntaa on kuitenkin lähes omaisuus minun tilanteessani. Sisälläni elävä lontoolaistyttö on kuitenkin vakuuttunut, että vuokra on maksettavissa. Se vaatii vain kovaa työntekoa ja ehkä hieman paastoamista. Kuten sanoin – ei siis mitään ylivoimaista.

Monet kaverini ja tuttuni ihmettelivät yllättävää siirtoani. ”Miksi Englanti?”, he kysyivät, ”Eikös siellä ole terveydenhuoltokin ihan retuperällä? Ja niitä terroristejakin siellä riittää!” Pyörittelin vain silmiäni heidän kommenteilleen ja katsoin parhaaksi olla väittämättä vastaan. He haluaisivat vain käpertyä turvalliseen pikkukaupunkiin suojaan erilaisuudelta, suojaan vaaroilta - suojaan elämältä. Ihmisen täytyy tehdä niin kuin sydän sanoo. Minä en ole saanut rauhaa tähän mennessä. Olen koko ajan kaivannut seikkailuja ja haasteita, joita tämä paikka on varmasti pullollaan. Mutta vaikka en ole sitä täysin itselleni myöntänyt, ennen kaikkea halusin paeta, jättää entisen taakseni ja tulla vielä joskus taas ehjäksi. Halusin aloittaa alusta.

Asioilla on kuitenkin aina kaksi puolta. Voiko aloittaa kaiken puhtaalta pöydältä, jos tomaattimehusta on jäänyt pysyvä tahra pöytäliinaan? Vaikka olen onnellinen pitkästä aikaa, haikeudella on aina paikkansa sydämessäni. Se hiipii aina salakavalasti ja odottamatta pilaamaan kaikki elämäni parhaat hetket! Asettelen viimeisen paitani siististi kaappiin ja työnnän tyhjän matkalaukun huoneen nurkkaan. Laitan musiikin kiinni ja istahdan neuvottomana sängylle. Pystyykö kohtaloaan ja tunteitaan pakenemaan? Vaikka elämäni onkin viime päivinä kääntynyt ihan päälaelleen, ei rakkaani ole lähtenyt mihinkään. Päinvastoin tunnen hänen läsnäolonsa vahvemmin kuin koskaan, sydämessäni.

Ei, rakkaani ei ole sentään mielikuvitukseni tuotetta, vaikka siltä välillä tuntuukin. Olimme joskus todella läheisiä ja näimme usein. Työn kautta tietenkin, mutta me jaoimme paljon enemmänkin kuin vain työtaakan. Meillä oli sellainen aito yhteys, josta voi lukea vain kirjoista. Saatoimme puhua tuntikausia joistakin muille aivan etäisistä aiheista, kun olimme molemmat jääneet ylitöihin. Sen pidemmälle ystävyytemme ei kuitenkaan kehittynyt. Emme koskaan nähneet työn ulkopuolella. Jotenkin kumpikaan meistä ei tullut ajatelleeksi sitä. Meille riitti se, mitä meillä oli, ja emme uskaltaneet toivoa enempää. Meidän suhteemme olikin sen takia aivan ainutlaatuinen. En vaihtaisi hetkeäkään pois.

Erikoinen työsuhteemme ei kuitenkaan kestänyt muutoksia. Se oli niin hauras ja altis ympäröivän maailman vaikutteille. Emme koskaan olleet antaneet toisillemme osoitteitamme tai kotipuhelinnumeroitamme. Pidimme yhteyttä vain työn kautta. Yhtenä päivänä sitten rakkaalleni tarjoutui mahdollisuus edetä urallaan. Hänelle tarjottiin hyväpalkkaista ja arvostettua paikkaa eri kaupungista. Hän oli todella innoissaan. Niin olin minäkin. Olimme molemmat urallemme omistautuneita työnarkomaaneja, jotka eivät nähneet elämässä olevan sijaa rakkaudelle. Niinpä tuin täysin hänen päätöstään ottaa paikka vastaan. Jos hän ei sitä olisi tehnyt, hän ei olisi se ihminen, jota arvostan.

Rakkaani erosi työpaikaltamme vajaan viikon päästä saatuaan toisen työtarjouksen. Kahden viikon päästä hän muutti jo pois kaupungistamme. Jäljet hänestä hävisivät lähes yhtä nopeasti. Minä olin nyt ainut ylitöitä paiskova friikki, jota kollegat katsoivat pitkin nenän vartta. Olin menettänyt sielunkumppanini yhtä yllättäen kuin olin hänet löytänytkin. Tapahtumasta on nyt jo kaksi vuotta, ja olen oppinut elämään asian kanssa, vaikka helppoa se ei ole ollut. Rakkaani on edelleen läsnä elämässäni, vaikka emme pidäkään yhteyttä toisiimme. Aloin kaksi vuotta sitten kirjoittaa hänelle kirjeitä, joita en ole ikinä postittanut. Kerron niissä aina, mitä minulle kuuluu, ja miten elämä ja työteko ovat niin outoa ilman häntä. Kirjoitan kaikenlaista elämän merkityksen pohdinnasta yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Osoitan kirjeet aina Rakkaalleni, ja tunnen hänen olevan aina vierelläni kuuntelemassa, kun kirjoitan. Hän ei vain koskaan vastaa. Mutta ei hänen tarvitsekaan, sillä voin melkein kuvitella, mitä hän sanoisi.

Eilen tänne tultuani kirjoitin hänelle taas kirjeen. Kerroin siinä Lontoon huminasta ja mahtavasta tilaisuudestani. Voi, hän olisi niin onnellinen puolestani nyt! Puhuimme usein unelmistamme, ja lupasimme vielä joskus toteuttaa ne. Hänen unelmansa oli rakentaa talo meren rannalle ja minun muuttaa Englantiin. En tule varmaan koskaan tietämään, toteuttiko hän omansa. Minusta hän saa ainakin olla ylpeä, sillä pidin sanani. Uskaltauduin ottamaan suuren askeleen elämässäni ja pääsin kuin pääsinkin lopulta tänne. Hankin rakkaalleni turistikojusta hienon postikortin, jossa komeilee perinteinen englantilainen puhelinkoppi. Hän on aina ihastellut sitä. Se jos mikä välittää tämän Lontoon tunnelman. Se viestii elämästä ja vapaudesta.

Huomaan, että kirje on jäänyt hieman kesken. Olin eilen niin väsynyt matkan jälkeen, että päätin jatkaa kirjoittamista aamulla. No herättyäni olin tietenkin unohtanut asian kokonaan ja aloin jo touhuta kaikkea muuta. Päätän kirjoittaa nyt kortin loppuun. Kerron vielä vähän mielialastani ja huoneestani aukeavasta näköalasta. Sitten kerron, kuten tavallista, kuinka kaipaan häntä ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Taittelen kirjoitukseni ja laitan sen postikortteineen eilen hankkimaani hienoon englantilaiseen kirjekuoreen. Tai ehkä se ei tunnu paikallisista enää niin hienolta, kun hehän ovat varmasti jo tottuneet siihen. Minun silmissäni se on kuitenkin mittaamattoman arvokas. Se symboloi kaikkia unelmiani ja elämäni hyviä hetkiä. Uskon, että myös rakkaani tulee arvostamaan kirjekuorta - ja sen sisältöä.