Tragedia Ruususta

Levitän vielä vähän vihreää väriä luomilleni ja katson itseäni tarkasti peilistä. Meikki näyttää täydelliseltä. Sen kuuluikin näyttää, onhan tänään sentään suuren näytelmän ensi-ilta, ja minä, Fiona, olen pääosassa. Olen odottanut tällaista tilaisuutta koko elämäni, ja vihdoin sain osan 'kuningatar Ruusuna'. Näytelmä, Tragedia Ruususta, on aivan uusi juttu, eikä perustu mihinkään klassikkokirjaan. Mielestäni se on vain hyvä. Tunnen, että tästä näytelmästä tulisi vielä maailmanlaajuinen menestys ja minä saisin kaksin verroin mainetta ja kunniaa.

Näytelmän nimi kertoo itseasiassa hyvin vähän siitä. Se kuulostaa aika hölmöltä: Tragedia Ruususta? Minäkin suhtauduin siihen aluksi hyvin epäilevästi. Mutta luettuani käsikirjoituksen ja kuultuani ohjaajan syvällisen analyysin todella ymmärsin tarinan perimmäisen merkityksen ja eläydyin siihen. Näytelmä kertoo nuoresta naisesta, joka elää unelmaelämää. Hän on kaunis, rikas, menestyvä ja hänellä on täydellinen mies. Hänen elämästään tekee entistä täydellisemmän se, että hän on itse rakentanut hiellä ja verellä jokaisen pikku palan elämästään. Hän ei ole kuitenkaan löytänyt vielä sitä tärkeintä – elämän merkitystä. Välillä hänestä tuntuu, että kaikki, mitä hänellä on, on vain turhuutta, ja hänen tekisi mieli vain jättää kaikki taakseen ja juosta kauas pois. Sitten..

Säpsähdän kesken mietteideni, kun joku koputtaa oveeni. Pyyhin kiireesti poskelleni vierähtäneen kyyneleen. Tämä näytelmä ja jo yli vuoden kestäneet rankat harjoitukset ovat tehneet minusta aivan uupuneen ja ylitunteellisen. Ovi avautuu, ja assistenttini ojentaa minulle kauniin punaisen mekon, jonka helma tuntuu loputtomalta.

”Sinua odotetaan lavalle puolen tunnin kuluttua! Paljon onnea vielä esitykseen!”
”Kiitos, Tiina!” huikkaan hänelle takaisin ja yritän kuullostaa niin huolettomalta kuin vain osaan. Sivelen kädelläni kaunista mekkoa ja huokaisen syvään. Tunnen silmieni täyttyvän kyynelistä, joten räpyttelen niitä vihaisena. Et sotke nyt niitä meikkejä etkä mekkoa! Et pilaa tätäkin! sätin äänettömästi itseäni. Joskus tekisi mieli ottaa terävä keihäs ja survaista se rinnastani läpi. Loppuisi tämäkin älytön elämä. Kauhistun ajatuksiani ja yritän koota itseni. Keskityn mekkoon. Puen sen varovasti ylleni purren samalla huultani. Mekko on niin tiukka, että saan hädin tuskin henkeä. No, olenhan tänään tähti. Sen eteen sietääkin hieman kärsiä. Vilkaisen vielä kerran itseäni peilistä ja pyyhkäisen mekkoa kädelläni. Voi kun se on kaunis. Se todellakin muistuttaa ruusua.

Asettelen vielä hennon tiaran päähäni ja hymyilen säteilevästi peilikuvalleni. Minä pystyn tähän. Tänään pystyn mihin vain. Poistun huoneestani ja kävele pitkin teatterin käytävää lavalle päin. Suonissani alkaa virrata adrenaliini ja päässä humista kummasti. Kävelen näyttämön reunalle ja pysähdyn odottamaan ohjaajan merkkiä, milloin voisin mennä lavalle. Lopulta hän heilauttaa kättä ja silmäni sokaistuvat häikäisevät spottivalot. Yritän olla välittämättä niistä ja kävelen varovasti keskelle lavaa.

Siinä minä nyt seison, sadantuhannen ihmisen edessä Lontoon mahtavimmassa teatterissa. Puristan tiukasti kädessäni mekkoni helmaa ja katson yleisöön jähmettynyt hymy kasvoillani. Katsomo repeää aplodeihin ja äänekkäisiin suosionosoituksiin. Yhtäkkiä en tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä seuraavaksi. En edes muista kuka olen. Hukun tähän hetkeen ja juovun siitä. Pian muutkin näyttelijät ilmestyvät lavalle ja herään pikku hiljaa transsistani. Mustiin pukeutunut mies, vastanäyttelijäni, vilkaisee minua merkitsevästi. Kokoan ajatukseni ja koitan muistaa seuraavat vuorosanani. Onneksi hänen vuoronsa on ensin. Pian minäkin eläydyn rooliini ja muutun säteilevän kauniiki nuoreksi Ruusuksi.

Puolentoista tunnin kulluttua on välitauon aika. Istahdan minulle osoitetulle tuolille ja suljen silmäni. Kai ensimmäinen puoliaika meni ihan hyvin. En ainakaan unohtanut vuorosanojani ja yleisökin näytti tykkäävän. Jotakin kuitenkin puuttui. Odotin sellaista aivan uskomatonta tunnetta, tänäänhän oli kuitenkin yksi elämäni tärkeimmistä päivistä. Mutta kaikki tuntui kuitenkin aika laimealta. Ihan kuin olisin vain jossakin koulunäytelmässä. Paitsi että yleisöä on tuhatkertainen määrä koulun oppilaisiin verrattuna.

Hätkähdän hieman, kun vastanäyttelijäni, Ben, istahtaa viereeni ja koskettaa kättäni.

”Hei! Se meni todella hyvin! Toin sinulle vettä, sinun pitää muistaa juoda välillä, tässä”, hän sanoi ja ojensi minulle vesilasillisen.

”Kiitos”, sanon ja hymyilen hänelle väsyneesti. Nostan lasin huulilleni ja juon hieman. Huokaisen syvään. On niin vaikea hengittää, että rintaani pistää. Tämä mekko on kyllä todella tiukka! Lisäksi minua heikottaa. Tunnen yllättäen syvää epätoivoa. Tämän pitäisi olla elämäni kohokohta, mutta en edes ole onnelllinen. Mitä väliä millään on, jos mikään ei onnistu, eikä mikään ei tunnu miltään? Tuntuu kuin ilma vain katoaisi ympäriltäni.

”Noniin, ja sitten mentiin taas lavalle!” Ben huudahtaa yllättäen niin, että melkein tiputan kädessäni vielä olevan lasin. Laitan sen hätäisesti pöydälle ja nousen seisomaan. Tartun molemmilla käsilläni kiinni helmaani ja kävelen rivakasti lavalle vastanäyttelijäni seuratessa perässäni. Aplodit raikaavat taas, ja väläytän yleisölle häikäisevän hymyni. Nyt olisi edessä näytelmän käännekohta. Näyttelemäni Ruusu aikoo jättää täydellisen elämänsä taakseen ja paeta maailmalle. Hän haluaa seikkailla, tuntea jotakin suurta. Hän halua todella maistaa elämää!

”Et saa lähteä!” mustapukuinen mies sanoo pidellen Ruusua käsistä, ja katsoo häntä syvälle silmiin. Sitten he suutelevat. Hetki tuntuu ikuisuudelta. Mekko kiristää. En saa henkeä. Yhtäkkiä irrottaudun Benistä ja juoksen lavan halki. ”Minun täytyy!” huudan lähes hysteerisenä enkä ole enää varma olenko Ruusu vai Fiona. Juoksen pois lavalta Benin huutaessa jotakin perääni. Ohjaaja kuiskaa minulle vihaisena, että minun piti juosta lavalla olevan korokkeen päälle eikä tänne. En välitä hänestä. Hegitän raskaasti ja juoksen pitkin käytävää kohti ulko-ovea.

Raikas ulkoilmakaan ei tunnu auttavan. Katson hädisäni ympärilleni ja päätän hetken mielijohteessa juosta vähän matkan matkan päässä olevalle pienelle sillalle. Näen Benin lähteneen perääni. Viskaan korkokengät jalastani ja lisään vauhtia. Päästessäni viimein sillalle otan tukea kaiteesta ja yritän edelleen epätoivoisesti saada henkeä. En tiedä, mitä minulle tapahtuu. Tunnen vain syvää epätoivoa ja surua. Tunnen kaulallani jotain märkää ja tajuan, että olen alkanut taas itkeä.

Ben näyttää lähestyvän siltaa jo uhkaavasti. Pyyhkäisen äkkiä kyyneleet pois ja kiipeän hetken mielijohteesta kaiteen yli.

”Herranjumala, mitä sinä teet!” hän huutaa ja yrittää tarttua minuun.

”Pysy kaukana minusta tai hyppään!” huudan takaisin. Seison sillan kaiteen toisella puolella ja puristan siitä tiukasti kiinni. Ben pysähtyy eteeni. Näen kauempana muidenkin ihmisten lähestyvän siltaa.

”Hyvä on, mutta tule äkkiä pois sieltä! Oletko sinä tullut hulluksi, pilasit koko näytelmän!” Ben huutaa minulle.

”Ole nyt vaan hiljaa! Ole nyt edes hetki hiljaa!” huudahdan. Hän ei vastaa mitään. Siinä me seisomme vastakkain minun ollessa kaiteen vaarallisemmalla puolella. Vilkaisen ensimmäistä kertaa alas ja huomaan, että joki on tähän aikaan päivästä padottuna, ja alhaalla näkyy vain suuria vaaleita kiviä. Katselen niitä hetken kauhuissani ja tarraan entistä tiukemmin kiinni kaiteeseen. Benkin tuntui huomanneen katseeni, mikä näkyy hänen hätääntyneestä ilmeestä. Hän pysyy kuitenkin paikallaan liikkumatta. On vaikea sanoa hengittääkö hän edes.

Suljen hetkeksi silmäni ja annan keväisen tuulen hyväillä kaulani ja käsieni paljasta ihoani. Minua ei edes kylmä, ihme kyllä. Yritän hengittää syvään, mutta onnistun saamaan vain hieman henkeä. Irrotan toisen käteni ja hapuilen mekon selkäpuolella olevaa vetoketjua. Saan vihdoinkin kiinni vetoketjusta ja meinaan aukaista sen, kun minua alkaa yllättäen huimata. Sen enempää ajattelematta irrotan kaiteesta pitelevän käteni ja kosketan otsaani. Edes Ben ei kerkeä reagoida, kun silmänräpäyksessä horjahdan ja alan tippua sillalta. On kuin maailma pysähtyisi ympärilläni. Tunnen vain putoavani, tunnen ilmavirran ympärilläni ja äärettömän vapauden. Pystyn vihdoin hengittämään. Rekisteröin lähestyvät kivet allani ja ihmisten riipivän huudon sillalla, mutta sitten kaikki katkeaa. Ruusun traaginen loppu.