muistilappu

Olen Petteri Kosonen.
Olen ammattipianisti.
Minulla on kaunis vaimo, Erika (ruskeat, kiharat hiukset).



Istuin valkean sängyn reunalla ja pitelin kädessäni paperilappua. Viereiseen sänkyyn oli juuri vaihdettu puhtaat lakanat. Ne kankaat, joiden välissä ihmisillä oli tapana nukkua. Lakanat. Käänsin katseeni sängystä käsiini ja tavasin hitaasti lapun sana sanalta. Sitten luin uudestaan.

Nuori nainen astui huoneeseen edes vaivautumatta koputtamaan ovelle. Minulle täysin tuntematon nuori nainen. Mitä ihmettä tänä nainen teki huoneessani? Nainen osoitti minulle pienen hymyn ja meni sitten toisen sängyn vierelle. Hänen kädessään oli ruskea laatikko. Sellainen, johon laitetaan tavaroita. Laatikko, pahvilaatikko. Nainen irrotti sängyn päädystä lapun. Lappu. Käänsin katseeni takaisin käsissä olevaan lappuun. Sana sanalta.

Nainen avasi sängyn vieressä olevan yöpöydän laatikon ja nosti sieltä tavarat siihen ruskeaan, johon laitetaan tavaroita. Lappu? Laatikko? Pahvilaatikko. Katsoin käsiini ja luin.

Petteri Kosonen? Puhtaat kankaat, joiden välissä nukutaan? Sellainen, johon laitetaan tavaroita? Lappu?

– Mitä täällä on tapahtunut? kysyin. Katsoin naista. Minulle täysin tuntematonta nuorta naista.
– Mitä? nainen kysyi. – Huonekaverisi nukkui pois. Muistatko, vanha herrasmies, sellainen ruskeahiuksinen.

Katsoin käsiini. Luin. Petteri? Nainen katsoi minua odottavasti. Mitä hän sanoikaan? Vanha herrasmies. Petteri.
- Totta kai minä hänet muistan. Hauska veikko, ja kaunis vaimo.

Nainen katsoi minua ällistyneenä. Hän hymyili minulle. Sitten hän poistui huoneesta käsissään sellainen, johon laitetaan tavaroita.

Katsoin juuri sulkeutunutta ovea. Tyhjää sänkyä. Lappua käsissäni. Petteri. Minne hän oli mennyt? Nousin ja ampaisin hänen peräänsä, ovesta ulos. En nähnyt Petteriä. Lähdin kävelemään käytävää oikealle. Minun täytyi löytää Petteri. Saavuin käytävän päähän ja näin avaran huoneen, minulle täysin tuntemattoman. Siellä oli muutama ihminen, valkeisiin pukeutuneita. En tuntenut heistä ketään, kukaan heistä ei ainakaan ollut Petteri.

– Et arvaa mitä äsken tapahtui. Petteri alkoi jutella minulle, ihan oma-aloitteisesti. Ja ihan järkeviä se puhui, sanoi eräs nuori nainen toiselle naiselle.

En tuntenut heistä kumpaakaan. Mutta he tunsivat Petterin. Kuuntelin paikallani.

– Oikeasti? Sehän on hyvä. Hän onkin näyttänyt viime päivinä voivan paremmin. Ehkä taas on tulossa helpompi kausi, toinen nainen vastasi.
– Niin no, ei vielä kannata liikoja toivoa. Ei Petteri paljon puhunut, mutta näytti ihmettelevän mihin Piironen on mennyt. Petteri tuntui jopa muistavan hänet.
– Siitä kannattaa mainita Erikalle, hän sanoi tulevansa tänne vierailulle ennen lounasta. Ehkä uutinen vähän piristäisi häntä.
– Niin. On niin surullista katsoa dementiapotilaiden omaisia, tilanteen sivusta katsominen on heille niin rankkaa että sydäntä särkee.

Katsoin avaraa huonetta edessäni, käytävää takanani. En tiennyt missä olin. En tiennyt mistä sinne olin tullut. En tiennyt minne olin menossa. Katsoin kädessäni olevaa lappua, jossa oli tekstiä. Luin sen hitaasti. Sitten luin uudestaan.

Katsoin avaraa huonetta edessäni, minulle täysin tuntematonta. Huoneeseen saapui isoista ovista vanha nainen, jolla oli kiharat hiukset. Hän käveli kahden naisen luo, joilla oli valkeat vaatteet. En tuntenut heitä. En tuntenut heistä ketään.

Nuori valkeapukuinen nainen sanoi jotain vanhalle naiselle. Naisen kasvoille levisi ryppyinen, irvistystä muistuttava hymy, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hänen kurkustaan pääsi surkea kiljahdus: - Meidän Petteri? Ei voi olla totta.

Katsoin kädessäni olevaa lappua. Petteri? Luin lapun hitaasti. Petteri? Naiset tunsivat Petterin. He tiesivät missä Petteri oli. Sinne minun täytyi olla matkalla.

Lähestyin naisia, joita en tuntenut. Ensimmäisenä minut huomasi vaalea nuori nainen. Hänen kasvoilleen nousi hämmästys ja hätä. – Mitä te täällä teette? Teidän kuuluisi olla huoneessanne, hän sanoi topakasti, kulmat kurtistuivat.

Vanha nainen käänsi katseensa minuun ja hänen kasvoilleen levisi hymy. Hän lähestyi minua. – Voi sinua, tulitko sinä minua vastaan?

– Missä Petteri on? kysyin.
Naisen katse venähti. Hän katsoi nuorta naista, sitten taas minua.
– Petteri, mitä sinä puhut?
Petteri? Katsoin käsissäni olevaa lappua ja luin. Petteri?
– Missä Petteri on? kysyin.
– Kulta, sinä olet Petteri, nainen sanoi alistuvasti ja pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan. – Minun rakas Petterini.