The Plan vol. 10

Aihe/otsikko: vapaus
Deadline: 9.7.2012
Tekstityyli: ei muita rajoitteita, kuin että on oltava onnellinen loppu (kirjoittajalla on valta päättää, mitä tämä sitten tarkoittaa)
Kommentointi viimeistään: 12.7.2012

ps. Olen pahoillani, minun täytyi tehdä hieman muutoksia noihin eräpäiviin, kun on taas aivan liikaa kiireitä!

Arvostelu: Vanha seteli ja muita outoja sattumuksia

Taas ihan mahtava teksti! Herranjumala sentään! Jotenkin akuankkamainen teksti – paljon jänniä, nopeasti vaihtuvia tapahtumia, ja hämärä mutta lohdullinen loppu. Ja ehkä tekstin hienous on myös se, että se sopii kaiken ikäisille: siinä on paljon lapsen mielikuvitukselliseen maailmaan sopivia aineksia, mutta kyllä ainakin minun mielestä uppoaa myös aikuiseen lukijaan.

Vaikka tarina on aika lyhyt ja tapahtumia on paljon, missään kohdassa ei tule tuntemus, että se olisi jotenkin hätäinen ja kiireellä väsätty. Kuitenkin aineksia olisi myös pidempään ja kuvailevampaan tarinaan, jos tahdot työstää tekstiä lisää. Mutta siis, koska aiheena oli dynaaminen teksti, olet onnistunut hyvin! Ehkä kuvailua olisi voinut olla pikkuisen lisää ilman, että tempo olisi liikaa hidastunut. Esimerkiksi kappaleiden alussa pieni kuvailun lisääminen olisi ollut juuri sopiva ”hengähdystauko” lukijalle. Mutta toimii se näinkin!

Tarinan loppu tuntui aluksi hieman hätäiseltä, tai jotenkin ”helpolta” ratkaisulta. Toisella lukemalla kuitenkin aloin tykätä juuri lopusta – se jää sopivan avoimeksi ja lukija voi itse päättää, jatkuuko tarina naisen ja päähenkilön välillä. Mielestäni on kuitenkin hyvä, että tarina loppuu juuri siihen – metamorfooseja on ollut jo tarpeeksi, ja jotenkin olisi ollut hassua että tarina jatkuu, vaikka setelistä päästiin eroon.

Setelistä eroonpääsystä – tarinassa on paljon hassuja ja mielenkiintoisia tapahtumia, mutta setelistä päästään eroon näennäisen helposti, se vain haihtuu pois. Jotenkin olisi odottanut, että juuri se olisi tarinan suurin numero ja huipentuma. Koko tarina on päähenkilöstä riippumatonta indeterminististä kaaosta, ja jotenkin ainakin minä odotin, että päähenkilö olisi päässyt tilanteen herraksi taistellessaan ja lopulta suuren työn jälkeen omasta ansiostaan.

Ehkä ainoa asia, johon olisin kaivannut jotain lisää, oli henkilöhahmon syvyys. Henkilöhahmo on kuitenkin sen verran iso osa tarinaa, varsinkin jos lukijalla on tapana kuvitella tapahtumat mielessään visuaalisina. Voisit kertoa hieman enemmän ulkonäöstä, iästä ja peruskäyttäytymisestä.

****

Arvostelu: Kunnes rakkaus heidät yhdistää

Olen nyt kyllä aivan sanaton. Luin novellisi varmaan kolme kertaa läpi enkä edelleenkään kyennyt tekemään muuta kuin tuijottamaan ruutua suu auki. Tämä teksti on jotenkin uskomattoman tasokas. Tässä on vähän tyylivivahteita aiempiin teksteihisi, mutta silti tämä on täysin erilainen. On kuin olisit koonnut kaikki parhaat ominaisuudet tähän yhteen! Ensivaikutelma ja vielä syvempikin vaikutelma on siis mykistävä.

Voisin aloittaa tarkemman analyysini tyylistä. Siinä on hieman absurdismin, fantasian ja jännityksen piirteitä, mikä tekee novellista koukuttavan ja nopeatempoisen. Kuten sanoin, en ehkä ensimmäiseksi luokittelisi tätä toimintanovelliksi, mutta ainakaan tämä ei ole yhtään staattinen, eli sopii minusta tarpeeksi hyvin annettuun tyylilajiin! Juuri nuo fantasianomaisuus ja jännitys tekevät tästä niin hienon. Loppujen lopuksi on aika haastavaa kirjoittaa onnistunut trilleri, sillä siitä tulee helposti laimea ja ennalta arvattava. Tämä oli kuitenkin kaikin puolin loistava. En tiedä johtuiko se siitä, että luin novellisi ensimmäistä kertaa yksin yöllä, mutta sain ihan kylmiä väreitä, ja välillä vilkuilin ympärilleni ihan vain varmuuden vuoksi. :D Mutta kylmät väreet tulivat lähinnä siitä, että teksti oli vain niin moniulotteinen ja koskettava.

Toinen helmi on novellin aiheen ja teeman satumainen sidos. Aihe on ensi näkemältä absurdi kertomus pienestä kylästä ja sen lähimetsästä sekä Annasta ja Velmasta. Juoni on jo noilla aineksilla tarpeeksi mielenkiintoinen ja jännittävä, mutta rivien välistä löytyvä teema kielletystä rakkaudesta ja eräänlainen piilokritiikki antaa novellille huomattavaa syvyyttä. En tiedä oliko tämä tarkoituksella mietitty, mutta minulle tuli synkästä metsästä, pienestä kylästä, syntiin viittaamisesta ja muutenkin hyvin vanhanaikaisesta näkemyksestä rakkaudesta samaan sukupuoleen mieleen sellainen keskiaikainen tai vielä ehkä 1800-luvun yhteiskunta. Olet osannut vangita sen ajan tyylin loistavasti ottaen huomioon, että et ole elänyt noilla aikakausilla! Tunteetkin on kuvattu todella hienosti. Palavaan rakkauteen sekoittuu lähes yhtä paljon häpeää, ja tunne käy niin sietämättömäksi, että kuolema on ainut vaihtoehto. Jotenkin Shakespearemainen ajatus, mutta silti niin uusi ja erilainen!

Novellissasi on lisäksi vielä paljon muuta! Erityisen kiehtovaa on, miten näiden kahden onnettoman rakastuneen tarinaan on sidoksissa myös muu kylä ja Annan perhe. Luettuani novellin ensimmäisen kerran minulta meni hetki, ennen kuin aivan tajusin kuvion, sillä oli jotenkin sekavaa, kun Velmoja olikin kaksi. Sitten kuitenkin ymmärsin, että kyseessä on Annan tytär ja välissä on kulunut paljon aikaa. Tämän oivallettuani olin entistä vaikuttuneempi nerokkaasta juonikuviosta! Tämä pieni ajatus monen vuosikymmenen kulumisesta ja vanhasta kummittelevasta tragediasta muistuttaa minusta monia menestyneitä kirjoja, joissa tätä on keksitty käyttää hyväksi. Yksi tällainen ensimmäisenä mieleen tuleva on Sofi Oksasen Puhdistus. Annan perheestä vielä, että olet kuvannut hyvin, miten tunteitaan vastaan on lähes mahdotonta taistella. Annalla on mies ja tytär ja kaikki hyvin ja "oikein", mutta silti hän on kuin jonkin riivaama. Tunne on niin suuri, että hän on valmis jättämään kaiken välittämättä edes tyttärestään. Tällainen kaikenylittävä rakkaus on juuri monien suurien klassikoiden perusta.

Lopuksi haluaisin vielä antaa erityismaininnan hienoille yksityiskohdille. Ajatus ajatusten hautaamisesta, ja niiden vaeltamisesta on kerta kaikkiaan loistava! Kursivoidut valloille päässeet ajatukset ovat minusta yksi hienoimmista ideoista tässä tekstissä. Toinen yhtä hieno idea on maaginen Ääretön metsä, joka symboloi koko novellin teemaa ja sitoo sen sanoman nerokkaasti yhteen. ” Nämä erityiset yksilöt olivat kadottaneet itsensä, ja ainoa mitä heille jäi jäljelle, oli paikka, jonne he uudestaan löysivät” on niin mainio keksintö, että tuntuu ihan siltä, kuin itse Emily Brontë olisi avittanut sinua tämän novellin kirjoittamisessa.

Ylistin tätäkin taas niin vuolaasti, ja tuntuu, että paljon ois jääny vielä sanomatta! Mitään negatiivista en millään keksi tästä! Jos tekstisi jatkavat tätä nousukiitoaan, en keksi enää seuraavaan mitään sanottavaa, kun käytin kaikki sanani tähän novelliin!

***** + papukaijamerkki

Vanha seteli ja muita outoja sattumuksia

 Ps. Olen pahoillani tästä myöhästymisestä !! Joudun myös siirtämään tuota arvostelun eräpäivää tämän viikon loppuun 24.6.21012.

Kävelin yhtenä päivänä pitkin Pariisin ruuhkaista katua. Aurinko porotti taivaan täydeltä ja hengittäminenkin kävi tuskaiseksi. Käännyin hetken mielijohteesta pienelle varjoisalle kujalle piiloon kuumuudelta. Nojasin karheaa seinää vasten ja huokaisin syvään - vihdoinkin hetki rauhassa. Seistyäni siinä jonkin aikaa tulin taas tajuihin ja katsoin ympärilleni. Olin tosiaan hyvin kapealla ja autiolla kadulla. Vähän matkan päässä oli ruuhkainen päätie, mutta tämä pieni kuja oli mukavan syrjässä kaikesta. Se oli juuri sopiva minulle.

Vilkaisin ohimennen maahan, ja pieni rypistynyt paperinpala kiinnitti huomioni. Poimin sen varovasti ja aloin tutkia sitä tarkemmin. Se oli vanha Englannin paperiraha. En ollut aivan varma, mutta epäilin sen olevan peräisin ainakin 1800-luvulta.  Miten se oli tänne joutunut? Olin niin häkeltynyt löydöstäni, että seisoin paikoillani tutkien rahaa varmaan yli 10 minuuttia. Laitoin lopulta sen taskuuni ja suunnistin takaisin kohti ruuhkaista katua. Mutta en mennytkään töihin, jonne olin alun perin matkalla, vaan päätin ottaa selvää mysteerirahan alkuperästä. Tunnistin aina mehukkaan seikkailun sellaisen lojuessa jalkojeni juurella.

Pujottelin määrätietoisesti ihmisten lomassa kulkiessani kohti päämäärääni – pientä antiikkiputiikkia. Eräs tuttuni oli siellä töissä, ja hän osaisi mahdollisesti arvioida rahan iän ja alkuperän. Pian tulinkin Josen puodille ja marssin innostuneena sisään. Paikka oli sopivasti tyhjillään. ”Jose!” karjahdin ja tuijotin tuttavaani palavasti silmiin. Lätkäisin vanhan setelin pöytään ja pidettyäni majesteetillisen taon jatkoin: ”Osaatko sanoa mitään tästä?” Jose näytti hieman kummastuneelta äkillisestä ryntäyksestäni, mutta raha kiinnitti pian hänenkin huomionsa. Hän kaivoi laatikosta pinsetit ja nosti rahan niillä varovasti pöydältä. Katsoin herkeämättä, kun hän pyöritteli seteliä ilmassa, haistoi sitä silloin tällöin ja vilkaisi sitä jopa mikroskoopilla. ”No?” kysyin malttamattomana, ”Osaatko sanoa mitään vai et?”

Oltuaan vuorostaan hyvän tovin hiljaa Jose nosti hitaasti katseensa minuun ja sanoi vakavalla äänellä: ”Mistä ikinä löysitkään tämän, vie se heti takaisin.” Yritin udella lisää mysteerisetelistä, mutta sain Josesta irti vain sen verran, että raha oli jotenkin noiduttu ja tulisi aiheuttamaan omistajalleen outoja sattumuksia. Tämän jälkeen hänellä oli kova hinku päästä minusta ja rahastani eroon ja hän lähestulkoon hääti minut kaupastaan. Riskinkaihtajat olisivat varmaan jo tässä vaiheessa polttaneet rahan tuhannen päreiksi ja viskanneet tuhkat aavalle merelle, mutta minua setelin arvoitus vain kiehtoi lisää. Olisikohan se peräisin jonkun vanhanajan merirosvon saaliista? Vai olisiko se kenties kuulunut noidalle? Mietittyäni hetken, kuinka naurettavilta ajatukseni kuulostivatkaan, purskahdin nauruun.

Olin jo lähtenyt Josen puodista ja kävellyt takaisin päätielle. Naureskelin siinä itsekseni, kun ohikulkeva mies pysähtyi yhtäkkiä viereeni ja katsoi minua kuin jotain hirviötä. ”Mies, joka syöksee tulta!” hän huusi pelonsekaisella äänellä. Pian muutkin ohikulkijat pysähtyivät tuijottamaan. Häkeltyneenä tapahtuneesta lopetin nauramisen ja huomasin kymmeniä minuun kiinnittyneitä silmäpareja. ”Tee se uudestaan!” joku heistä sanoi.  Katselin heitä sanattomana. Sitten aloin tarkastella itseäni huomaamatta mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Huomasin maassa kuitenkin mustan läikän, aivan kuin polttojäljen. Tutkin sitä lähempää, ja se näytti hyvin tuoreelta. Joku ihmisjoukosta huomasi katseeni ja kysyi ”Miten sinä teit tuon?” Siinä vaiheessa ymmärsin, että olin jotenkin aiheuttanut läiskän. Mutta miten? Naurahdin hieman ahdistuneena ja pieni tulilieska pakeni suustani. Nojasin kauhistuneena seinää vasten ja käänsin katseeni ällistyneeseen ihmisjoukkoon. He osoittelivat kilpaa minua ja ilmassa vielä näkyvää ohutta savuvanaa.

Työnsin uteliaat katselijat pois tieltä ja juoksin, minkä jaloistani pääsin. En keksinyt juuri tapahtuneelle muuta selitystä, kuin että olisin unessa. Niin sen täytyi olla - näin oikein pahaa painajaista. Hetken juostuani pysähdyin hengähtämään. Voiko unessa hengästyä? Pian muistin kuitenkin taskussani olevan mysteerirahan ja laskin päässäni yhteen yksi plus kaksi. Oliko vanha Jose tosiaan oikeassa? En ollut ikinä uskonut mihinkään yliluonnolliseen, joten tuollaisen taikasetelin olemassaolo järkytti lievästi sanottuna maailmankuvaani. Kaivoin rahan esiin ja tarkastelin sitä varovasti. Olikohan sillä jokin tehtävä, vai olikohan se vain noiduttu? En kerinnyt saada vastausta mietteisiini, kun valtava norsu rymisteli ohitseni. Kiljaisin säikähdyksestä ja juoksin vastakkaiseen suuntaan. ”Katso äiti, kaksi elefanttia”, joku pikkupoika kommentoi tilannetta. Ihmettelin ensin, mitä poika tarkoitti, mutta huomasin pian kauhukseni, että olin näköjään itsekin norsu. Päästin kauhuhuudon, mutta se kuulosti enemmänkin elefantin hätähuudolta – kirjaimellisesti. Oudointa oli, että näytin norsulta, mutta tunsin olevani ihan oma itseni. Viimeistään siinä vaiheessa aloin epäillä mielenterveyttäni.

Juoksin hädissäni vielä yhden korttelinvälin. Sitten juuri kun olin ylittämässä tietä, kompastuin kadunkiveykseen ja mätkähdin suoraan naamalleni keskelle autotietä. Onneksi suojatietä lähestyvä auto kerkesi pysähtyä viime hetkellä. ”Pois tieltä, la idiote!” vihainen kuski huusi minulle. Nousin äkkiä ylös ja kävelin kadun vastakkaiselle puolelle pienen katoksen alle turvaan. Kuskin reaktiosta päätellen olin taas ihan oman itseni näköinen. Huokaisin syvään ja mietin kuumeisesti, mitä tekisin seuraavaksi. Missään ei tuntunut olevan enää järkeä.

Rahasta oli todella päästävä eroon. Mutta miten? En voisi mitenkään enää löytää pientä sivukujaa, josta setelin poimin. Ehkä ei ollut väliä, mihin sen jättäisin? Kävelin rivakasti vähän matkaa eteenpäin ja nähtyäni maassa kerjäläisen annoin rahan kiireesti hänelle. Kerjäläinen ei kuitenkaan reagoinut aivan odotetulla tavalla: ”En minä sentään roskia kaipaa!” hän huusi ärtyneenä ja viskasi minulle mädäntyneen banaaninkuoren. Otin vaistomaisesti kopin, ja siinä samassa kuori muuttui taas tutuksi seteliksi. Ei voinut olla totta. Enkö pääsisi rahasta koskaan eroon? Kävelin vielä eteenpäin katsellen levottomasti ympärilleni etsien roskista. Pian löysinkin sen ja tungin rahan mahdollisimman syvälle roskapönttöön. Kuulostelin hetken tilannetta pidättäen hengitystäni jännityksestä. Mitään erikoista ei kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan, jolloin huokaisin helpotuksesta ja jatkoin varovasti matkaani.

Käveltyäni hetken kuulin outoja ääniä päässäni. Ne voimistuivat pikku hiljaa. ”Tule takaisin! Älä jätä minua tänne, kadut vielä!” äänet kuiskivat. En edes halunnut tietää, mistä ne kuuluivat, mutta minulla oli paha aavistus. Kuin riivattuna kävelin takaisin roskikselle ja aloin kaivaa seteliä sieltä. Joku ohikulkeva nainen vilkaisi minua. Hänen katseessaan oli sekoitus paheksuntaa ja sääliä, kun hän näki minun tonkivan roskista. Löydettyäni rahan lähdin kiireesti pois, etten saisi mitään dyykkarin mainetta. Seteli lepäsi kädessäni viattoman näköisenä ja hiljaa. Olinkohan kuvitellut koko jutun? Ei, valitettavasti se oli totisinta totta. Kävelin eteenpäin toivottomana puristaen seteliä kädessäni. En ikinä pääsisi siitä eroon.

Juuri, kun harkitsin kaivoon hyppäämistä päästäkseni eroon saatanallisesta rahastani, seteli haihtui käsistäni. Se vain haihtui, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jäin ajatuksissani seisomaan häkeltyneenä paikalleni keskelle ruuhkaista katua, ja tunsin yllättäen kosketuksen olkapäilläni: "Anteeksi nuori mies, onko kaikki hyvin?" Käännyin ääntä kohti ja näin edessäni kauniin nuoren naisen. Hänen hymynsä oli kuin enkelillä, ja tuuli leikitteli hurmaavasti hänen hennoilla hiuksillaan. Naisen katse oli kuitenkin aivan lumoava. Hänen kauniissa silmissään oli kuitenkin tutunoloinen häivähdys. Ne olivat vihreät. Rahanvihreät.

we<3it

Kunnes rakkaus heidät yhdistää

Olipa kerran kylä nimeltä Äärellinen. Kylän vieressä oli metsä nimeltä Ääretön. Metsä oli siitä erikoinen, että siellä saattoi kulkea miten tahtoi, mutta jos yritit palata takaisin omia jälkiäsi kulkemiisi paikkoihin, tuskin onnistuit. Silti metsään ei eksynyt kovin moni, kaikki löysivät vaivattomasti takaisin Äärelliseen.

 Säännölle on kuitenkin aina olemassa poikkeus, ja niin tässäkin tarinassa. Jos joskus joku sattui löytämään takaisin paikkaan, jossa jo oli kulkenut, oli hän jo auttamattomasti eksyksissä eikä tietä edelliseen enää ollut. Nämä erityiset yksilöt olivat kadottaneet itsensä, ja ainoa mitä heille jäi jäljelle, oli paikka, jonne he uudestaan löysivät.

Sattuipa kerran, että Velma käveli metsässä. Hän käveli polkuja ja pitkospuita ristiin rastiin yrittäen näin sekoittaa omat ajatuksensa. Tämä ei tietenkään onnistunut, sillä jos jonkin asian tahtoo unohtaa, se mitä luultavimmin pysyy mielessä kuin mustikkatahra valkeissa lakanoissa.

Velma saapui pienen, lumpeita kannattelevan lammen rantaan, ja huomasi vastarannalla olevan puistonpenkin. Hän hämmästyi, ja käveli rantaviivaa pitkin penkin luo. Hän kokeili sen kosteaa pintaa sormenpäällään – kyllä, se todella oli puistonpenkki. Hetken aikaa hän mietti, miten outoa oli löytää metsästä jotain ihmisen rakentamaa. Sitten hän tajusi, ja hänen henkensä salpautui. Joku oli löytänyt lammen, palannut mukanaan rakennustarvikkeet ja lopulta rakentanut penkin. Penkki todella näytti kuuluvan nimenomaan sen lammen rantaan eikä minnekään muualle. Tuskinpa kukaan kantaisi mukanaan penkkiä ajatuksenaan jättää se jonnekin, jonne ei enää koskaan palaisi. Mitä ilmeisimmin joku oli käynyt paikassa ainakin kahdesti – tai kuka tietää kuinka monesti? Poikkeus oli istunut tällä penkillä.

Velma istui penkille, ja hetki tuntui melkein hengelliseltä. Hän katseli kaunista kukkivaa lammikkoa, siveli penkin sileää viileää pintaa, ja sitten – hänen omat ajatuksensa saivat hänet jälleen kiinni. Silloin hän nousi säpsähtäen, kaivoi pehmeään santaan kuopan ja hautasi ajatuksensa. Sitten hän käveli pois, suomatta edes yhtä pientä katsetta yksinäiseen penkkiin lummelammen rannassa.

Annan sydän oli palaa läpi hänen rinnastaan, niin paljon hän rakasti. Hän ja Velma kävelivät käsi kädessä yhtä Äärellisen rajallisista hiekkateistä. Hänen kättään kihelmöi ja sydän hakkasi lämpöään vasten vallattomia kylmiä väreitä. Ja silti hän tiesi turhankin hyvin, ettei käsikynkkä merkinnyt Velmalle mitään muuta kuin ystävyyttä. Ei toinen tyttö voi rakastaa toista tyttöä. Ja silti Anna teki niin salaa sisimmässään.

Hän katsoi Velmaa, jonka katse harhaili paikasta toiseen kuin hiiren askelin, pelokkaasti ja nopeasti. Velma näytti päivä päivältä ahdistuneemmalta, ja nyt hän oli lähestulkoon lopettanut puhumisen. Annaa pelotti, että hän menettäisi Velman vähä vähältä, ja että jonain aamuna hän heräisi päivään, jolloin Velma ei enää olisi lainkaan hänen – päivään, jolloin Velmaa ei enää olisi lainkaan. Ja salaa mielessään Anna mietti, johtuiko ystävän käytös hänestä.

He saapuivat risteykseen, jossa heidän oli määrä erota. Heidän sormensa hiipivät pois toistensa lomasta viivytellen – kumpi irrottaa otteensa ensin?  

– Näemmekö me huomenna? Anna kysyi ja katsoi Velman kauniita kasvoja kunnes tämän hysteerinen katse osui hänen omaansa. Hetkeksi katseet pysähtyivät toisiinsa.  – Mennään vaikka uimaan?

Velma ei vastannut. Hän irrotti sormensa Annan kädestä, irrotti katseensa ja lähti kävelemään ripeästi omaa tietään. Tietämättään Velma irrotti myös Annan sydämen ja polki sen jalkoihinsa.

Velma juoksi Äärettömässä ja etsi pakokauhun vallassa omaa lampeaan. Hän oli löytänyt sinne lukemattomia kertoja, miksei tälläkin kertaa. Hän yritti juosta karkuun omia ajatuksiaan, mutta aina ne saivat hänet kiinni. Ne repivät hänen pellavamekkonsa helmaa, tarttuivat hiuksiin, purivat terävät hampaansa hänen jalkoihinsa ja lopulta kaatoivat hänet maahan. Hän huusi niin kovaa kuin pystyi, ettei olisi kuullut niiden kuiskivan hänen korvaansa.

Hän näki mekkonsa helman olevan ruskeassa liejussa, käsiensä painuvan tuttuun santaan. Hän oli löytänyt perille. Hän nousi seisomaan, juoksi penkkinsä juo, kaivoi maan sen vierestä auki ahnain kourallisin ja lysähti sitten sen päälle. Kivuliaasti hän vuodatti kyynelten siivittämät ajatuksensa kuoppaan, jotka pehmeä maa imi itseensä.

Velma kampesi itsensä ylös ja istahti penkille. Hän katsoi lampea ja mietti kuinka syvä se mahtoi olla. Hän katsoi itseään ja mietti kuinka syvällä hän mahtoi jo olla. Kuinka paljon syvemmälle hän vielä painuisi, ennen kuin ei enää jaksaisi?

Hän oli miettinyt sitä joka kerta istuessaan lammen ääressä. Kuinka helppo ratkaisu se olisi, helpompi kaikille. Mutta tämän illan jälkeen miettiminen ei enää riittänyt. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Hän nousi tutiseville jaloilleen, riisui likaisen mekkonsa, kengät, sukat, alusvaatteet. Hän käveli lampeen ja painoi päänsä pinnan alle. Kukaan ei koskaan saisi tietää hänen syntistä salaisuuttaan. Hänen kohtalonsa tulisi olemaan arvoitus kaikille.

Anna odotti katsoen ulos keittiön ikkunasta, sitten taas seinäkelloa. Kellon viisarit lähestyivät jo aamu neljää eikä häntä vieläkään näkynyt. Koko kylä oli hälytetty etsimään häntä, kaikissa naapureissa vaimot odottivat miehiään palaavaksi, peläten suru-uutisia, ei kai taas yksi lapsistamme ollut jättänyt meitä? Anna muisti hyvin viime kerran, ja paniikki piti kiinni hänen kurkustaan. Hän ei kestäisi taas uutta menetystä.

Sitten takaovelta kuului rapinaa, kun avain kääntyi lukossa hyvin hitaasti ja hiljaa. Anna säntäsi eteisen kautta tupaan ja näki oven avautuvan.

- Missä helvetissä sinä nuori neiti olet ollut? hän melkein huusi.

Velman kalpeat kasvot olivat pelokkaat ja syylliset. Annan ankara katse kuitenkin heltyi, kun hän huomasi missä kunnossa tyttö oli. Kyyneleet ja hiki kimalsivat tämän poskilla, vaaleat vaatteet olivat tomun ja mudan peitossa, polvet olivat ruhjeilla. – Mitä on tapahtunut?

Velma oli vaiti ja painautui Annan syliin. Hän tärisi ja pian nyyhkytys yltyi kimeäksi itkuksi. Anna irrottautui halauksesta, otti otteen Velman kasvoista, pakotti tämän katsomaan itseään. – Mitä on tapahtunut? hän toisti.

- Äiti… anna anteeksi.

- Olitko sinä taas Äärettömässä?

Tyttö nyökkäsi ja pyyhki kasvojaan syyllisen näköisenä. Hänen silmänsä liikkuivat nopeaan tahtiin kuin hän ei olisi halunnut kohdistaa katsettaan mihinkään. Tämä käytös oli Annalle liiankin tuttua.

- Mikä helvetti siinä metsässä oikein kiehtoo? Enkö minä ole sanonut sinulle tuhansia kertoja, miten petollinen paikka se on! Enkö minä ole kertonut, miten tädillesi kävi? Pitääkö sinun uhmata sitä ainoaa sääntöä, jonka sinulle olen ikinä asettanut?

- Tiedän, äiti, pyysin jo anteeksi. Mutta minä…

- Sinä mitä?

- Siellä on jotain. Joku tyttö. Siellä on tapahtunut jotain. Siellä oli revittyjä vaatteita. Maa oli ihan myllätty. Joku on tehnyt jotain jollekin tytölle. En voinut vain kääntyä ja palata. Ties vaikka se tyttö olisi vahingoittunut ja tarvinnut apua.

- Kuka tyttö? Missä sinä olet ollut? Anna kysyi hädissään.

- Siellä oli, siis metsässä, oli lampi. Löysin sieltä penkin, jota vasten lepatti valkoinen mekko. Kaukaa katsoen luulin, että siinä istui joku, ja menin lähemmäs. Mutta sitten näinkin, että ne olivat vain vaatteita. Mutta eihän vaatteet voinut joutua sinne yksinään. Siellä on ollut joku, äiti. Joku tyttö. Sitten huomasin, että vaatteet olivat ihan revityt ja kuraiset, sitten huomasin maan olevan ihan myllätty. Ajattelin, että joku on hyökännyt tytön kimppuun ja tehnyt sille jotain pahaa.

Annan katse valpastui. Ei kai? Hänen sydämensä muljahti ikävästi rinnassa.

- Millaiset vaatteet, Velma? hän kysyi yrittäen pysyä tyynenä.

Silloin Velma otti selästään repun, ja avasi sen napit. – Minä otin ne mukaan, että joku uskoisi minua.

Annan hengitys salpautui, kun hänen tyttärensä kaivoi repustaan haalistuneen ja rispaantuneen valkean mekon. Hän muisti, miltä pellava oli tuntunut. Hän muisti, miten se oli liikkunut tuulessa heidän kävellessään käsi kädessä kotiin pitkin hiekkatietä. Hän muisti, miltä se näytti, kun Velma juoksi se yllään pois hänen luotaan viimeisen kerran.

- En.. En ole koskaan nähnyt tuota kenenkään päällään. Se kuuluu varmaan jollekin toisesta kylästä. Se ei kuulu meille.

- Mutta äiti! Sille tytölle on tapahtunut jotain! Meidän täytyy ilmoittaa jollekin!

- Hyvä on, niin täytyy. Mutta miten me edes löydämme sinne, missä se lampi sitten onkaan? Sinä tiedät, millainen metsä se on.

Velma näytti tajuavan asian mahdottomuuden itsekin. Epätoivo valtasi hänen kasvonsa. – Mutta täytyy meidän jotain tehdä! Yritetään edes.

- Hyvä on, kulta, mutta ei nyt. Mene sinä nukkumaan, olet varmaan todella väsynyt. Minä lähden etsimään isääsi, ja muita kyläläisiä.

- Missä he ovat?

- Etsivät sinua.

- Anteeksi, äiti. En minä tarkoittanut huolestuttaa ketään.

- Tiedän. Mene nyt.

Anna ei tiedä, mitä hän yritti. Hän käveli pitkin hämäriä polkuja eikä tiennyt, minne oli menossa tai mistä oli tulossa. Hän kannatteli mekkoa käsissään kuin siinä olisi maannut pieni, veltto ruumis. Hänen sydämensä oli pakahtua. Vuosikausia, joka ikinen päivä häntä oli riivannut kysymys Velman kohtalosta. Nyt kun hän oli saanut tämän pienen vihjeen, hän ei voinut lopettaa. Hän ei voisi elää itsensä kanssa, jos jättäisi asian tähän.

 Kertaakaan hän ei ollut ajatellut, että Velmalle oli tehty jotain pahaa. Hän oli ollut ihan varma, että hänen ystävänsä oli kadonnut tahallaan. Anna oli ollut viimeinen, kuka hänet oli nähnyt, ja nähtyään tämän hysteerisen katseen hän oli täysin varma, että Velma oli päättänyt lähteä. Joka ikinen päivä hän oli syyttänyt itseään, että oli päästänyt irti tämän kädestä, ettei ollut sanonut ääneen sitä mitä aikoi. Joka ikinen päivä hän syytti itseään niistä syntisistä ajatuksista, joita hän oli ajatellut Velmasta. Joka ikinen päivä hän oli syyttänyt itseään siitä epätoivosta, joka valtasi kyläläisten mielet.

 Hän yritti päästä irti näistä ajatuksista, ne eivät auttaneet häntä nyt yhtään. Hän pyrähti juoksuun päästäkseen ajatuksiaan karkuun. Yhtäkkiä hänen jalkansa kastuivat ja hän luuli astuneensa rapakkoon. Sitten hän tajusi olevansa lammen rannassa, ja perääntyi nopeasti pari askelta. Hän ei nähnyt penkkiä, kun oli niin pimeää. Oliko hän oikealla lammella?

 Pelon ja kauhun sekaisin ajatuksin hän alkoi kiertää lampea askel kerrallaan. Hän pelkäsi, että seuraavalla askeleella hän näkisi penkin, tai mikä pahempaa, rakkaansa. Hän kuuli sydämen sykkeen voimakkaana jyskeenä omissa korvissaan, ja hänen ihokarvansa nousivat pystyyn. Ei vanha sydän kestä tällaista jännitystä, hän ajatteli.

Sitten penkki todella lipui hänen näkökenttäänsä. Hän käveli sen luokse, ja näki myllätyn maan jalkojensa juuressa. Hän näki osittain kovettuneen käden jäljen mudassa. Pieni käsi, jonka lomassa hänen sormensa joskus olivat olleet.

Hänen silmiinsä kohosi kyyneleet eikä hän saanut enää henkeä. Hänen oli pakko käydä istumaan märälle ja limaiselle puupenkille. Hänellä oli niin ikävä. Hän rakasti niin paljon. Häntä pelotti. Turhautuneena hän alkoi potkia maata penkin edessä. Hän potki hajalle kivettyneen kämmenenjäljen, hän yritti kadottaa todistusjäljet rakkaansa viimeisistä hetkistä. Tämän jälkeen hän palaisi kotiin, eikä enää koskaan löytäisi tänne. Hän voisi teeskennellä, ettei olisi täällä koskaan käynytkään. Potku potkun perään siivitti hänen tomeraa ja päättäväistä järkeilyään. Menettelemällä näin hän turvaisi aviomiehensä ja tyttärensä onnen eikä minkään tarvitsisi muuttua.

Sitten lammen peilityyni pinta alkoi väreillä, vaikkei metsässä tuullut lainkaan. Kuun hohde väreilevää vettä vasten oli täyttä hopeaa. Hän oli potkaissut santaa liian syvältä, ja haudatut ajatukset pääsivät vaeltamaan. 

En voi itselleni enää mitään. Olen yrittänyt ja yrittänyt, mut tämä tunne ei katoa mihinkään. En voi enää nähdä Annaa, pelkään mitä teen tai sanon. Tää on niin väärin. Mä olen sairas. Mä en selviä hengissä tästä. 

Me oltiin tänään uimassa hiekkasärkällä. Mun keho oli tulessa, kun se otti vaatteet pois ja kahlas veteen. Synti paloi minussa, kun katsoin sitä. Ei se ole oikein, mut en mahda itselleni mitään. Mä tekisin mitä vain etten mä tuntis näin. Mua pelottaa niin paljon, että se sais tietää mitä tunnen sitä kohtaan. Mua pelottaa, ettei se enää olis yhtään mun, jos se sais tietää. Jos kukaan sais tietää. Tällaiset ihmiset pakotetaan metsään eikä niiden anneta tulla takaisin. 

En kestä enää. Se piti mua kädestä kun me käveltiin kotiin. Mun sydän paloi ja keho jäätyi kun se kosketti. Mä en voi enää ikinä nähdä sitä. En katsonut sitä enää edes silmiin, niin paljon mua pelotti että se näkee miten mun silmät syö sitä. Tein päätöksen ja juoksin pois. En enää mene takaisin. 

Mä rakastan Annaa niin paljon, että järki lähtee. Niin paljon, että mä en voi enää olla. Kunnes rakkaus heidät erottaa. Väärä rakkaus. Mä olen saasta, joka pitää poistaa maailmasta. Vaikka kaikki tuleekin surulliseksi ja etsii mua, en voi palata kotiin. Miten syvä tuo lampi mahtaa olla? Kuinka syvällä mä itse jo olen? En enää pääse pintaan. Mä rakastan sitä. Liikaa. 

Anna näki tytön hahmon lammen toisella puolella. Kuun viimeinen hohde osui hänen pellavamekkoonsa. Velma. Tyttö lähti vaeltamaan lammen reunaa kohti Annaa. Hitain askelin hän lähestyi, tunnustellen. Anna nousi seisomaan.

- Velma, Anna sanoi, melkein huusi. Velma pysähtyi paikalleen.

- Arvasin että tulisit tänne. Minä tiesin.

- Mikset sinä sanonut ikinä mitään? Olit vain hiljaa ja katosit päivä päivältä. Jos olisin tiennyt, niin… Jos olisin tiennyt niin kaikki olisi toisin. Joka ikinen päivä halusin sanoa, miten tunsin. Jos vain olisit kertonut, niin näin ei olisi käynyt. Ja koko tämän ajan minä olen syyttänyt itseäni. Olisit sanonut!

Annan silmät täyttyivät kyynelistä. Yhdessä hetkessä koko hänen elämänsä oli kääntynyt ympäri. Hän ei voisi palata. Hän ei voisi kohdata aviomiestään, tytärtään, kyläläisiä. Itseään. Yhtäkkiä hän tajusi, ettei paluuta entiseen enää olisi. Arvoitus Velman kohtalosta oli nyt hänen edessään, kuopassa hänen jalkojensa edessä, se seisoi vastarannalla ja katsoi suoraan Annan silmiin. Arvoitus, jota hän oli kysynyt, etsinyt ja pakoillut kaksi vuosikymmentä.

 Yhtäkkiä hän muisti varoittavan sadun, jonka hän oli lapsena kuullut äitinsä kertovan hänelle, ja jonka hän aikanaan kertoi omalle lapselleen. Nämä erityiset yksilöt olivat kadottaneet itsensä, ja ainoa mitä heille jäi jäljelle, oli paikka, jonne he uudestaan löysivät. Hän oli löytänyt uudestaan Velmansa, ja ainoa mitä hänelle jäi jäljelle, oli Velma.

 Hän mietti hetken, kunnes tajusi ettei siinä ollut enää mitään mietittävää. Ei hän enää voisi perääntyä, lähteä pois. Vaikka tämä olisikin täysin järjetöntä, ei hän voinut muuta. Hän oli tehnyt päätöksen jo ennen kuin ymmärsi sen. Hän peitti kuopan jalkojensa juuressa. Se kuoppa tiesi nyt, mitä tulisi tapahtumaan eikä hän halunnut, että kukaan saisi sitä koskaan tietää. Sitten hän riisui vaatteensa, kappale kerrallaan, ja ripusti ne penkille. Sitten hän katsoi omaa Velmaansa, joka yhä edelleen seisoi lammen toisella puolella. Anna otti askeleen ja hänen varpaansa kastuivat. hän sulki silmänsä, käveli lampeen ja painoi päänsä pinnan alle. Kukaan ei koskaan saisi tietää heidän syntistä salaisuuttaan. Heidän kohtalonsa tulisi olemaan arvoitus kaikille. 

Rannalla tyttö juoksi sinne, missä Anna äsken oli ollut.

- Äiti?

Kun hän palasi kotiin, hän ei sanonut näkemäänsä kenellekään. Hän ei koskaan enää palannut lammelle. Heidän kohtalonsa tulisi olemaan arvoitus kaikille.