Vanha seteli ja muita outoja sattumuksia

 Ps. Olen pahoillani tästä myöhästymisestä !! Joudun myös siirtämään tuota arvostelun eräpäivää tämän viikon loppuun 24.6.21012.

Kävelin yhtenä päivänä pitkin Pariisin ruuhkaista katua. Aurinko porotti taivaan täydeltä ja hengittäminenkin kävi tuskaiseksi. Käännyin hetken mielijohteesta pienelle varjoisalle kujalle piiloon kuumuudelta. Nojasin karheaa seinää vasten ja huokaisin syvään - vihdoinkin hetki rauhassa. Seistyäni siinä jonkin aikaa tulin taas tajuihin ja katsoin ympärilleni. Olin tosiaan hyvin kapealla ja autiolla kadulla. Vähän matkan päässä oli ruuhkainen päätie, mutta tämä pieni kuja oli mukavan syrjässä kaikesta. Se oli juuri sopiva minulle.

Vilkaisin ohimennen maahan, ja pieni rypistynyt paperinpala kiinnitti huomioni. Poimin sen varovasti ja aloin tutkia sitä tarkemmin. Se oli vanha Englannin paperiraha. En ollut aivan varma, mutta epäilin sen olevan peräisin ainakin 1800-luvulta.  Miten se oli tänne joutunut? Olin niin häkeltynyt löydöstäni, että seisoin paikoillani tutkien rahaa varmaan yli 10 minuuttia. Laitoin lopulta sen taskuuni ja suunnistin takaisin kohti ruuhkaista katua. Mutta en mennytkään töihin, jonne olin alun perin matkalla, vaan päätin ottaa selvää mysteerirahan alkuperästä. Tunnistin aina mehukkaan seikkailun sellaisen lojuessa jalkojeni juurella.

Pujottelin määrätietoisesti ihmisten lomassa kulkiessani kohti päämäärääni – pientä antiikkiputiikkia. Eräs tuttuni oli siellä töissä, ja hän osaisi mahdollisesti arvioida rahan iän ja alkuperän. Pian tulinkin Josen puodille ja marssin innostuneena sisään. Paikka oli sopivasti tyhjillään. ”Jose!” karjahdin ja tuijotin tuttavaani palavasti silmiin. Lätkäisin vanhan setelin pöytään ja pidettyäni majesteetillisen taon jatkoin: ”Osaatko sanoa mitään tästä?” Jose näytti hieman kummastuneelta äkillisestä ryntäyksestäni, mutta raha kiinnitti pian hänenkin huomionsa. Hän kaivoi laatikosta pinsetit ja nosti rahan niillä varovasti pöydältä. Katsoin herkeämättä, kun hän pyöritteli seteliä ilmassa, haistoi sitä silloin tällöin ja vilkaisi sitä jopa mikroskoopilla. ”No?” kysyin malttamattomana, ”Osaatko sanoa mitään vai et?”

Oltuaan vuorostaan hyvän tovin hiljaa Jose nosti hitaasti katseensa minuun ja sanoi vakavalla äänellä: ”Mistä ikinä löysitkään tämän, vie se heti takaisin.” Yritin udella lisää mysteerisetelistä, mutta sain Josesta irti vain sen verran, että raha oli jotenkin noiduttu ja tulisi aiheuttamaan omistajalleen outoja sattumuksia. Tämän jälkeen hänellä oli kova hinku päästä minusta ja rahastani eroon ja hän lähestulkoon hääti minut kaupastaan. Riskinkaihtajat olisivat varmaan jo tässä vaiheessa polttaneet rahan tuhannen päreiksi ja viskanneet tuhkat aavalle merelle, mutta minua setelin arvoitus vain kiehtoi lisää. Olisikohan se peräisin jonkun vanhanajan merirosvon saaliista? Vai olisiko se kenties kuulunut noidalle? Mietittyäni hetken, kuinka naurettavilta ajatukseni kuulostivatkaan, purskahdin nauruun.

Olin jo lähtenyt Josen puodista ja kävellyt takaisin päätielle. Naureskelin siinä itsekseni, kun ohikulkeva mies pysähtyi yhtäkkiä viereeni ja katsoi minua kuin jotain hirviötä. ”Mies, joka syöksee tulta!” hän huusi pelonsekaisella äänellä. Pian muutkin ohikulkijat pysähtyivät tuijottamaan. Häkeltyneenä tapahtuneesta lopetin nauramisen ja huomasin kymmeniä minuun kiinnittyneitä silmäpareja. ”Tee se uudestaan!” joku heistä sanoi.  Katselin heitä sanattomana. Sitten aloin tarkastella itseäni huomaamatta mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Huomasin maassa kuitenkin mustan läikän, aivan kuin polttojäljen. Tutkin sitä lähempää, ja se näytti hyvin tuoreelta. Joku ihmisjoukosta huomasi katseeni ja kysyi ”Miten sinä teit tuon?” Siinä vaiheessa ymmärsin, että olin jotenkin aiheuttanut läiskän. Mutta miten? Naurahdin hieman ahdistuneena ja pieni tulilieska pakeni suustani. Nojasin kauhistuneena seinää vasten ja käänsin katseeni ällistyneeseen ihmisjoukkoon. He osoittelivat kilpaa minua ja ilmassa vielä näkyvää ohutta savuvanaa.

Työnsin uteliaat katselijat pois tieltä ja juoksin, minkä jaloistani pääsin. En keksinyt juuri tapahtuneelle muuta selitystä, kuin että olisin unessa. Niin sen täytyi olla - näin oikein pahaa painajaista. Hetken juostuani pysähdyin hengähtämään. Voiko unessa hengästyä? Pian muistin kuitenkin taskussani olevan mysteerirahan ja laskin päässäni yhteen yksi plus kaksi. Oliko vanha Jose tosiaan oikeassa? En ollut ikinä uskonut mihinkään yliluonnolliseen, joten tuollaisen taikasetelin olemassaolo järkytti lievästi sanottuna maailmankuvaani. Kaivoin rahan esiin ja tarkastelin sitä varovasti. Olikohan sillä jokin tehtävä, vai olikohan se vain noiduttu? En kerinnyt saada vastausta mietteisiini, kun valtava norsu rymisteli ohitseni. Kiljaisin säikähdyksestä ja juoksin vastakkaiseen suuntaan. ”Katso äiti, kaksi elefanttia”, joku pikkupoika kommentoi tilannetta. Ihmettelin ensin, mitä poika tarkoitti, mutta huomasin pian kauhukseni, että olin näköjään itsekin norsu. Päästin kauhuhuudon, mutta se kuulosti enemmänkin elefantin hätähuudolta – kirjaimellisesti. Oudointa oli, että näytin norsulta, mutta tunsin olevani ihan oma itseni. Viimeistään siinä vaiheessa aloin epäillä mielenterveyttäni.

Juoksin hädissäni vielä yhden korttelinvälin. Sitten juuri kun olin ylittämässä tietä, kompastuin kadunkiveykseen ja mätkähdin suoraan naamalleni keskelle autotietä. Onneksi suojatietä lähestyvä auto kerkesi pysähtyä viime hetkellä. ”Pois tieltä, la idiote!” vihainen kuski huusi minulle. Nousin äkkiä ylös ja kävelin kadun vastakkaiselle puolelle pienen katoksen alle turvaan. Kuskin reaktiosta päätellen olin taas ihan oman itseni näköinen. Huokaisin syvään ja mietin kuumeisesti, mitä tekisin seuraavaksi. Missään ei tuntunut olevan enää järkeä.

Rahasta oli todella päästävä eroon. Mutta miten? En voisi mitenkään enää löytää pientä sivukujaa, josta setelin poimin. Ehkä ei ollut väliä, mihin sen jättäisin? Kävelin rivakasti vähän matkaa eteenpäin ja nähtyäni maassa kerjäläisen annoin rahan kiireesti hänelle. Kerjäläinen ei kuitenkaan reagoinut aivan odotetulla tavalla: ”En minä sentään roskia kaipaa!” hän huusi ärtyneenä ja viskasi minulle mädäntyneen banaaninkuoren. Otin vaistomaisesti kopin, ja siinä samassa kuori muuttui taas tutuksi seteliksi. Ei voinut olla totta. Enkö pääsisi rahasta koskaan eroon? Kävelin vielä eteenpäin katsellen levottomasti ympärilleni etsien roskista. Pian löysinkin sen ja tungin rahan mahdollisimman syvälle roskapönttöön. Kuulostelin hetken tilannetta pidättäen hengitystäni jännityksestä. Mitään erikoista ei kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan, jolloin huokaisin helpotuksesta ja jatkoin varovasti matkaani.

Käveltyäni hetken kuulin outoja ääniä päässäni. Ne voimistuivat pikku hiljaa. ”Tule takaisin! Älä jätä minua tänne, kadut vielä!” äänet kuiskivat. En edes halunnut tietää, mistä ne kuuluivat, mutta minulla oli paha aavistus. Kuin riivattuna kävelin takaisin roskikselle ja aloin kaivaa seteliä sieltä. Joku ohikulkeva nainen vilkaisi minua. Hänen katseessaan oli sekoitus paheksuntaa ja sääliä, kun hän näki minun tonkivan roskista. Löydettyäni rahan lähdin kiireesti pois, etten saisi mitään dyykkarin mainetta. Seteli lepäsi kädessäni viattoman näköisenä ja hiljaa. Olinkohan kuvitellut koko jutun? Ei, valitettavasti se oli totisinta totta. Kävelin eteenpäin toivottomana puristaen seteliä kädessäni. En ikinä pääsisi siitä eroon.

Juuri, kun harkitsin kaivoon hyppäämistä päästäkseni eroon saatanallisesta rahastani, seteli haihtui käsistäni. Se vain haihtui, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jäin ajatuksissani seisomaan häkeltyneenä paikalleni keskelle ruuhkaista katua, ja tunsin yllättäen kosketuksen olkapäilläni: "Anteeksi nuori mies, onko kaikki hyvin?" Käännyin ääntä kohti ja näin edessäni kauniin nuoren naisen. Hänen hymynsä oli kuin enkelillä, ja tuuli leikitteli hurmaavasti hänen hennoilla hiuksillaan. Naisen katse oli kuitenkin aivan lumoava. Hänen kauniissa silmissään oli kuitenkin tutunoloinen häivähdys. Ne olivat vihreät. Rahanvihreät.

we<3it