Osallistujat

27.8.2012

Kirjoitan likapyykkini puhtaaksi


Marie katsoi valkeaa näyttöä, jossa vilkkui ilkeämielinen viiva. Syyttäen, ivaten, et sinä osaa, et sinä voi, et sinä kuitenkaan, tänäänkään. Marie kohottautui tuolissaan avatakseen pikkuikkunan pöytänsä takaa, otti ikkunalaudalta lasisen tuhkakupin eteensä ja sytytti savukkeen. Hetken hän katsoi kursorin tasaista mäkätystä, kunnes sai tarpeekseen ja meni ikkunan eteen, paremman puutteessa kohdisti katseensa alas talviselle kadulle, missä erinäisissä kokoonpanoissa ihmiset vaelsivat vastaanottamaan uuden vuoden. 

Lupasin itselleni, että kuiva kausi loppuisi tähän hetkeen, tähän iltaan, ja uusi vuosi herättäisi minut sanojen talviunesta. 

 Lähipubin suunnasta kuului iloista humalan sorinaa, naurua, huudahduksia - kutsuhuutoja minulle, Marie ajatteli. Hän katsoi pää kallellaan halpaa, yksinäistä viinipulloaan tietokoneen vieressä. Sen hienostunut Leo-leijona kehräsi hänelle, pysy täällä, tee mitä lupasit, älä anna nyt periksi. 

Jo kauan olen elänyt kuin boheemitaiteilija, omassa pienessä taiteilijaporukassani, tuoppi kädessä kantiksen peräloosissa, jointti huulessa, hiukset sekaisin, mieli vielä sekaisemmin. Uusille tuttavuuksille esittelen itseni kirjailijaksi. Ja milloin viimeksi minä olen edes kynää kädessä pidellyt?

Marie karisti tupakkaansa, katsoi taivaalle ja yritti miettiä, miten olikaan joutunut tällaiseen umpikujaan. Hänhän oli aina rakastanut kirjoittamista. Kun täti oli kysynyt kymmenvuotiaalta Marielta, mikä tästä tulisi isona, hän oli vastannut silmät kimmeltäen: maailman kuuluisin kirjailija, tietysti. Kun sama täti oli sanonut, ettei siinä ammatissa tienaa tarpeeksi elääkseen, Marie oli kieltäytynyt antamasta syntymäpäiväkakkua tai edes pahvilautasta.
Marie palasi pöytänsä ääreen, laittoi kädet puuskaan rintansa päälle ja alkoi miettiä asiaa ihan tosissaan. Miten hän nyt oli tässä jamassa, jo kuukausia tyhjän paperin kammoisena, vaikka kaikki oli aina sujunut kuin rasvattu. Ainekirjoituksen kiitettäviä pursunneet vihkot olivat vaihtuneet novelleihin nuorten lehdissä ja netissä, kekseliäät isänpäiväkorttien runot palkintokahvipaketeiksi valtakunnallisissa runokilpailuissa ja lopulta humoristinen novellin pätkä viiden sadan euron rahapalkinnoksi. Tällöin hän oli vienyt tädilleen paketin Presidenttiä ja kortin, jossa luki: Tienasin ite.
Miettiessään tuota esipuberteettista ehdottomuutta ja naiivia näyttämisenhalua, Marie ymmärsi. Tuolloin hän oli osannut käsitellä kritiikkiä. Se oli ollut kuin likaiset housut, jotka tarvitsivat vain tarpeeksi rajua nyrkkipyykkäystä puhdistuakseen. Sitten oli tullut Herra Punaviinitahra, joka ei niin vain lähtenytkään Marien valkeasta hameesta.
Marie tarvitsi toisen savukkeen, pienen kulauksen Leon karjuntaa. Kun hän oli viime syksynä päässyt opiskelemaan kirjoittamista, hänen odotuksensa olivat olleet korkeat. Vuosi tai pari ja hän olisi jo julkaissut esikoisensa, vähintään. Hän muisti, kuinka intohimoisesti oli kirjoittanut ensimmäistä palautettavaa kotitehtäväänsä koko yön pienessä opiskelija-asunnossaan, ja aamuauringon noustessa tiputtanut sen opettajansa postilokerikkoon. Tämän jälkeen hän oli mennyt nukkumaan kevyin mielin, suu onnesta venyneenä, ja herännyt paria tuntia myöhemmin elämänsä syvimpään painajaisuneen. 

- Mnjaa… Sanon nyt ihan suoraan Marie, tää on ihan jees, kaikin puolin mukava ja jotenkin pehmeä, mut… tää on ihan niinku Mariet, hieman tylsä, mauton, jos niin voi sanoa. Hyvä teksti olis ennemmin niin ku…  niinku Doris, jos tajuut. 

Murtuneena Marie-keksinä olin jättäytynyt kurssilta ja vaihtanut tieteelliseen kirjoittamiseen, jossa opettelin tarkasti kaikki harvardin systeemin pilkun paikat, jottei kukaan pääsisi vertaamaan minua Veeraan tai vaikkapa Dominoon.

Poltettuaan savukkeen hän katsoi vielä kerran Leoon, otti tuolissa mukavan asennon ja aloitti tuijotuskilpailun kursorin kanssa. Vuoden vaihtumiseen olisi vain vajaa tunti, hänellä oli kiire. 

Olipa kerran Marie, hän aloitti, mutta pyyhki sitten viimeisen sanan. Olipa kerran Doris, kaunis nuori neito. Hänellä oli vuotta nuorempi sisar, Marie, joka ei ollut mitään siskonsa rinnalla. Tai niin ihmiset kuvittelivat. 

Marie mietti. Mariet kyllä olivat hieman mauttomia, mutta jokaisen tarjoilulautaselta niitä löytyi. Jokainen tuntee paketin, etiketin, jokainen muistaa maun. Marie muisti, miten lapsena, kuinka kekseliästä, isovanhemmat toivat hänelle aina Marie-keksejä tullessaan käymään. Marie levitti päälle milloin marmeladia, milloin suklaatahnaa. Olisiko siinä ideaa, hän mietti. 

Ja niin kiltti, hyvätapainen ja kaunis Doris päätyi naimisiin naapurinpojan kanssa, kun taas Marie kiersi maailman suuria näyttämöitä, näytellen kameleontin lailla mitä erilaisimpia rooleja, saaden lopulta lempinimen alati uusiutuva Tabula Rasa. Loppu. 

Ei se kummoinen ollut, hän ajatteli, mutta Herra Punaviinitahra kyllä tajuaisi piikin. Hän tulosti tekstin, laittoi sen kirjekuoreen. Loman loputtua hän kävisi lähikiskalla, ostaisi paketillisen Marie-keksejä, veisi sen sekä kirjeen opettajainhuoneeseen odottamaan luentojen alkua. Hän myös ilmoittautui uudestaan luovan kirjoittamisen kurssille. 

Kahden viikon kuluttua hänelle tulisi sähköpostia. Luovan kirjoittamisen alkeiskurssille ilmoittautuneita hakijoita oli tällä kertaa enemmän kuin opiskelijakiintiö sallii. Valitettavasti emme tällä kertaa valinneet sinua. Hyvää alkanutta vuotta!

Viikon kuluttua siitä hän kuulisi ruokalassa, että Luovan kirjoittamisen alkeiskurssille oli vielä reilusti tilaa. Tällöin Marie tietäisi voittaneen, vapautuneen. Eikä hänen enää koskaan tarvitsisi istua kuukausikaupalla tyhjän word-tiedoston edessä kuunnellen kursorin ininää. Eikä hänen tarvitsisi enää koskaan pestä punaviinitahroja valkeasta hameestaan – hänhän joisi vain valkoviiniä.

1 kommentti:

Julledemus kirjoitti...

Apua, tää oli hyvä! Jäi vaivaamaan hirveästi, kun en ehkä ihan tajunnut jotain taka-ajatusta tarinasta. Pystyn kuitenkin itsekin samaistumaan Marieen ja hänen kursoriinsa :D Onko ehkä mahdollista kuulla, että oliko tässä takana jotain syvällisempää, joka ei auennut minulle? :)