Marie katsoi valkeaa näyttöä, jossa vilkkui ilkeämielinen
viiva. Syyttäen, ivaten, et sinä osaa, et sinä voi, et sinä kuitenkaan,
tänäänkään. Marie kohottautui tuolissaan avatakseen pikkuikkunan pöytänsä
takaa, otti ikkunalaudalta lasisen tuhkakupin eteensä ja sytytti savukkeen.
Hetken hän katsoi kursorin tasaista mäkätystä, kunnes sai tarpeekseen ja meni
ikkunan eteen, paremman puutteessa kohdisti katseensa alas talviselle kadulle,
missä erinäisissä kokoonpanoissa ihmiset vaelsivat vastaanottamaan uuden
vuoden.
Lupasin itselleni,
että kuiva kausi loppuisi tähän hetkeen, tähän iltaan, ja uusi vuosi herättäisi
minut sanojen talviunesta.
Lähipubin suunnasta
kuului iloista humalan sorinaa, naurua, huudahduksia - kutsuhuutoja minulle,
Marie ajatteli. Hän katsoi pää kallellaan halpaa, yksinäistä viinipulloaan
tietokoneen vieressä. Sen hienostunut Leo-leijona kehräsi hänelle, pysy täällä,
tee mitä lupasit, älä anna nyt periksi.
Jo kauan olen elänyt
kuin boheemitaiteilija, omassa pienessä taiteilijaporukassani, tuoppi kädessä
kantiksen peräloosissa, jointti huulessa, hiukset sekaisin, mieli vielä
sekaisemmin. Uusille tuttavuuksille esittelen itseni kirjailijaksi. Ja milloin viimeksi
minä olen edes kynää kädessä pidellyt?
Marie karisti tupakkaansa, katsoi taivaalle ja yritti
miettiä, miten olikaan joutunut tällaiseen umpikujaan. Hänhän oli aina
rakastanut kirjoittamista. Kun täti oli kysynyt kymmenvuotiaalta Marielta, mikä
tästä tulisi isona, hän oli vastannut silmät kimmeltäen: maailman kuuluisin
kirjailija, tietysti. Kun sama täti oli sanonut, ettei siinä ammatissa tienaa
tarpeeksi elääkseen, Marie oli kieltäytynyt antamasta syntymäpäiväkakkua tai
edes pahvilautasta.
Marie palasi pöytänsä ääreen, laittoi kädet puuskaan
rintansa päälle ja alkoi miettiä asiaa ihan tosissaan. Miten hän nyt oli tässä
jamassa, jo kuukausia tyhjän paperin kammoisena, vaikka kaikki oli aina sujunut
kuin rasvattu. Ainekirjoituksen kiitettäviä pursunneet vihkot olivat vaihtuneet
novelleihin nuorten lehdissä ja netissä, kekseliäät isänpäiväkorttien runot
palkintokahvipaketeiksi valtakunnallisissa runokilpailuissa ja lopulta humoristinen
novellin pätkä viiden sadan euron rahapalkinnoksi. Tällöin hän oli vienyt
tädilleen paketin Presidenttiä ja kortin, jossa luki: Tienasin ite.
Miettiessään tuota esipuberteettista ehdottomuutta ja
naiivia näyttämisenhalua, Marie ymmärsi. Tuolloin hän oli osannut käsitellä
kritiikkiä. Se oli ollut kuin likaiset housut, jotka tarvitsivat vain tarpeeksi
rajua nyrkkipyykkäystä puhdistuakseen. Sitten oli tullut Herra Punaviinitahra,
joka ei niin vain lähtenytkään Marien valkeasta hameesta.
Marie tarvitsi toisen savukkeen, pienen kulauksen Leon karjuntaa.
Kun hän oli viime syksynä päässyt opiskelemaan kirjoittamista, hänen
odotuksensa olivat olleet korkeat. Vuosi tai pari ja hän olisi jo julkaissut
esikoisensa, vähintään. Hän muisti, kuinka intohimoisesti oli kirjoittanut
ensimmäistä palautettavaa kotitehtäväänsä koko yön pienessä
opiskelija-asunnossaan, ja aamuauringon noustessa tiputtanut sen opettajansa
postilokerikkoon. Tämän jälkeen hän oli mennyt nukkumaan kevyin mielin, suu
onnesta venyneenä, ja herännyt paria tuntia myöhemmin elämänsä syvimpään
painajaisuneen.
- Mnjaa… Sanon nyt ihan suoraan Marie, tää on ihan jees,
kaikin puolin mukava ja jotenkin pehmeä, mut… tää on ihan niinku Mariet, hieman
tylsä, mauton, jos niin voi sanoa. Hyvä teksti olis ennemmin niin ku… niinku Doris, jos tajuut.
Murtuneena
Marie-keksinä olin jättäytynyt kurssilta ja vaihtanut tieteelliseen
kirjoittamiseen, jossa opettelin tarkasti kaikki harvardin systeemin pilkun
paikat, jottei kukaan pääsisi vertaamaan minua Veeraan tai vaikkapa Dominoon.
Poltettuaan savukkeen hän katsoi vielä kerran Leoon, otti
tuolissa mukavan asennon ja aloitti tuijotuskilpailun kursorin kanssa. Vuoden
vaihtumiseen olisi vain vajaa tunti, hänellä oli kiire.
Olipa kerran Marie, hän
aloitti, mutta pyyhki sitten viimeisen sanan. Olipa kerran Doris, kaunis nuori neito. Hänellä oli vuotta nuorempi
sisar, Marie, joka ei ollut mitään siskonsa rinnalla. Tai niin ihmiset
kuvittelivat.
Marie mietti. Mariet kyllä olivat hieman mauttomia, mutta
jokaisen tarjoilulautaselta niitä löytyi. Jokainen tuntee paketin, etiketin,
jokainen muistaa maun. Marie muisti, miten lapsena, kuinka kekseliästä,
isovanhemmat toivat hänelle aina Marie-keksejä tullessaan käymään. Marie
levitti päälle milloin marmeladia, milloin suklaatahnaa. Olisiko siinä ideaa,
hän mietti.
Ja niin kiltti,
hyvätapainen ja kaunis Doris päätyi naimisiin naapurinpojan kanssa, kun taas
Marie kiersi maailman suuria näyttämöitä, näytellen kameleontin lailla mitä
erilaisimpia rooleja, saaden lopulta lempinimen alati uusiutuva Tabula Rasa.
Loppu.
Ei se kummoinen ollut, hän ajatteli, mutta Herra
Punaviinitahra kyllä tajuaisi piikin. Hän tulosti tekstin, laittoi sen
kirjekuoreen. Loman loputtua hän kävisi lähikiskalla, ostaisi paketillisen
Marie-keksejä, veisi sen sekä kirjeen opettajainhuoneeseen odottamaan luentojen
alkua. Hän myös ilmoittautui uudestaan luovan kirjoittamisen kurssille.
Kahden viikon kuluttua hänelle tulisi sähköpostia. Luovan kirjoittamisen alkeiskurssille
ilmoittautuneita hakijoita oli tällä kertaa enemmän kuin opiskelijakiintiö
sallii. Valitettavasti emme tällä kertaa valinneet sinua. Hyvää alkanutta
vuotta!
Viikon kuluttua siitä hän kuulisi ruokalassa, että Luovan
kirjoittamisen alkeiskurssille oli vielä reilusti tilaa. Tällöin Marie tietäisi
voittaneen, vapautuneen. Eikä hänen enää koskaan tarvitsisi istua
kuukausikaupalla tyhjän word-tiedoston edessä kuunnellen kursorin ininää. Eikä hänen
tarvitsisi enää koskaan pestä punaviinitahroja valkeasta hameestaan – hänhän joisi
vain valkoviiniä.
1 kommentti:
Apua, tää oli hyvä! Jäi vaivaamaan hirveästi, kun en ehkä ihan tajunnut jotain taka-ajatusta tarinasta. Pystyn kuitenkin itsekin samaistumaan Marieen ja hänen kursoriinsa :D Onko ehkä mahdollista kuulla, että oliko tässä takana jotain syvällisempää, joka ei auennut minulle? :)
Lähetä kommentti