Osallistujat

26.11.2012

Kenellä on kaikki valta?

(pahoittelen sitä, että teksti huononee roimasti loppua kohden. Ideani oli todella laaja ja mielestäni hieno, mutta aika loppui kesken. Seliseli, mutta tarina kaipaa mielestäni pientä armonantoa : D)
Nyt

Se elokuvien surullisenkuuluisa tapa herätä: Ensin silmät raottuvat vähän, näkökenttä on sumea, mieli onnellisen unihiekan peitossa. Muutaman räpäytyksen jälkeen värit ja muodot alkavat selkiytyä. Muutama laiska räpäytys lisää ja yhtäkkiä silmät rävähtävät selkosenselälleen. Missä vitussa mä oon? Elokuvissa se voi olla hauska tapa aloittaa kohtaus, mutta tosielämässä… kaikkea muuta. Ja näin tulee tapahtumaan tarinamme anti-sankarittarelle, Rosannalle, aivan hetken kuluttua viereisessä makuuhuoneessa.
 Puoli tuntia sitten María heräsi onnellisena. Katsottuaan jääkaappiinsa hän tuumi hetken, puki ylleen eteisen lattialta sinne pikkutunneilla jättämänsä vaatteet ja lähti sitten äänettömästi asunnostaan. Tuttu kadunkulman kauppias oli tyrmistynyt, kun María osti tavallisen aamukahvin ja sanomalehden sijaan kokonaisen kassillisen aamiaistarvikkeita, mutta María selitti jotain erityisestä vieraasta, jonka kulttuuriin kuuluu iso aamiainen, voitko kuvitella? Kauppias iski Maríalle kannustavasti silmää ja kaksi tuntia myöhemmin koko katu tulisi tietämään, että meidän Maríallapa onkin nainen ameriikasta asti. Ikään kuin vain amerikkalaiset söisivät kunnon aamupalan. 
Nyt María ottaa kaapin perältä tarjottimen ja asettaa siihen loihtimansa pika-aamiaisen. Kurottautuessaan ottamaan hyllyltä espressokuppeja hän onnistuu tiputtamaan kyynärpäällään yhden sydänkuvioisen mehulasin. Lasi kolahtaa äänekkäästi tiskipöytään – herättäen näin myös Rosannan omaan henkilökohtaiseen painajaisuneensa - ja suuri punainen sydän menee tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi. Jos María kiinnittäisi enemmän huomiota tapahtuneeseen, hän aavistaisi mitä ennen pitkää olisi tapahtuva myös hänen sydämelleen. Mutta jätetään jossittelut sikseen.
- Buongiorno, María lepertää hunajaisella äänellään, ja kolistelee kantamuksineen kohti sänkyä, jossa pelokas Rosanna piileskelee kuin jänis mansikkapenkissä. Luulee ettei nää susihukka pientä hännäntypykkää. Rosanna ei paljon italiaa taida, mutta tuon jatkuvan sanatulvan äänensävy kertoo paljon: María tuskin sanoo kiitos kivasta illasta, tuossa on ovi. Ja tuossa kilisee aamiainen. Kuuluuko tämän kulttuurin panonormeihin yhden illan jutun lisäksi myös ”seuraavan aamun jaettu katumus” vai haluaako María todella tarjota Rosannalle aamiaisen sänkyyn? Laskettuaan kymmeneen Rosanna päättää ottaa tästä selvän ja tulee esiin peiton alta. – Huomenta huomenta, hän sanoo selvällä suomen kielellä.
Kaksi tuntia myöhemmin Rosanna istuu ikkunalaudalla, roikuttaa paljaita jalkojaan avoimesta ikkunasta ja polttaa jo kolmatta tupakkaansa. Hän näyttää passiiviselta lasittuneine silmineen, aivan kuin mikään ei koskisi tai kiinnostaisi häntä. Mutta jos näkisitte hänen mieleensä, luulisitte hurrikaanin iskeneen sinne.
María lähti vähän aamiaisen jälkeen johonkin, josta Rosanna ei saanut selvää. Ainoa, mitä hän ymmärsi oli stop! ja käden huitaisu. Rosannan oli siis jäätävä sinne. Hän nyökytteli niskansa kipeäksi, mutta salaa mielessään hän ajatteli häipyvänsä niin pian kuin mahdollista. Ei hän halua naista, parisuhdetta tai lepertelyä millään kielellä tai kenenkään kanssa. Ei enää, ei nyt, kun hän oli päässyt eroon Sandrasta.
Sandra. Rosanna sytyttää neljännen tupakan edes huomaamatta sitä itse. Sandra… Neljään päivään hän ei ole nähnyt Sandraa, kolmeen päivään kuullut Sandrasta ja kahteen päivään ajatellut Sandraa. Ja nyt se saatana löysi taas tiensä hänen ajatuksiinsa. Mutta nyt tässä istuessaan hän ymmärtää, mikä on saanut hänet tekemään näitä outoja asioita. Mikä on saanut hänet lähtemään ykskaks toiselle puolelle Eurooppaa? Mikä on saanut hänet irtosuhteeseen täysin tuntemattoman ihmisen kanssa? Ja mikä on saanut hänet muuttamaan mielensä ja jäämään tämän tuntemattoman ihmisen luokse? Sandra. Vitun Sandra.

Kolme päivää aiemmin

Rosanna käveli korot kopisten pitkin Hämeenkatua. Hänen sydämensä tykytti rinnassa kuin nopeutettu taskukello, tik tik tik. Sandra oli soittanut, halunnut nähdä. Tule Coffee Houseen. Tulen, tulen. Nyt heti. Olen jo matkalla. Onnellisena tästä, tapaamisesta ja vieläpä julkisella paikalla, Rosanna oli kiskonut mokkanilkkurinsa jalkaan, pöyhinyt hiuksiaan eteisen peilin edessä, sutaissut vielä uuden kerroksen huulipunaa ja lähtenyt. Hänen oli pitänyt opiskella yhdessä kaverinsa Henriikan kanssa, mutta kerkeäisi sitä myöhemminkin. Hänen oli pitänyt nauttia juuri valmistamaansa lounasta, mutta ainahan sen voisi lämmittää uudestaan. Hänen oli pitänyt vaikka mitä, mutta Sandra. Kaikki sai unohtua, kun Sandra soitti.
- Mä olin kirjoittamassa, just sitä vaikeeta dialogikohtaa josta mä sulle puhuin, muistaks sä. Yritin ja yritin mut tuntuu ettei siitä tuu mitään. Oli sit ihan pakko päästä pois kotoa, ja no, tiedäthän sä etten mä tykkää olla yksin tällasis paikoissa. Hakisitsä mulle santsikupin samalla kun haet jotain itselles, tuli just mieleen yks juttu mikä on pakko saada kirjotettua ylös.
He istuivat nurkkapöydässä kahvikupit ja hiljaisuus välissään. Sandra kirjoitti pikkuiseen vihkoonsa, Rosanna katseli Sandraa tuntien itsensä taas kerran täysin halvaksi ja hölmöksi. Sandra ei ollut kahvilla hänen kanssaan, hän ei vain ollut siellä yksin. Rosanna puri huultaan ja käänsi katseensa katsoakseen ympärillä istuvia ihmisiä. Niin kuin usein elokuvissa, rakkauteen pettyneet ihmiset näkevät rakastuneita ihmisiä kaikkialla. Ei siis ollut mikään ihme, että Rosannan ympärillä ihmiset hivelivät toistensa sormia, suutelivat toistensa suupieliä ja nielivät toistensa kieliä.
Rosannan silmiä kirveli pettymys ja kiukku porisi kurkussa. Sitten hän teki jotain, mitä ei ollut koskaan ennen uskaltanut tehdä. Hän nousi seisomaan, otti laukkunsa ja lähti. Hän kieltäytyi katsomasta taakseen ja päästyään kulman taakseen purskahti itkuun. Saatanan saatana, että pitääkin itkeä sellaisen persläven takia! 

Kaksi päivää aiemmin

Rosanna istui lentokoneessa ikkunan vieressä ja katseli pilvien repaleita. Ne kuvasivat hyvin hänen mieltään, nuo pysähtyneet, rikkonaiset hahtuvat. Hänen oli pakko sulkea silmänsä ja hautautua siihen kaikkeen paskaan, joka hänen nenäänsä haisi. Miksi hän on antanut itsensä olla sellainen, jo vuosia? Miksi hän on orjallisesti mennyt ja tehnyt kaiken mitä Sandra vain on keksinyt pyytää? Miksi hän on haaveillut ja haikaillut, vaikka on tiennyt olevansa vain yksi monista muusista? Miksi hän on kantanut viskiä ja nenäliinoja tai sitonut Sandran verisiä ranteita jokaisen lähteneen naisen jälkeen? Miksi hän on suostunut olemaan toinen, kolmas ja kuka tietää kuinka mones nainen?
Hän mietti, kuinka monta päivää menisi ennen kuin Sandra osaisi kaivata häntä, tai ainakin ilmoittaa itsestään? Kuka hänelle toisi nenäliinoja, kuka nostaisi hänet suihkun lattialta ja pukisi yöpaidan päälle? Aiheuttaisiko Rosanna hänelle sellaisia seurauksia? Huomaisiko Sandra edes hänen poissaoloaan?
 Samaan aikaan kun hänen ruumiinsa liisi ilmojen halki, aikavyöhykkeestä toiseen, hän jätti tietoisesti taakseen elämänsä suurimman rakkauden. Hän oli jättänyt Pirkkalan lentoasemalle kaiken itsepetoksen, katkerat kyyneleet ja kaihoisat katseet. Kun ihmiset lähtevät Roomaan etsimään palan historiaa, hän lähti sinne kadottamaan omaansa.

Eilen

Herättyään uudessa ympäristössä Rosanna tunsi jotain aivan uutta: voimaa. Kävellessään hälyistä Via Cavouria pohjoiseen hän päätti tehdä jotain ennenkuulumatonta. Mitä se olisi, hän ei vielä tiennyt. Hän uskoi, että hetki kyllä kertoisi, kun on sen aika.
Hän käveli Colosseumille, mutta katukaupustelijat ja ruotsia puhuvat turistit saivat hänet kääntymään takaisin. Hän piti Roomasta osittain sen takia, että kukaan ei ymmärtänyt häntä, eikä hän ymmärtänyt ketään. Hän sai olla ihmisten seassa tuntematta itseään yksinäiseksi, mutta varsinaisesti hänen ei tarvinnut olla kenenkään kanssa. Hän mietti hetken, ja tajusi tuossa ajatuksessa olevan jotain pelottavan tuttua.
Espanjalaisilla portailla hänen oli hengähdettävä, ja kylmä porras tuntui hyvältä hänen sääriään vasten. Hetken hän nautti olostaan, kunnes hänen näkökenttäänsä tuli jotain, mikä sai happamuuden polttelemaan hänen kielellään. Nuori pariskunta, nainen ja mies. Nainen käveli pari metriä miehen edellä ja huuteli oudolla kielellä olkansa yli. Mies käveli paremman puoliskonsa perässä kantaen kauppakasseja ja nyökkäillen. Onko Rosanna ollut samanlainen?
Villa Borgheseen päästyään Rosanna uskalsi hengähtää. Ehkä hän oli onnistunut kadottamaan vaeltaneet ajatukset. Hän istuutui puiston penkille, ja jottei hän vain näkisi enää mitään merkkejä menneisyydestään, hän sulki silmänsä. Hän pyöritteli kämmenissään maasta poimimiaan tammenterhoja, kuin puristelisi stressipalloa. Hetken kuluttua käsien asento rentoutui, terhot tipahtivat nurmelle ja Rosanna vajosi uneen.
Puistossa nukkuminen oli selvästi virkistänyt rasittunutta Rosannaa, sillä illan laskeutuessa kaupunkiin hän astui ulos hostellihuoneestaan puhdistautuneena, laittautuneena ja hänen kasvoillaan ei ollut enää häivääkään siitä ahdistuksesta, joka häntä päivällä oli vainonnut. Hän oli tehnyt päätöksensä illan suhteen.
Hän oli aiemmin päivällä nähnyt sateenkaarilipulla varustetun baarin San Giovannilla, ja päätti tehdä ennenkuulumattoman tekonsa siellä. Hän ei ollut koskaan käynyt yksin baarissa. Hän ei ollut koskaan vastannut naisten flirttiin, koska kuvitelmissaan hänellä oli ollut Sandra, jolle olla lojaali. Hän ei ollut koskaan lähtenyt tuntemattoman naisen mukaan. 

Nyt

Rosanna alkaa miettiä, mitä vikaa Maríassa muka on? Hän osoittaa selvästi olevansa kiinnostunut. Hän haluaa juoda aamukahvit hänen kanssaan. Hän haluaa Rosannaa. Voiko enempää vaatia? Ja siinä tupakkaa poltellessaan hän päättää jäädä.
Pian María palaa kotiin. Rosanna hymyilee aurinkoisesti, tekee tilaa viereensä ja tarjoaa tupakan. María ottaa Rosannan kainaloonsa. Ja he tulevat elämään elämänsä onnellisesti loppuun asti.
Vai tulevatko? Entäs ne sydämen sirpaleet? Ja entäs minä, tarinamme kertoja? Minulla on kaikki valta. Minä hymyilen paholaisen hymyä ja otan esiin puhelimeni.

Sandra: Hei, missä sä oot, vois nähdä? Kolme sanaa ja tää teksti on valmis. Ikävä!

Rosanna     valitsee    minut.

Ei kommentteja: