Kun myin sieluni saatanalle

Kaikki alkoi vähitellen. Olin ennen hyvin iloinen, rento ja höyhenen kevyt mieleltäni. Olisi pitänyt uskoa äitiä ja olla puhumatta sudelle ja poikkeamatta niitylle keräämään kukkasia. Eksyin polultani, ehkä lopullisesti. Aluksi oli vain vähän muutoksia, kun vaihdoin elämän palasiani uusiin. En tiennyt, oliko se kannattavaa, mutta muutos on hyväksi, kuulemma. Ajattelin, että jos vaihtaisin osia itsestäni uusiin, parempiin osiin ja sijoittaisin ne pörssiin, tuottaisin suunnattomasti.

Tilanne karkasi kuitenkin käsistä. Jossain vaiheessa, aivan huomaamattani, ylitin jonkin kriittinen rajan, jonka jälkeen paluuta entiseen ei enää ollut. Olin vaihtanut liikaa osia, niin että minussa virtasi vierasta verta yhä enemmän ja enemmän. Se ei ollut pahinta. Osat alkoivat elää omaa elämäänsä ja niistä muodostui minun alter-ego, joka otti välillä vallan. Se oli kuitenkin myös suojakilpeni. Metsässä, jonne olin eksynyt, vallitsi petojen lait. Peto on pedolle vertainen, lammas pedolle riistaa. Yritin pukea ylleni suden asun, mutta joka puolelta pilkisti aina valkoisia karvakiehkuroita. Joten aina, kun suojakilpeni otti vallan, se oli vain hyväksi. Kuitenkin se poltti nahkaani, pyrki tukahduttamaan kaiken minuuteni allaan. Se oli peto myös minua kohtaan. Riuhdoin ja rimpuilin, mutta se vain tiukkeni ympärilläni.

Mitäs sitten tapahtui poisvaihdetuille osilleni? Ne karkasivat. Juoksivat peloissani pois minun luotani kohti parempaa huomista. Uudet, kirotut, pörssissä jyrkässä laskussa olevat osani taas jatkoivat kansanmurhaansa. Ne riuhtoivat, purivat, sylkivät ja huusivat. Suojakilpeni peto oli juurtunut väärin. Se kääntyi minua vastaan ja tuhosi sisintäni. Mietin, miten olin joutunut siihen tilanteeseen, kunnes yllättäen ymmärsin. Sieluni oli riekaleina. Olin vaihtanut suurimman osan siitä pois. Olin myynyt sieluni saatanalle. Sehän se riehui nahoissani. En voinut muuta kuin luovuttaa. Minulla ei ollut enää entisiä osiani, enkä koskaan tulisi saamaan niitä takaisin. Joten päätin lopettaa rimpuilun. Annoin pedon levitä kaikkiin jäseniini ja toteuttaa kieroutunutta operaatiotaan. Jos loppuelämäni tulisi olemaan kuitenkin pedon kanssa elämistä, on sama kuolla pedon kädestä.

Nyt on mennyt kaksi vuotta, ja elän edelleen peto sisälläni. Se on kuitenkin hihnassa, häkissä ja kuonokopattu. Ymmärsin, että en tulisi pääsemään siitä eroon, sillä se on nyt osa minua. Olen onnistunut löytämään pari entisten kaltaista palaa ja vaihtamaan ne pedon häntään, mutta valtaosa minusta kuuluu edelleen sille. Ainut vaihtoehto on siis hyväksyä asia, ja elättää tuota dobermannia sydämelläni. Olen tosin edelleen metsässä ja etsin ulospääsyä. Tiedän toisaalta, että en löydä sitä koskaan, koska pedot kuuluvat metsään kaltaistensa pariin, ja minua hallitsee peto. Niin, kaikki alkoi vähitellen. Vaan kuinkas se sanonta meneekään: anna sille pikkurilli - se vie koko käden.

http://weheartit.com/