Rakkauden polku (pohdiskeleva essee)

Romantiikan polku ihmisten alkuajoista nykypäivään on paikoin aukkoinen ja sumun peitossa, paikoin taas ylivalotettu ja draamalla kyllästetty. Käsityksemme eri aikakausien ja kulttuurien rakkaudesta perustuu suurelta osin kirjallisuuteen ja taiteeseen. Historiallisia faktoja on turha etsiä : tunnetusti vain voittajat päätyvät historian lehdille, ja noh, rakkaudessa ei ole voittajia. Voimme siis vain tyydyttää romantiikan halumme lukemalla fiktiivisiä rakkaustarinoita, ja käyttää omaa kriittistä mieltämme arvioidaksemme tarinan realiteettien suhdetta sen yleisyyteen kullakin aikakaudella. Tässä esseessä pohdinkin kirjallisuuden antamaa rakkauskuvaa kriittisellä kursorilla ja pohdin, mitä yhteistä on muutamilla tunnetuimmilla eri aikakausia edustavilla rakkausromaaneilla.

Antiikin ajalla ei tunnettu käsitettä rakkausavioliitto, vaan ihmiset elivät jyrkässä sääty-yhteiskunnassa, jossa oli okei pakottaa tyttäret naimisiin puolet vanhemman rikkaan miehen kanssa: Miehet halusivat nuoria tyttöjä, jotka takuun varmasti olivat koskemattomia ja siten haluttavampia. Nainen oli kuin kertakäyttölautanen, ja oli hyväksyttävää ottaa uudempi ja nuorempi seksiobjekti naapurin nuoresta neidistä sillä aikaa kun vaimo piti yllä kotia ja ruokki jälkikasvua. Ei myöskään ollut kummallista harrastaa homosuhteita vaikkapa julkisessa vessassa, vaikka vaimo edelleen piti kotia yllä. Voidaan sanoa, että antiikin ajalla mentiin halujen vallassa, jos sääty niin salli. Silloin ei tunnettu sanaa ”kranttu”.
Ovidiuksen teos ”Rakastamisen taito” ei nimestään huolimatta ole vaaleanpunaista harlekiini-mättöä vaan tunteilematonta ja ilkikurista opastusta siitä, miten saat haluamasi toisesta ihmisestä mahdollisimman moraalittomasti. Teos antaa varsin suloisen kuvan aikalaisten ”rakkaudesta”, eikö totta? Tällöin rakkauden polkua kuljettiin rehvastellen, matkakumppanit vaihtuivat jokaisessa risteyksessä.

Renessanssin aikaan kirjoitettiin yksi rakkaustregedioiden klassikko: Romeo ja Julia. Jo silloin ymmärrettiin, mikä puree rakkaudennälkään: toivottomuus ja pitkät kyyneleet, kun kaksi ihmistä eivät voi saada toisiansa. Teos voidaan käsittää kritiikkinä pakkoavioliitoille, joita yhä edelleen harrastettiin: nuori pari ei voi osoittaa rakkauttaan sukunsa nähden vanhan sukuvihan takia ja lopulta vain nuorten traaginen kuolema voi palauttaa rauhan Veronaan. Tällöin kristinusko oli jo antanut oman virallisen säväyksensä avioliittoon ja asiat otettiin kuolemanvakavasti. Kuitenkaan kristinuskon tärkeintä ohjenuoraa ”suurin niistä on rakkaus” ei päästetty useinkaan aviosänkyyn vaan avioliittoja solmittiin perheiden yhteisinä päätöksinä, jotta taattiin riittävä taloudellinen asema. Rakkaus oli vain urbaanilegenda, jonka loivat aikalaiset taiteilijat ja tarinoitsijat. Ehkä boheemissa elämäntyylissä rakkaus oli läsnä, sillä milloin taiteilijasielut olisivat välittäneet rahasta enemmän kuin tunteista ja draamasta.On kuitenkin kyseenalaista, kuinka suuri osa sen ajan ihmisistä pääsivät todella kokemaan tai toteuttamaan taiteilijoiden maalaamaa illuusiota roihuavasta rakkaudesta kuivien muodollisuuksien lomassa. Aikalaiset tallasivat rakkauden polkuja esiliinanaan koko suku ja he kuiskasivat kysymystä: ”mistä tämä polku saakaan nimensä?”

Varsinaiselle rakkauden valtatielle astuttiin 1700-luvulla, ainakin nimen, romantiikan aikakausi, perusteella. Siitä lähtien on ilmestynyt paljon tiiliskiviä kaikkien säätyluokkien edustajista, jotka löytävät rakkauden ja pyhittävät elämänsä huokailulle ja hääpitsien virkkaukselle. Sellainen on stereotypia, mutta mitä on todellisuus?
Yksi ajan tunnetuimmasta klassikosta lienee Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo. Rakkaus ja täydellisen auvoinen tulevaisuus ovat kaikkien Bennettin tyttöjen mielessä, eivätkä he näe lainkaan eroa näiden kahden asian välillä. Todellisuus on kuitenkin jotain aivan muuta, eikä Austenin sarkastinen ja humoristinen kuvaus peittele sitä, mitä kirjailija itse ajatteli ajan käytännöistä: lapset naitettiin mahdollisimman nuorina mahdollisimman rikkaille ja hyvämaineisille herrasmiehille, ja rahapussin koko olikin paljon merkittävämpi kriteeri kuin vaikkapa hyväsydämisyys ja kiintymys. Austen antaa kaikille toivoa idealistisella asennoitumisellaan, sillä lopulta rakkauteen uskova nuori Elisabeth Bennett saa kuin saakin elämänsä miehen ja he elävät elämänsä onnellisina loppuun asti. Tällöin polkua hyppelehtivät nuoret neidot pää pilvissä, ja perässä laahustivat huolehtivat vanhemmat käsissään lista herrasmiehistä, joille he eivät vielä olleet tarjonneet tyttäriään.

Lopulta rakkauden polku vaihtuu lukemattomaksi määräksi mahdollisuuksia, joita kaikkia on lupa kokeilla, etkä siltikään tiedä missä olet ja minne olet menossa. Pornolehdet, kyberseksi, gangbang, nettideitit, sinkkuelämää dvd-boksit, erot ja irtosuhteet ovat kaikki tapoja harrastaa romantiikkaa missä ja milloin vain. Säätösi eivät kuulu vanhemmillesi, ja omavaraisilla ja tasa-arvoisilla ihmisillä on lupa sitoutua tai säätää kenen tahansa kanssa. Toki jotkut yhä edelleen havittelevat suuria myötäjäisiä, mutta samaan tapaan ja enemmänkin annetaan arvoa tunteille ja intohimolle. Vuosittain kirjoitetaan lukuisia romanttisia hömppäkirjoja, parisuhde- ja kolmiodraamoja, joissa arki ja pyhä rakkaus elävät sulassa sovussa. Vasta meidän aikanamme tuntuu, että rakkaus on sellaista, miksi se on kirjoitettu. Taiteilijat eivät enää ole etuoikeutettuja kokea roihuavaa rakkautta, eikä mikään, ei mikään, ole kirkossa lopullisesti kuulutettu. Nykyajan romanttiset kirjat ovat kirjoitettu täysin yli rajojen.

Koko pitkän matkan tallannut rakkauden kulkija voi vain huokaista ja todeta Platonin sanoin: Rakkaus on vakava mielisairaus.