Unelmoiden rakkauden maahan

Ensinnäkin haluaisin kysyä - mitä on rakkaus? Se on ollut olemassa ikiaikaisista ajoista lähtien, mutta on aina ilmennyt eri tavoilla. Mikä sitten on oikeaa rakkautta – keskiajan kielletty rakkaus, 1800-luvun traagiset rakkaustarinat vai modernit suhteet? Vanhanaikaisena ihmisenä sanoisin, että ehdottomasti keskimmäinen. Mutta toisaalta voi olla, että Romeon ja Julian ja Humisevan Harjun tapaiset tarinat ovat mielenkiintoisia vain viihteen muodossa. Mutta haluaisinko minä oikeasti itselleni samanlaisen kohtalon? Todennäköisesti en.

Ehkä kyse onkin siitä, että eri aikakausina haluamme sitä, mitä ei ole saatavana. Keskiajalla se, mihin säätyyn kuului määräsi kenen kanssa sai mennä naimisiin. Silloin nuoret saattoivat ihastua sopimattomasti ja haaveilla mahdottomasta. 1900-luvun puoleenväliin saakka maailmassa oli myös paljon tauteja, joihin ei ollut parannusta, ja tavallinen flunssa saattoi olla kohtalokas. Silloin ihmiset toivoivat vain turvallisuutta ja mahdollisuutta elää rakkaansa kanssa mahdollisimman terveenä mahdollisimman pitkään. 

Totta kai mitään ei voi koskaan yleistää. Varmasti myös noihin aikoihin löytyi sellaisia, jotka eivät välittäneet ajasta eivätkä paikasta, ja rakkaus oli ainut asia, jolla oli merkitystä elämässä. Lisäksi nykyään voi olla myös samantyyppisiä ongelmia – sosiaalinen asema painaa aika paljon modernissa yhteiskunnassa, ja vaikka lääketiede on kehittynyt huomattavasti, kukaan ei ole edelleenkään turvassa kuolemalta.

Kohtaamme siis edelleenkin samoja ongelmia kuin ennen, mutta sen lisäksi on jotain, mikä on ominaista vain tälle ajalle - tämä yltäkylläisyys ja äärimmäisyys kaikessa. 1900 vuoden aikana ei ole tapahtunut niin paljon mullistuksia kuin viimeisen sadan vuoden aikana. Baarista löytää treffiseuraa millä mitalla tahansa ja yhdellä klikkauksella voi löytää kumppanin netistä. Jos haluaa mennä naimisiin niin siitä vain, ja eroaminenkin onnistuu yhtä helposti.

Joidenkin mielestä tämä on hyvä asia. Sen sijaan, että vanhemmat päättäisivät tulevan puolison, jonka kanssa sitten täytyy elää loppuelämänsä, vaikka sitten onnettomana, ja haikaillen sen tosirakkauden perään, jonka kanssa on kiellettyä olla missään tekemisissä, voi tehdä mitä itse haluaa ja olla onnellinen. Mutta onko se onnea? Onko rajattomien mahdollisuuksien omaaminen onnea? Voi olla, että silloin juuri saattaa päätyä tekemään vääriä valintoja. Ja mikä tärkeintä – se aito rakkauden tunne jää kaiken muun jalkoihin.

Olenpa miten tyhmä tahansa, haluaisin silti kokea mieluummin 1800-luvun rakkauden nykyaikaisten kopioiden sijasta. Sillä yhdessä ainoassa tulisessa katseessa rakastettujen välillä, jotka eivät saa olla yhdessä ja näkevät vain muutaman kerran vuodessa rautaisen portin ollessa heidän välillä, on niin paljon intohimoa, että en vaihtaisi sitä 100 vuoteen avioliittoa unelmien prinssin kanssa.

Toisaalta edlleenkin on ihmisiä, jotka ovat löytäneet aidon rakkauden tästä vääristyneestä maailmasta. Rakkaus ei nimittäin ole kadonnut mihinkään, olemme vain alkaneet nähdä huonommin. Minä uskon kohtaloon ja siihen, että ennen kaikkea rakkaus elää sydämissämme. Kun suljemme silmämme, kaikki turha katoaa, ja voimme olla aina juuri siellä missä haluamme. Edes aika ei voi tulla silloin väliin. 

   http://weheartit.com/