Kun myin sieluni saatanalle

Kaikki alkoi vähitellen. Olin ennen hyvin iloinen, rento ja höyhenen kevyt mieleltäni. Olisi pitänyt uskoa äitiä ja olla puhumatta sudelle ja poikkeamatta niitylle keräämään kukkasia. Eksyin polultani, ehkä lopullisesti. Aluksi oli vain vähän muutoksia, kun vaihdoin elämän palasiani uusiin. En tiennyt, oliko se kannattavaa, mutta muutos on hyväksi, kuulemma. Ajattelin, että jos vaihtaisin osia itsestäni uusiin, parempiin osiin ja sijoittaisin ne pörssiin, tuottaisin suunnattomasti.

Tilanne karkasi kuitenkin käsistä. Jossain vaiheessa, aivan huomaamattani, ylitin jonkin kriittinen rajan, jonka jälkeen paluuta entiseen ei enää ollut. Olin vaihtanut liikaa osia, niin että minussa virtasi vierasta verta yhä enemmän ja enemmän. Se ei ollut pahinta. Osat alkoivat elää omaa elämäänsä ja niistä muodostui minun alter-ego, joka otti välillä vallan. Se oli kuitenkin myös suojakilpeni. Metsässä, jonne olin eksynyt, vallitsi petojen lait. Peto on pedolle vertainen, lammas pedolle riistaa. Yritin pukea ylleni suden asun, mutta joka puolelta pilkisti aina valkoisia karvakiehkuroita. Joten aina, kun suojakilpeni otti vallan, se oli vain hyväksi. Kuitenkin se poltti nahkaani, pyrki tukahduttamaan kaiken minuuteni allaan. Se oli peto myös minua kohtaan. Riuhdoin ja rimpuilin, mutta se vain tiukkeni ympärilläni.

Mitäs sitten tapahtui poisvaihdetuille osilleni? Ne karkasivat. Juoksivat peloissani pois minun luotani kohti parempaa huomista. Uudet, kirotut, pörssissä jyrkässä laskussa olevat osani taas jatkoivat kansanmurhaansa. Ne riuhtoivat, purivat, sylkivät ja huusivat. Suojakilpeni peto oli juurtunut väärin. Se kääntyi minua vastaan ja tuhosi sisintäni. Mietin, miten olin joutunut siihen tilanteeseen, kunnes yllättäen ymmärsin. Sieluni oli riekaleina. Olin vaihtanut suurimman osan siitä pois. Olin myynyt sieluni saatanalle. Sehän se riehui nahoissani. En voinut muuta kuin luovuttaa. Minulla ei ollut enää entisiä osiani, enkä koskaan tulisi saamaan niitä takaisin. Joten päätin lopettaa rimpuilun. Annoin pedon levitä kaikkiin jäseniini ja toteuttaa kieroutunutta operaatiotaan. Jos loppuelämäni tulisi olemaan kuitenkin pedon kanssa elämistä, on sama kuolla pedon kädestä.

Nyt on mennyt kaksi vuotta, ja elän edelleen peto sisälläni. Se on kuitenkin hihnassa, häkissä ja kuonokopattu. Ymmärsin, että en tulisi pääsemään siitä eroon, sillä se on nyt osa minua. Olen onnistunut löytämään pari entisten kaltaista palaa ja vaihtamaan ne pedon häntään, mutta valtaosa minusta kuuluu edelleen sille. Ainut vaihtoehto on siis hyväksyä asia, ja elättää tuota dobermannia sydämelläni. Olen tosin edelleen metsässä ja etsin ulospääsyä. Tiedän toisaalta, että en löydä sitä koskaan, koska pedot kuuluvat metsään kaltaistensa pariin, ja minua hallitsee peto. Niin, kaikki alkoi vähitellen. Vaan kuinkas se sanonta meneekään: anna sille pikkurilli - se vie koko käden.

http://weheartit.com/

V niin kuin verikosto, eli tarina elämän epäloogisuudesta ja sattuman sentintarkasta työstä

( tämä jäi todella keskeneräiseksi, tuntuu että jotenkin kadotin itsekin tarinan punaisen langan :D jäi ehkä vähän sellaiseksi sanallisen kikkailun harjoitteluksi, mutta oli ihanaa kirjoittaa piiiitkästä aikaa! Niin sanotusti sanat vain tulivat sen suurempia ponnistuksia : > )

Päivä taittui iltaan kunnes katkesi, ja tuli yö, niin synkkä ja myrskyinen. Televisiossa varoiteltiin navakasta tuulesta. Sellaisia mittauksia ei oltu tehty sitten vuoden... Mutta sitten meni sähköt ja ruutukin pimeni.

Minä, V, menin terassille, istuin puiselle kaiteelle ja hellästi ja huolella minä suutelin lentosuukkoja. Nopeasti kuin luodit ne lähtivät ja minä jäin laskemaan tuulennopeuksia. Kuinka kauan kestäisi että ne olisivat sinun huulillasi?

Pian ne jo kolkuttelivat ikkunaasi. Mutta sinun huulillasi oli jo muuta tekemistä. Ne hyväilivät Naapurin Nooran nivusia, vakavasti kuin olisivat itse Elämän lähteestä juoneet. Suukot suuttuivat ja palasivat takaisin luokseni mutrussa ja pielet allapäin. Ne supattivat salaisuuden korvaani. Ja minä juoksin yöhön, niin synkkään ja myrskyiseen.

Tellervontie 2. Lotalla on tulipalokiire! Kun nukkuu pommiin, kaikki on hukassa ja paitakin silittämättä, ei siitä voi seurata muuta kuin kiire. Lotta kahmaisee avaimet, paiskaa oven takanaan kiinni ja pian jo juoksee läpi parkkipaikan punaiseen toyotaansa. Enää näkyvät vain perävalot, kun hän kaahaa jo Kaitoväylän risteykseen.

Sanotaan, että myrskyn jälkeen on poutasää, mutta yhä vain minun myrskyni repi puita ja taivas salamoi. Koitti kesä, kuulemma kaunis ja aurinkoinen. Sellaisia lämpötiloja ei oltu mitattu sitten kesän vuonna... mutta minä en muista siitä kovinkaan paljon.

Minä pystytin yhden miehen leirini yleiselle hiekkarannalle, ja aloin siemailla rommia. Hei hiio-hoi! Pian minua karttoivat kaikki, paitsi lokit, ne urbaanit haaskalinnut. Kai minä olinkin vähän kuollut.

Mutta jos sinulla on alakuloa, rommia ja melankolisia lauluja, et ole kauan yksin. Yksi toisensa jälkeen, kuin ilmestyksen nähneinä luokseni vaelsivat kaikki kaupungin kurjat. He asettuivat rinkiin ympärilleni ja aloittivat kokouksen. Pullot kiersivät puheenvuoron vaihtuessa.

” Minä olen Paavo, ja vaimoni läks. ”

Pikkuiset sille.

” Minä olen Terhi, ja menetin työni. ”

Ota tästä, ole hyvä.

” Minä olen Manu, ja kadotin toisen kenkäni. ”

Olet kärsinyt niin, miesparka.

Ja silloin minä tajusin olevani pohjalla. Olin jo menettänyt naiseni ja töitä ei ollut ollutkaan, mutta hienoja kenkiäni en halunnut menettää. Joten sidoin nauhani kireämmälle, nousin ja lähdin, juoksin mä silmät kii.

Mut sit mä törmäsin enkeliin, siinä Anttilan kulmilla. Hänen hiuksensa olivat puhdasta silkkiä ja kun hän kysyi nimeäni, suussani oli vakosamettia. Enkeli otti minua kädestä, lennätti palloilukentän laidalle ja sanoi: ” Nyt alkaa sinun revanssisi. ”

Hän otti pallon, laittoi sen maahan eteensä ja potkaisi. ”Ota koppi ”, hän vielä sanoi ja katosi.

Kaitoväylän reuna. Pikkuinen Aleksi on kadottanut koiransa. Hän koluaa läpi läheisiä katuja, katselee ojiin ja läheiseen metsään. Yhtäkkiä hän kuulee jotain. Aivan kuin loukkaantunut eläin vikisisi apua! Mistä se tulee? Ei kai toiselta puolelta tieltä, piilosta ojasta? Kyllä, sieltä se tulee. Aleksi pyrähtää juoksuun.

Jälleen minä juoksin. Nopeasti kuin gaselli, kiitos kenkieni, jotka minulla yhä olivat. Ehdin juuri parahiksi paikalle, kun pallo tupsahti vihreääkin vihreämmälle niitylle jossain hyvin kaukana. Ilma tuoksui teelle, purossa solisi omenasiideri ja puiden kolot olivat täynnä valuvaa sitruunamarmeladia. Pallo oli saattanut minut maan korvesta aina Eedeniin asti.

Ja minä tajusin jotain. Vaikka enkeli oli todella pistänyt parastaan, se ei riittäisi minulle. Ei nyt, kun hallussani oli kovaksi ja kireäksi täytetty nahkapallo. Pallo, joka oikein osuessaan kyllä tuntuisi. Koska paratiisissa on ennenkin rikottu sääntöjä, otin minä nyt uuden vauhdin ja katosin.

Lotta kääntyy Kaitoväylälle. Tie on autio. Hänpä ottaisi kunnon vauhdit nyt kun kukaan ei ole katsomassa. Vauhtimittari värisee.

Olin keskittynyt. Koko pääni sisällä jännittävä stadion oli noussut seisomaan ja henkeään pidättäen he odottivat miten minä sen tekisin. Mittailin makuuhuoneen ikkunaan. Tuossa te makasitte. Minä laskin selkänikamia, mihin niistä minä yltäisin. Minä otin vauhtia. Minä potkaisin. Pallo lensi.

Ohi meni.

Aleksi juoksee. Hän on ruohosaarekkeella kävelytien ja ajoväylän välissä. Hän näkee ilmassa jotain punaista ja pyöreää. Lentävä pallo! Mistä se tuli? Minne se menee? Aleksi vaihtaa lennosta suuntaa ja juoksee pallon perässä metsikköön. Punainen toyota ajaa ohi.

Koko stadion räjähti. Desibelit hypähtivät kattoon. Sellaista potkua ei oltu nähty sitten vuoden... Mutta sen pituinen se.  

Reinkarnaatio!

Hei! Yritin kovasti keksiä hyviä tekosyitä sille, että blogissa on ollut pitkä hiljainen kausi. Kirjoittajat kaapattiin Tralfamadoren planeetalle? Talviunemme kestivät tavallista pidempään? En siis keksinyt yhtään.
 Totuushan on tällainen. S asui jossain miljoonan kilometrin päässä hirveässä hulinassa, tasapainoili opiskelijabileiden ja kirjapinojen kanssa, V nyhjäsi vaan kotisohvalla ja pakoili kaikkea vastuuta. S ei ehtinyt, V ei jaksanut.
 Mutta nyt he ovat valmiita uuteen yritykseen! Kiireestä ja väsymyksestä huolimatta!

Eli ensiksi, vireille laitetaan uusi kirjoitustehtävä:
Kirjoita fiktiivinen tarina itsestäsi. Minne S/V katosi ja mitä hän teki koko tämän hiljaisen kauden ajan? Ideoita ja aiheita voi ottaa oikeasta elämästä tai sitten kirjoittaa ihan puuta heinää! Anything goes!
Kirjoituksen takarajaksi ehdottaisin 30.3. ja arvostelut vaikkapa viikon sisään?

Ja toiseksi, yritän kovasti saada aikaan arvostelun S:n viimeisimmästä tekstistä vielä ennen uusien tarinoiden ilmestymistä.

Ja viimeiseksi, S, olisiko sinustakin aika päivittää blogin ulkomuotoa? Mulla on kovasti mielessä joku tosi värikäs, rönsyilevä ja ylitsepursuava puutarha, jota ei ole kitketty tai laitettu vuosikausiin. Ja muutenkin, tulee kevät ja tulee kesä, olisi kiva saada tänne jotain väriä?

Arvostelu: Kenellä on kaikki valta?

Nerokas teksti ei voi muuta sanoa, olen taas aika vaikuttunut! Tykkäsin tosi paljon, kun tapahtumat oli jaoteltu eri ”aikavyöhykkeisiin” ja kaikki tapahtui näin ollen lomittain. Kokonaisuus oli minusta toimiva, vaikka aiheen ja lopetuksen suhteen minulla on vähän sanottavaa, mutta palaan tähän vähän myöhemmin.

Aloitus oli aivan mahtava ja koukuttava keino, joka sai lukemaan innolla eteenpäin. Sydämen muotoisen lasin särkyminen oli jännä yksityiskohta. Jäin tosin miettimään, että paljastaako se liikaa, sillä nyt lukija olettaa automaattisesti, että tarina ei tule päättymään hyvin, ja se spoilaa ehkä vähän. Jos sitä seuraavat lauseet: ”Jos María kiinnittäisi enemmän huomiota tapahtuneeseen, hän aavistaisi mitä ennen pitkää olisi tapahtuva myös hänen sydämelleen. Mutta jätetään jossittelut sikseen” jättäisi pois, se voisi toimia paremmin. Lukija jäisi tällöin miettimään, että oliko kupin särkymisellä jokin syvällisempi merkitys. Sitä myös vähän ihmettelin, että valehteliko Rosanna Marialle olevansa Amerikasta tai oliko heille tullut joku väärinkäsitys, koska ymmärsin, että Rosanna asuu kuitenkin Suomessa?

Tykkäsin myös sanaleikeistä, kuten ”--piileskelee kuin jänis mansikkapenkissä. Luulee ettei nää susihukka pientä hännäntypykkää” ja siitä, miten onnistuit kuvaamaan kulttuurieroja ja pieniä verbaalisia epäselvyyksiä naisten välillä huumorin keinoin. Muita aivan ihania sanavalintoja mielestäni olivat ”hän nyökytteli niskansa kipeäksi”, ”nyt se saatana löysi taas tiensä hänen ajatuksiinsa”, ”Sandra ei ollut kahvilla hänen kanssaan, hän ei vain ollut siellä yksin”, ”nielivät toistensa kieliä”, ”hänen ruumiinsa liisi ilmojen halki, aikavyöhykkeestä toiseen” ja ”kun ihmiset lähtevät Roomaan etsimään palan historiaa, hän lähti sinne kadottamaan omaansa”. Tuollaiset yksityiskohdat tekevät koko tekstistä paljon sujuvamman ja värikkäämmän. Nauroin monesti ääneen, mikä on myös ehdottomasti hyvä merkki!

Juoni oli minusta hyvä ja, kuten sanoin, kekseliäästi jaoteltu eri päivien välillä. Tapahtumat loksahtavat vähitellen kohdalleen kuin palapelissä, ja vasta lopussa kaikki on viimein selvää. Henkilöt olivat mielenkiintoisia persoonia ja olisin mielelläni lukenut heistä lisääkin. Myös asettelu heidän välillään on jännä: Rosanna tykkää Sandrasta, joka ei tiedä asiasta, ja Maria taas on kiinnostunut Rosannasta, eikä aavista mitään tämän elämän sotkuisuudesta.

Välillä tosin tuntui, että juonenkäänteitä oli liiaksikin, ja itse miljöö jäi taka-alalle. Tehtävänä oli kirjoittaa teksti, joka ei olisi pelkkää kuvailua, mutta jossa miljöö olisi leimaava osa kokonaisuutta. Jotenkin tästä ei tullut sellainen vaikutelma, että miljöö olisi ollut pääosassa, tai edes hyvin tärkeässä osassa. Suurin osa ”miljöökuvailuista” tässä oli ennemminkin kulttuurierojen esittelemistä. En saanut oikein kunnon käsitystä itse kaupungista, toisin kuin sähköpostistasi, jonka perusteella pystyin melkein kuvittelemaan itseni Roomaan. Oikeastaan vain kohdissa ”kävellessään hälyistä Via Cavouria pohjoiseen”, ”hän käveli Colosseumille, mutta katukaupustelijat ja ruotsia puhuvat turistit”, ”Espanjalaisilla portailla hänen oli hengähdettävä” ja ”nainen käveli pari metriä miehen edellä ja huuteli oudolla kielellä olkansa yli” (ja mainitessasi Villa Borgesen ja San Givannin) oli kaupunkikuvausta. Jos lukisin tämän tekstin tietämättä aihetta tai teemaa, luulisin kyseen olevan Rosannan rakkaudesta Sandraa kohtaan ja julmasta kohtalosta, joka päättää kaikesta.

Vaikka tuo otsikko ja loppu ovatkin mielestäni tosi nerokkaita, ja olin ihan yllättynyt lopun juonenkäänteestä, ne tuntuvat jotenkin irrallisilta tekstistä. Kyllä kyllä, sanoit että aikasi loppui kesken ja tiedän kokemuksesta, että liian laajat ja hienot ideat on yleensä hankala toteuttaa. Enkä kritisoikaan itse loppua, koska se oli oikeasti hyvä, mutta itse idea oli jotenkin aika hurja. Tai että, kun muu teksti on sellaista arkista kulttuurierojen kuvausta ja kertomusta onnettomasta rakkaustarinasta, mutta yhtäkkiä lopussa tulee melkein yliluonnollinen tai vähintäänkin hyvin filosofinen (vertaa Sofian maailma) olo.  

En halua kuulostaa nyt hirmu kriittiseltä, koska tykkäsin tekstistä oikeasti tosi paljon! Vaikka se ei kuvaakaan mielestäni annettua aihetta parhaalla mahdollisella tavalla, se on itsessään loistava! Kaikki hauskat kohdat, dramaattinen (ainakin Rosannalle) rakkaustarina ja mystinen loppu tekevät siitä erittäin vaikuttavan novellin!

****

Lost in London and adored in Aberdeen

Lisa Tilley juoksee niin nopeasti kuin suinkin pystyy liukkaalla rantakadulla korkokengät jalassa, vaikka tietääkin se olevan jo turhaa, sillä sade on kerinnyt kastelemaan hänet jo täysin. Lopulta hän pääsee läheiseen kahvilaan turvaan ja heittää läpimärän sanomalehden roskiin. Sateenvarjo olisi ollut hyödyllisempi, hän ajattelee, ja pyyhkii paperiliinalla varovasti kasvojaan. Turhautuneena ja kylmissään hän päättää jäädä kuivattelemaan hetkeksi kupponen kuumaa seuranaan. Lisa vilkaisee ympärilleen ja huomaa olevansa Starbucksissa. Hienoa, hän päätyi sitten yhteen kalliimmista kahviloista koko Lontoossa, ellei koko maailmassa! Jaksamatta uhrata sen enempää voimavarojaan tämän surkuttelulle, Lisa päättää, että on ansainnut kunnon jouluisen kanelilatten. Tämä tulee todennäköisesti vielä tuntumaan hänen tiukassa budjetissaan, mutta juuri nyt sillä ei ole väliä.

Lisa istuutuu korkealle jakkaralle kapean ikkunapöydän ääreen. Siitä on hyvä seurata kaupunkielämää. Lisa maistelee varovasti kuumaa latteansa ja katsoo tarkkaavaisesti, kun ohikulkeva nainen taistelee sateenvarjonsa kanssa, kun se meinaa lähteä tuulen mukaan. Lisa tarkkailee vielä hetkisen ohikulkijoita, miettien minne kukakin on matkalla, kunnes uppoutuu ajatuksiinsa. Hän oli muuttanut Lontooseen tasan kaksi kuukautta sitten. Silloin kaupunki oli tuntunut suurelta ja mahtavalta ja hän oli ollut toivoa täynnä. Eivät asiat paljoa olleet muuttuneet, hän tykkäsi kaupungistaan vielä enemmän jos mahdollista. Mutta se tuntui jo niin kodikkaalta, että sellainen uutuudenviehätys oli mennyt. Toisaalta se oli hyvä, hän viihtyi siellä aivan mainiosti, eikä voinut kuvitellakaan muuttavansa enää pois. Lisa hymyilee itsekseen ja hörppäisee taas kupistaan. Häntä voisi kutsua ajattoman kauniiksi naiseksi. Hänen vaaleanruskea polkkatukka ja huoliteltu, mutta luonnollinen olemuksensa saa hänet näyttämään rikkaalta ja tyylikkäältä suorastaan Audrey Hepburnin kaltaiselta leidiltä. Nuoruus todella pukee häntä.

Gary Larkin puhaltaa keuhkonsa tyhjäksi savusta ja tumppaa tupakkansa läheiseen vesilätäkköön. Hän pistää juoksuksi, sillä politiikan luento on jo hyvää vauhtia menossa. Hän kiirehtii kapeaa katua pitkin yliopistoa kohti ja melkein kompastuu matkalla. Hiton mukulakivet, kaikki kadut on vuorattu niillä. Gary sipaisee vaaleita muotoiltuja hiuksiaan ja jatkaa matkaa. Häntä voisi kutsua juurikin sellaiseksi elokuvien unelmamieheksi. Hänen komea hiukan rähjäinen look saa suurimman osan luentosalin naisista unohtamaan poliittisten teorioiden salat ja keskittymään sen sijaan miettimään keinoa päästä lähempään kontaktiin komistuksen kanssa. Gary on hyvinkin tietoinen saamastaan huomiosta, mutta päättää olla välittämättä sen kummemmin asiasta. Hän tuli Aberdeeniin opiskelemaan ja ehkä hiukan juhlimaankin siinä sivussa. Toki hän ei pane pahakseen suosiotaan ja monia iskuyrityksiä, mutta yhden illan huvituksia pidemmälle hän ei aio mennä. Gary naurahtaa ajatuksellekin tyttöystävästä ja hänen mieleensä tulee samalla vanha ystävänsä Lisa. Missähän päin Lontoota tämä on tällä hetkellä, hän pohtii, ja astuu sisään Tylypahkaakin upeamman näköiseen rakennukseen, jota hänellä on kunnia kutsua koulukseen.

Lisa Tilley poistuu Starbucksista ja kiittää samalla kassaneitiä, joka väläyttää hänelle oikein leveän hymyn. Lisa ei vieläkään ole tottunut tämän kaupungin suunnattoman ystävällisiin ihmisiin. On toki poikkeuksiakin, mutta tähän mennessä hänen eteensä on osunut pääasiassa mukavia small talkin taitavia lontoolaisia. Hän jatkaa matkaansa kadulle, joka sattuu olemaan hyvin ruuhkainen siihen aikaan aamusta. Oli ehkä tyhmä idea pysähtyä kahville, kun hän on menossa juuri kahvilaan töihin, ja saisi sieltä henkilöstöalennustakin. Lisa ei kuitenkaan ole juurikaan palkinnut itseään kaikista niistä saavutuksistaan, joita hän on kokenut uudessa kotikaupungissaan, joten hän päättää, että ylihintainen latte oli sen arvoinen. Harmi vain, että hän jo myöhässä töistä.

Lisa sai paikan mukavasta pikku kahvilasta aivan Westminsterin metroaseman läheltä heti muutettuaan kaupunkiin. Hän halusi töihin paikkaan, joka olisi lähellä kotia tai ainakin hyvien kulkuyhteyksien varrella. Westminster oli liiankin täydellinen sijainti, sehän on aivan keskustan tuntumassa kaikkien nähtävyyksien ja joen varrella. Ah, Thames –joki! Lisa ei rakastanut mitään enemmän kuin iltakävelyjä promenadilla, kun oli jo hämärää ja kaupungin valot heijastuivat jokeen ja kimaltelivat siinä läpi yön. Harkitessaan muuttoa Eurooppaan hänen mieleensä tuli heti Lontoo. Ja ehkä Pariisi, mutta hän ei osannut sanaakaan ranskaa, joten se vaihtoehto karsiutui pian pois. Näissä kaupungeissa häntä viehätti kuitenkin juuri joki keskellä kaupunkia. Lontoossa kävellessä huomaa, kuinka se on ikään kuin rakentunut Thamesin ympärille tehden siitä koko kaupungin sydämen. Vesielementti on lisäksi aina viehättänyt suuresti Lisaa, ja niinpä hän viettääkin lähes kaikki illat joella. Heti työpäivänsä päätettyä hän suuntaa kaakaokuppi kädessä Thamesin äärelle. Yleensä hän istuu penkillä kirjoittaen ajatuksiaan päiväkirjaansa tai käyskentelee muuten vain rantakadulla musiikkia kuunnellen. Tänään Lisa menisi sinne taas työpäivän jälkeen. Mutta nyt oli aika pukea essu päälle ja juosta kipin kapin kassan toiselle taakse ennen kuin pomo osaisi kaivata häntä.


Gary Larkin naurahtaa vaisusti kaverinsa vitsille ja keskeyttää hänet, tämän yrittäessä aloittaa toista aavistamatta Garyn vain näytelleen huvittunutta. Kohteliaasti Gary ilmoittaa hänellä olevan hieman kiire kotiin päin. Huomennahan he näkisivät taas. Kaveri tyytyy tähän tapahtumien käänteeseen, heilauttaa kättä ja lähtee kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Gary huokaisee muistaessaan, että pitäisi vielä käydä matkan varrella kirjastosta pari kirjaa huomista tuntia varten. Kaikki on niin ihmeellistä tässä yliopistomaailmassa, hän ajattelee. Töitä ja lukemista olisi vaikka muille jakaa. Mutta kaikki on niin itsenäistä, että sitä voi päätyä olemaan tekemättä mitään.  Hän vilkaisee ohikulkevaa nuorta naista, jonka hame juuri ja juuri peittää tämän takapuolen, ja oikeaa kättä koristaa leima eiliseltä klubikierrokselta. Tuttu näky kaupungissa. Tuokaan tyttö ei varmasti paljoa aikaa käytä koulutöihinsä, mutta silti näyttää selvinneen näinkin pitkälle lukuvuotta. Kyllä Garykin kannattaa hauskanpitoa, sehän nyt kuuluu nuoruuteen, vaikka alkoholin ystävä hän ei olekaan. Monena iltana on tullut istuttua iltaa kavereiden, puolituttujen ja tuntemattomien kanssa läheisessä pubissa tai asuntolan baarissa. Hauskaa se on ollut joka kerta, vaikka hän onkin lähinnä hakeutunut syvällisiin poliittisiin keskusteluihin muiden yhtä viisaiden tai humalasta viisastuneiden ihmisten seuraan.

Tälle illalle Garylla on kuitenkin tavallisesta poikkeavia suunnitelmia, vaikka onkin perjantai. Hänen on saatava hiukan etäisyyttä kaikkeen, joten hän aikoo mennä pitkälle kävelylle keskustaan. Tänään tulee tasan kaksi kuukautta siitä, kun hän muutti Aberdeeniin, joten hän voisi juhlistaa sitä tutustumalla vihdoin kunnolla kaupunkiin. Toki hän on kävellyt samoja katuja ja ihaillut ja hämmästellyt samoja rakennuksia jo lukemattomia kertoja, mutta ei koskaan mitenkään suunnitellusti. Nyt hän aikoo kunnolla imeä itseensä kaiken sen tunnelman, joka tällä pikku citylla on tarjottavanaan. Eihän Aberdeen nyt mikään aivan pikkukaupunki ole, mutta New Yorkin jälkeen se tuntuu aika pitkälti siltä.  Gary kävelee edelleen vehreän puiston halki ja puiden suojassa piileskelevää polkua pitkin kohti asuntolaa. Päiväunet olisivat kyllä paikallaan ennen kävelyretkeä.

Lisa Tilley päättää tänään työvuoronsa etuajassa. Hänen pomonsa heittäytyi tänään oikein mukavaksi ja sanoi sen olevan korvaus Lisan monen viikon ylitöistä. Sehän kelpaa! Iloisena Lisa sanoo heipat työkavereilleen ja suuntaa kadulle kohti lähintä metroasemaa. Ulkona on vielä aivan valoisaa, joten hän kerkeäisi joelle myöhemminkin. Nyt hänen tekee mieli käydä tarkastamassa Piccadilly Circus ja sitä ympäröivät kadut, jos ne olisi jo koristeltu aivan jouluisiksi. Toki näin marraskuun lopulla se on tehty varmasti jo aikaa sitten, mutta Lisa ei ole töiltään juurikaan kerinnyt kulkemaan muualla kuin keskusta-alueella. Hän laskeutuu rullaportaat alas ja pinkaisee juoksuun keriten ahtautua juuri viime hetkellä täpötäyteen metroon. Yksi huono puoli Lontoossa on ahdistavan täydet metrovaunut. Ei sillä, että Lisa olisi klaustrofobinen tai mitään, mutta ei ole yhtään mukavaa olla tiiviisti puristettuna vasten tuntemattomia hikisiä ihmisiä. Hänen on hieman vaikea saada henkeä, joten hän päättää ajatella jotain muuta. Gary tulee yllättäen kirkkaana hänen mieleensä. Mitähän se yhteiskunnallinen nero tekee tällä hetkellä toisessa päässä Brittein saaria?

Gary Larkin varmistaa, että pienen asuntolahuoneensa ovi on varmasti lukossa, ja suuntaa ulko-ovelle päin. Muutama kerros ja monta sokkeloista käytävää myöhemmin hän pääsee viimein ulos talosta. Kummallista, miten hän ei ole vielä kertaakaan eksynyt sinne, vaikka hänen suuntavaistossaan ei todellakaan ole kehumista. Gary kävelee bussipysäkin ohi heilauttaen ohimennen kättä parille tutulle. He varmaan jäisivät mielellään rupattelemaan hänen kanssaan, mutta Gary ei nyt ole juttutuulella. Hänellä on treffit kaupungin kanssa. Hän kävelee samaa tietä kuin tulikin, mutta yliopiston sijaan hän menee isommalle kadulle, joka johtaa keskustaan. Ulkona hämärtää jo vähän, mutta maisemat näkyvät vielä hyvin. Gary katselee loputonta harmaiden graniittitalojen jonoa, karuhkon näköisiä kivimuureja teiden laidoilla ja mukulakivisiä katuja. Olihan Aberdeenissa sellainen historiallinen tunnelma juurikin näiden hieman jopa alkeellisten seikkojen takia, mutta ei hän sinne olisi muuten vain muuttanut. Hänen lähes koko elämänsä kaupungissa keskittyi yliopistoon ja sitä ympäröiviin alueisiin, joten hän ei totta puhuen ole antanutkaan muulle kaupungille paljoa mahdollisuutta.

Oli Gary pari kertaa käynyt merellä, ja siitä hän kyllä todella tykkäsi. Yleensä niin tyyni, mutta helposti myrskyisäksi ärtyvä aava meri viehätti häntä suunnattomasti. Viimeksikin hän vain seisoi pitkään juuri ja juuri aaltojen tavoittamattomissa ja kuunteli meren kohinaa tuntien suolaisen merituulen kasvoillaan. Lopulta Garylle tuli niin kylmä, että hän suorastaan juoksi koko matkan takaisin kotiin poiketen vielä kahvilassakin matkan varrella. Hän menisi ehdottomasti piakkoin taas merelle, mutta varaisi mukaansa tällä kertaa täyden termoksen kuumaa kahvia ja lämpimän takin. Loppusyksystä nimittäin meri ei ollut läheskään sellainen lämmin ja kutsuva kuin kaikissa etelänmaiden lomamatkaesitteissä. Mutta meri on aina meri, ja hän tykkäsi tästä vielä enemmän juuri senkin takia, että turisteja ei rannalla paljoa näkynyt, joten se oli paikka, jonne hän saattoi tulla aina mietiskelemään.

Gary oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei edes huomannut kuinka oli tullut jo pääkadulle. Siellä näytti huomattavasti eloisammalta kuin lähellä kampusta. Kadut olivat jo koristeltu jouluvaloilla ja ihmiset vaeltelivat isona massana kuka milläkin asialla. Gary vilkaisi vasemmalle ja näki pari upeaa linnamaista rakennusta ja tunsi hetken olevansa melkein kuin Disneyn sadussa. Hän kaivoi kameransa esiin ja otti muistoksi pari kuvaa. Hän ei ole erityisemmin kuvaillut tultuaan Aberdeeniin, ettei näyttäisi tyhmältä turistilta, mutta juuri nyt hän ei välittänyt. Gary käveli vielä vähän matkaa katua eteenpäin nähdäkseen lisää upeita rakennuksia, kauppoja, baareja, kahviloita ja paljon muuta. Jostain kantautui myös säkkipillin soittoa ja pian hän huomasikin katusoittajan patsaan juurella ja heitti tälle huvittuneena punnan kolikon. Säkkipillinsoitto on hänestä ollut aina oudon kuuloista, mutta tietyllä tavalla hyvin tunnelmallista. Gary käveli vielä vähän matkaa katua eteenpäin, kunnes huomasi Primarkin. Hän muisti tarvinneensa jotain sieltä, joten pinkaisi kadun poikki, väistellen taitavasti autoja, ja katosi kaupan sisälle.

Kolmea erikoiskahvia, muutamaa uutta ostosta ja lukemattomia vaikuttuneita huokauksia myöhemmin Lisa Tilley on vihdoin valmis poistumaan Picadillyltä. Lontoo tosiaan on kuin suuri ja mahtava kokonaisuus, jonka jokainen kaupunginosa on kuin oma maailmansa. Hän rakastaa sitä samalla niin modernia ja historiallista suurkaupunkitunnelmaa, jonka Lontoossa voi kokea. Hän rakastaa kaikkea siihen liittyvää – koko Lontoon sielua! Edes kliseiset nähtävyydet, kuten Big Ben ja London Eye, eivät ole vielä alkaneet kyllästyttämään häntä. Päinvastoin, on mukava, kun ne ovat joka päivä todisteena siitä, missä kaupungissa oikein ollaan. Välillä nimittäin vilkkaat ja mahtavat kadut muistuttavat häntä vahvasti New Yorkista, kun taas pienemmät englantilaisemmat pikkukujat viestivät pikkukaupungin maalaistunnelmaa.

Lisa päättää suunnata vielä hetkeksi joen rantaan. On jo aika myöhä, mutta hän asuu ihan lähellä, ja sitä paitsi kaupunkihan on juuri kauneimmillaan iltaisin. Hän kävelee vähän matkaa Westminster Bridgeä pitkin, kunnes pysähtyy nojailemaan sillan kaiteeseen ja tuijottelemaan lumoutuneena London Eyen heijastusta vedessä. Tänään oli hyvä päivä. Kunpa Gary olisi nyt täällä hänen kanssaan, niin hän voisi kertoa hänelle siitä. Asuessaan New Yorkissa he jakoivat keskenään kaiken, mutta niin kai se sitten on, että ystävät erkaantuvat muuttaessaan eri paikkoihin. Kyllähän he edelleen soittelevat joskus, ja oli Lisa laittanut kunnon kliseisen Lontoo -aiheisen kortinkin Garylle, mutta kaikki oli nyt erilaista. Jospa hän pian kirjoittaisi tälle vaikka kirjeen ja kertoisi kunnolla uudesta elämästään. Olisi myös kiva kuulla, miten hänen luita ja ytimiä myöten amerikkalaisella ystävällään menee skottien luvatussa maassa. Lisa kuvittelee Garyn kiltissä ja purskahtaa nauruun. Hieman nolostuneena ohikulkijoiden katseista, hän laittaa heti käden suulleen ja hymyilee itsekseen. On varmaan jo aika mennä kotiin.

Gary Larkin palaa Primarkista tyhjin käsin, sillä ei onnistu millään saamaan päähänsä, mitä hän sieltä oikein tarvitsi. Joka tapauksessa päivä oli erittäin mukava ja onnistunut. Hän päättää mennä kotiin bussilla, sillä käveltyään koko matkan keskustaan hän alkaa olla jo aivan poikki. Gary menee odottelemaan bussipysäkille, mutta tajuaa pian olevansa väärällä puolella tietä. Tottuukohan hän ikinä tämän maan outoon vasemmanpuoliseen liikenteeseen? Gary ylittää tien, tällä kertaa suojatietä pitkin, ja menee vihdoin oikealle pysäkille. Kaksikerroksinen suoraan asuntola-alueelle menevä bussi tuleekin melkein samalla hetkellä. Ostettuaan opiskelijalipun Gary kiipeää toiseen kerrokseen, josta voi paremmin ihailla maisemia. Bussimatkassa ei mene kuitenkaan kauaa ja pian hän onkin jo tutun talonsa pihalla. Hän vilkaisee keskusrakennuksen suuntaan huomaten siellä olevan jo paljon ihmisiä valmiina kaikelle, mitä perjantai-illalla on heille tarjottavanaan. Gary pohtii hetken menisikö pyörähtämään baarissa, mutta päättää lopulta mennä suoraan kotiin. Tänään hän soittaisi pitkästä aikaa Lisa Tilleylle.

 

 

Kenellä on kaikki valta?

(pahoittelen sitä, että teksti huononee roimasti loppua kohden. Ideani oli todella laaja ja mielestäni hieno, mutta aika loppui kesken. Seliseli, mutta tarina kaipaa mielestäni pientä armonantoa : D)

Nyt

Se elokuvien surullisenkuuluisa tapa herätä: Ensin silmät raottuvat vähän, näkökenttä on sumea, mieli onnellisen unihiekan peitossa. Muutaman räpäytyksen jälkeen värit ja muodot alkavat selkiytyä. Muutama laiska räpäytys lisää ja yhtäkkiä silmät rävähtävät selkosenselälleen. Missä vitussa mä oon? Elokuvissa se voi olla hauska tapa aloittaa kohtaus, mutta tosielämässä… kaikkea muuta. Ja näin tulee tapahtumaan tarinamme anti-sankarittarelle, Rosannalle, aivan hetken kuluttua viereisessä makuuhuoneessa.

 Puoli tuntia sitten María heräsi onnellisena. Katsottuaan jääkaappiinsa hän tuumi hetken, puki ylleen eteisen lattialta sinne pikkutunneilla jättämänsä vaatteet ja lähti sitten äänettömästi asunnostaan. Tuttu kadunkulman kauppias oli tyrmistynyt, kun María osti tavallisen aamukahvin ja sanomalehden sijaan kokonaisen kassillisen aamiaistarvikkeita, mutta María selitti jotain erityisestä vieraasta, jonka kulttuuriin kuuluu iso aamiainen, voitko kuvitella? Kauppias iski Maríalle kannustavasti silmää ja kaksi tuntia myöhemmin koko katu tulisi tietämään, että meidän Maríallapa onkin nainen ameriikasta asti. Ikään kuin vain amerikkalaiset söisivät kunnon aamupalan. 

Nyt María ottaa kaapin perältä tarjottimen ja asettaa siihen loihtimansa pika-aamiaisen. Kurottautuessaan ottamaan hyllyltä espressokuppeja hän onnistuu tiputtamaan kyynärpäällään yhden sydänkuvioisen mehulasin. Lasi kolahtaa äänekkäästi tiskipöytään – herättäen näin myös Rosannan omaan henkilökohtaiseen painajaisuneensa - ja suuri punainen sydän menee tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi. Jos María kiinnittäisi enemmän huomiota tapahtuneeseen, hän aavistaisi mitä ennen pitkää olisi tapahtuva myös hänen sydämelleen. Mutta jätetään jossittelut sikseen.

- Buongiorno, María lepertää hunajaisella äänellään, ja kolistelee kantamuksineen kohti sänkyä, jossa pelokas Rosanna piileskelee kuin jänis mansikkapenkissä. Luulee ettei nää susihukka pientä hännäntypykkää. Rosanna ei paljon italiaa taida, mutta tuon jatkuvan sanatulvan äänensävy kertoo paljon: María tuskin sanoo kiitos kivasta illasta, tuossa on ovi. Ja tuossa kilisee aamiainen. Kuuluuko tämän kulttuurin panonormeihin yhden illan jutun lisäksi myös ”seuraavan aamun jaettu katumus” vai haluaako María todella tarjota Rosannalle aamiaisen sänkyyn? Laskettuaan kymmeneen Rosanna päättää ottaa tästä selvän ja tulee esiin peiton alta. – Huomenta huomenta, hän sanoo selvällä suomen kielellä.

Kaksi tuntia myöhemmin Rosanna istuu ikkunalaudalla, roikuttaa paljaita jalkojaan avoimesta ikkunasta ja polttaa jo kolmatta tupakkaansa. Hän näyttää passiiviselta lasittuneine silmineen, aivan kuin mikään ei koskisi tai kiinnostaisi häntä. Mutta jos näkisitte hänen mieleensä, luulisitte hurrikaanin iskeneen sinne.

María lähti vähän aamiaisen jälkeen johonkin, josta Rosanna ei saanut selvää. Ainoa, mitä hän ymmärsi oli stop! ja käden huitaisu. Rosannan oli siis jäätävä sinne. Hän nyökytteli niskansa kipeäksi, mutta salaa mielessään hän ajatteli häipyvänsä niin pian kuin mahdollista. Ei hän halua naista, parisuhdetta tai lepertelyä millään kielellä tai kenenkään kanssa. Ei enää, ei nyt, kun hän oli päässyt eroon Sandrasta.

Sandra. Rosanna sytyttää neljännen tupakan edes huomaamatta sitä itse. Sandra… Neljään päivään hän ei ole nähnyt Sandraa, kolmeen päivään kuullut Sandrasta ja kahteen päivään ajatellut Sandraa. Ja nyt se saatana löysi taas tiensä hänen ajatuksiinsa. Mutta nyt tässä istuessaan hän ymmärtää, mikä on saanut hänet tekemään näitä outoja asioita. Mikä on saanut hänet lähtemään ykskaks toiselle puolelle Eurooppaa? Mikä on saanut hänet irtosuhteeseen täysin tuntemattoman ihmisen kanssa? Ja mikä on saanut hänet muuttamaan mielensä ja jäämään tämän tuntemattoman ihmisen luokse? Sandra. Vitun Sandra.

Kolme päivää aiemmin

Rosanna käveli korot kopisten pitkin Hämeenkatua. Hänen sydämensä tykytti rinnassa kuin nopeutettu taskukello, tik tik tik. Sandra oli soittanut, halunnut nähdä. Tule Coffee Houseen. Tulen, tulen. Nyt heti. Olen jo matkalla. Onnellisena tästä, tapaamisesta ja vieläpä julkisella paikalla, Rosanna oli kiskonut mokkanilkkurinsa jalkaan, pöyhinyt hiuksiaan eteisen peilin edessä, sutaissut vielä uuden kerroksen huulipunaa ja lähtenyt. Hänen oli pitänyt opiskella yhdessä kaverinsa Henriikan kanssa, mutta kerkeäisi sitä myöhemminkin. Hänen oli pitänyt nauttia juuri valmistamaansa lounasta, mutta ainahan sen voisi lämmittää uudestaan. Hänen oli pitänyt vaikka mitä, mutta Sandra. Kaikki sai unohtua, kun Sandra soitti.

- Mä olin kirjoittamassa, just sitä vaikeeta dialogikohtaa josta mä sulle puhuin, muistaks sä. Yritin ja yritin mut tuntuu ettei siitä tuu mitään. Oli sit ihan pakko päästä pois kotoa, ja no, tiedäthän sä etten mä tykkää olla yksin tällasis paikoissa. Hakisitsä mulle santsikupin samalla kun haet jotain itselles, tuli just mieleen yks juttu mikä on pakko saada kirjotettua ylös.

He istuivat nurkkapöydässä kahvikupit ja hiljaisuus välissään. Sandra kirjoitti pikkuiseen vihkoonsa, Rosanna katseli Sandraa tuntien itsensä taas kerran täysin halvaksi ja hölmöksi. Sandra ei ollut kahvilla hänen kanssaan, hän ei vain ollut siellä yksin. Rosanna puri huultaan ja käänsi katseensa katsoakseen ympärillä istuvia ihmisiä. Niin kuin usein elokuvissa, rakkauteen pettyneet ihmiset näkevät rakastuneita ihmisiä kaikkialla. Ei siis ollut mikään ihme, että Rosannan ympärillä ihmiset hivelivät toistensa sormia, suutelivat toistensa suupieliä ja nielivät toistensa kieliä.

Rosannan silmiä kirveli pettymys ja kiukku porisi kurkussa. Sitten hän teki jotain, mitä ei ollut koskaan ennen uskaltanut tehdä. Hän nousi seisomaan, otti laukkunsa ja lähti. Hän kieltäytyi katsomasta taakseen ja päästyään kulman taakseen purskahti itkuun. Saatanan saatana, että pitääkin itkeä sellaisen persläven takia! 

Kaksi päivää aiemmin

Rosanna istui lentokoneessa ikkunan vieressä ja katseli pilvien repaleita. Ne kuvasivat hyvin hänen mieltään, nuo pysähtyneet, rikkonaiset hahtuvat. Hänen oli pakko sulkea silmänsä ja hautautua siihen kaikkeen paskaan, joka hänen nenäänsä haisi. Miksi hän on antanut itsensä olla sellainen, jo vuosia? Miksi hän on orjallisesti mennyt ja tehnyt kaiken mitä Sandra vain on keksinyt pyytää? Miksi hän on haaveillut ja haikaillut, vaikka on tiennyt olevansa vain yksi monista muusista? Miksi hän on kantanut viskiä ja nenäliinoja tai sitonut Sandran verisiä ranteita jokaisen lähteneen naisen jälkeen? Miksi hän on suostunut olemaan toinen, kolmas ja kuka tietää kuinka mones nainen?

Hän mietti, kuinka monta päivää menisi ennen kuin Sandra osaisi kaivata häntä, tai ainakin ilmoittaa itsestään? Kuka hänelle toisi nenäliinoja, kuka nostaisi hänet suihkun lattialta ja pukisi yöpaidan päälle? Aiheuttaisiko Rosanna hänelle sellaisia seurauksia? Huomaisiko Sandra edes hänen poissaoloaan?

 Samaan aikaan kun hänen ruumiinsa liisi ilmojen halki, aikavyöhykkeestä toiseen, hän jätti tietoisesti taakseen elämänsä suurimman rakkauden. Hän oli jättänyt Pirkkalan lentoasemalle kaiken itsepetoksen, katkerat kyyneleet ja kaihoisat katseet. Kun ihmiset lähtevät Roomaan etsimään palan historiaa, hän lähti sinne kadottamaan omaansa.

Eilen

Herättyään uudessa ympäristössä Rosanna tunsi jotain aivan uutta: voimaa. Kävellessään hälyistä Via Cavouria pohjoiseen hän päätti tehdä jotain ennenkuulumatonta. Mitä se olisi, hän ei vielä tiennyt. Hän uskoi, että hetki kyllä kertoisi, kun on sen aika.

Hän käveli Colosseumille, mutta katukaupustelijat ja ruotsia puhuvat turistit saivat hänet kääntymään takaisin. Hän piti Roomasta osittain sen takia, että kukaan ei ymmärtänyt häntä, eikä hän ymmärtänyt ketään. Hän sai olla ihmisten seassa tuntematta itseään yksinäiseksi, mutta varsinaisesti hänen ei tarvinnut olla kenenkään kanssa. Hän mietti hetken, ja tajusi tuossa ajatuksessa olevan jotain pelottavan tuttua.

Espanjalaisilla portailla hänen oli hengähdettävä, ja kylmä porras tuntui hyvältä hänen sääriään vasten. Hetken hän nautti olostaan, kunnes hänen näkökenttäänsä tuli jotain, mikä sai happamuuden polttelemaan hänen kielellään. Nuori pariskunta, nainen ja mies. Nainen käveli pari metriä miehen edellä ja huuteli oudolla kielellä olkansa yli. Mies käveli paremman puoliskonsa perässä kantaen kauppakasseja ja nyökkäillen. Onko Rosanna ollut samanlainen?

Villa Borgheseen päästyään Rosanna uskalsi hengähtää. Ehkä hän oli onnistunut kadottamaan vaeltaneet ajatukset. Hän istuutui puiston penkille, ja jottei hän vain näkisi enää mitään merkkejä menneisyydestään, hän sulki silmänsä. Hän pyöritteli kämmenissään maasta poimimiaan tammenterhoja, kuin puristelisi stressipalloa. Hetken kuluttua käsien asento rentoutui, terhot tipahtivat nurmelle ja Rosanna vajosi uneen.

Puistossa nukkuminen oli selvästi virkistänyt rasittunutta Rosannaa, sillä illan laskeutuessa kaupunkiin hän astui ulos hostellihuoneestaan puhdistautuneena, laittautuneena ja hänen kasvoillaan ei ollut enää häivääkään siitä ahdistuksesta, joka häntä päivällä oli vainonnut. Hän oli tehnyt päätöksensä illan suhteen.

Hän oli aiemmin päivällä nähnyt sateenkaarilipulla varustetun baarin San Giovannilla, ja päätti tehdä ennenkuulumattoman tekonsa siellä. Hän ei ollut koskaan käynyt yksin baarissa. Hän ei ollut koskaan vastannut naisten flirttiin, koska kuvitelmissaan hänellä oli ollut Sandra, jolle olla lojaali. Hän ei ollut koskaan lähtenyt tuntemattoman naisen mukaan. 

Nyt

Rosanna alkaa miettiä, mitä vikaa Maríassa muka on? Hän osoittaa selvästi olevansa kiinnostunut. Hän haluaa juoda aamukahvit hänen kanssaan. Hän haluaa Rosannaa. Voiko enempää vaatia? Ja siinä tupakkaa poltellessaan hän päättää jäädä.

Pian María palaa kotiin. Rosanna hymyilee aurinkoisesti, tekee tilaa viereensä ja tarjoaa tupakan. María ottaa Rosannan kainaloonsa. Ja he tulevat elämään elämänsä onnellisesti loppuun asti.

Vai tulevatko? Entäs ne sydämen sirpaleet? Ja entäs minä, tarinamme kertoja? Minulla on kaikki valta. Minä hymyilen paholaisen hymyä ja otan esiin puhelimeni.

Sandra: Hei, missä sä oot, vois nähdä? Kolme sanaa ja tää teksti on valmis. Ikävä!

Rosanna     valitsee    minut.