(Melodia vielä tuntematon, mutta nämä sanat olisi tarkoitettu sopivan sellaiseen rauhalliseen ehkä hieman melankoliseen elämää pohtivaan kappaleeseen. Tätä voi arvioida siltä kantilta katsottuna, eli onko tämä uskottava sellaiseksi balladibiisiksi.)
On olemassa varma tieto,
josta ei poiketa kukaan saa.
Ei tässä maailmassa tiedoton pärjätä voi,
joten hänen täytyy alkaa oppimaan.
Jos vaeltaa näin aavikoilla kuivilla,
ja kanjonien pohjia laahaa,
ei silloin paljoa voi tietää sodista
tai edistää maailmanrauhaa.
*Näin vierähti vuosi jos toinenkin,
kaiken vois tehdä toisinkin.
Jospa tarpoa jaksettais yhä vaan,
pitkin polkuja tämän maan.*
On olemassa paljon muuta,
josta kukaan ei edes tiedä.
On olemassa niin pimeää kuuta,
että aurinko ei paista sinne.
Ja jos joku ratkaisisi tämän arvoituksen,
joka pyörittää koko tätä maata,
hän Nobelin palkinnon saisi,
joten ei sitä toivoa saata.
*Nyt vierähti vuosi jo kolmaskin.
Pitikö sitä oppia jotakin?´
Kauhulla odottaa yhä vaan saa,
kavalaa tulevaa.*
Lennän, juoksen, uin ja etsin.
Minne järki katosikaan?
Toivon, luotan, näen ja löydän.
Ehkä valo vielä paistaa saa?
*Miten monta vuotta tulekaan,
kaikkiaan lopulta olemaan.
Siihen ei vastata moni voi,
vain hiljainen aamunkoi.*
Jää lopulta kysymyksiä ratkaisematta,
monta polkua kulkematta,
auringonlaskua näkemättä,
tienvartta tutkimatta.
*Mutta kun vierähtää vuosi jo sadaskin,
voi aidosti löytää toverin.
Nimittäin perimmäisen sanoman,
omista kokemuksista aidoimman.*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti