Heräämiset

Heräsin aamulla auringon vilkuttaessa minulle verhojen raosta. Linnut olivat jo heränneet ja pitivät meteliä kuin espanjalaisperhe aamupalalla. Venyttelin raajojani ja mieltäni, kelasin mielessäni juuri näkemääni unta, jossa kaksi alastonta kehoa yhtyivät toisiinsa. Kiedoin käteni rakkaani alastoman vartalon ympärille ja suutelin hänen pehmeää niskaansa. Kaikki oli niin hyvin. Kunnes kaikki oli niin huonosti.

Hetkeä aiemmin hän oli ollut niin kaunis ja rietas minun unessani. Hän oli tehnyt asioita, joihin fysiikan lait eivät koskaan venyisi. Hän oli nauranut niin heleästi, nuollut huuliani kuin ahnas pieni kissanpentu, onnellisuusprosentti ei olisi mahtunut suurimpaankaan koordinaatistoon. Ja sitten minun jokainen pykäläni lähti loputtomaan laskukierteeseen.

Hänen kehonsa oli vielä lämmin, yön puna oli yhä hänen poskillaan. Pitelin häntä yhä sylissäni enkä tiennyt mitä tehdä. Kuvittelin veren hyytyvän pisara pisaralta. Lämmön häviävän aste asteelta. Mietin minne hänen tuoksunsa häviäisi – kapseloituisiko se hänen ihohuokosiinsa vai erittyisi viimeistä haisua myöten huoneilmaan ja sekoittuisi sitten kaupungin tunkkaisuuteen, kunnes se ei enää olisi tunnistettavissa?

Hetkeen en osannut kuvitella häntä muuten kuin ruumiina. Mietin näitä epäromanttisen konkreettisia ajatuksia hänen ruumiineritteistään, kunnes tajuntaani alkoi pinttyä se tosiasia, että olin menettänyt hänet iäksi. Kun soittaisin jonkun hakemaan hänet pois, en näkisi häntä enää koskaan. Olisin yksin. Heräisin joka ikinen aamu auringon saatanallisiin säteisiin, lintujen melusaasteeseen, eivätkä ne enää olisi minulle toivotus hyvästä huomisesta, vaan täysin yhdentekeviä.

En voisi enää ikinä haistaa hänen hiuksiaan, suudella hänen pehmeää niskaansa. Kietoa käsiäni hänen vartalonsa ympärille. Vain unissa hän olisi elävä pieni kissanpentuni, ja kiitos minun unieni laadun häpäisisin vainajan yö yön perään. Nämä ajatukset olivat sietämättömiä.

Nostin hänen päätänsä, ja otin sen alta hänen kauhtuneen littanan tyynynsä. Irrotin haalistuneen tyynyliinan, laskostin sen, ja laitoin varoen viereeni sängylleni. Suutelin hänen huuliaan. Nenää, korvia, otsaa. Haistoin hiuksia. Kaulaa, nännejä, napaa. Sivelin sormillani uumaa. Häpyä, polvitaipeita, varpaita. Kävin hänet kohta kohdalta läpi.

Puin ylleni vaatteet. Pihistin hänen yöpöydältään hajuvesipullon, panin sen tyynyliinan sisään. Menin ovelle, katsahdin häneen, ja suljin sitten oven. En edes muista, muistinko peitellä hänet.

60 vuotta myöhemmin. Täytän tänä vuonna ehkä 80 vuotta, korkeintaan 82. Ei sillä niin väliä. Ainoa ajanmittarini on se aamu, jolloin auringolla oli kyllä aikaa vilkuttaa, mutta Juulia ei ehtinyt edes heitä sanoa. Vituttaa niin suunnattomasti. Vielä tänäkin aamuna se saatanan siipiarmeija loilottaa kansallisuuslaulujaan pihatammeni oksalla. Minä olen rupsahtanut, mutta auringon säteet käyvät vuosi vuodelta kirkkaammiksi.

Tänä aamuna minä päätän, että tämän maailman optimismi on kasvanut liian suureksi, ja minun on aika antaa sille tietä. Luovuttaa kiikkutuolini seuraavalle luuperseiselle vanhukselle, lusikkani seuraavalle kuolaavalle kidalle, tohvelini seuraaville liikavarpaille. Olkaa hyvä, ottakaa vain.

Hoitajat hymyilevät minulle, kun vihdoin olen jaksanut riisua aamutakkini ja ylläni on sunnuntaihartauteen sopivat juhlavaatteet. Hoitajat kannustavat, kun vihdoin olen päättänyt lähteä tutustumaan laitoksen ylempiin kerroksiin. Hoitajat hurraavat, kun vihdoin päätän mennä parvekkeelle saadakseni raikasta ilmaa.

Seitsemännessä kerroksessa leijailee hajuveden tuoksu. Parvekkeella vanha, parhaimpiinsa pukeutunut mies haistelee silmät kyynelissä haalistunutta tyynyliinaa. Hoitajat eivät sano mitään, kun mies laittaa tyynyliinan päähänsä ja nojaa itsensä kaiteen yli. Aurinko sammuu ja yksikään lintu ei enää äännähdä.

Ehkä sittenkin puoli vuotta myöhemmin. Minä herään krapulassa komeronkokoisesta vuokrayksiöstäni. Vaikka hankkimani pimennysverhot pitävätkin auringon ivalliset valoviivat ikkunan toisella puolella, tiedän niiden olevan siellä. Vaikka asuntoni on keskellä meluisinta keskustaa, kuulen lintujen kivuliaan kiljunnan mielessäni. Eivät ne jätä minua rauhaan, vaikka kaikki mitä nykyään teen, on niiltä piiloutumista, karkuun juoksemista.

Joka aamu minä käyn mielessäni sen aamun, kun auringolla kyllä oli aikaa vilkuttaa, mutta Juulia ei ehtinyt edes heitä sanoa. Väsyttää niin suunnattomasti. Minulla ei ole voimia eikä halua nousta ylös, pukeutua, mennä ovesta ulos. Mitäpä se hyödyttäisi, ei maailmalla ole minulle mitään tarjota.

Pelkään nukahtaa, en vain jaksa valvoa. En halua ajatella, mutta en minä muutakaan voi. En kykene muistamaan, mutta sitä minä ainoastaan teen. Elän painajaisunta, jossa öisin nukahdan alati syvenevään painajaiseen, herään painajaisesta painajaiseen, ajattelen painajaista, muistelen painajaista.

Tänä aamuna minä jaksan riisua itseni. Tänä aamuna minä lähden tutustumaan kylpyhuoneeseeni. Tänä aamuna minä otan raikkaan suihkun.

Seitsemännen kerroksen pienestä yksiöstä leijailee hajuveden tuoksu. kylpyammeessa nuori, alaston mies haistelee silmät kyynelissä haalistunutta tyynyliinaa. Mies laittaa tyynyliinan päähänsä ja painaa päänsä veden pinnan alle. Aurinko sammuu ja yksikään lintu ei enää äännähdä.

Minä herään. Aurinko vilkuttaa minulle verhojen raosta. Linnut ovat heränneet ja pitävät meteliä kuin espanjalaisperhe aamupalalla. Venyttelen raajojani ja mieltäni, yritän kelata mielessäni juuri näkemääni unta, jota en pysty muistamaan. Kiedon käteni rakkaani alastoman vartalon ympärille ja suutelen hänen pehmeää niskaansa.

Hän on kaunis ja rietas. Hän tekee asioita, joihin fysiikan lait eivät koskaan venyisi. Hän nauraa niin heleästi, nuolee huuliani kuin ahnas pieni kissanpentu, onnellisuusprosentti ei mahtuisi suurimpaankaan koordinaatistoon. Ja sitten minun jokainen pykäläni lähtee loputtomaan nousukierteeseen.

Aurinko vilkuttaa minulle verhojen raosta. Linnut ovat heränneet ja pitävät meteliä kuin espanjalaisperhe aamupalalla. Olenko minä hereillä?