Verenpunaista

Vielä pari viikkoa sitten kaikki oli hyvin. Tai siis silloin minä vielä uskoin omia valheitani ja en kuunnellut vaistojani. Silloin minä vielä vaimensin järjen ääneni, sillä kaikkein vähiten halusin kuunnella sitä. Minun olisi pitänyt olla viisaampi ja arvata kaikki siitä tavasta, jolla Tuomas katsoi Sofiaa. Siinä on aina ollut sellainen aavistus kaipausta ja… ja sitä aitoa rakkautta. Kyllä hän katsoi minuakin rakastaen, mutta sellaisella tavalla kuin katsotaan siskoa tai parasta ystävää. Ei hän minua ole koskaan muuna nähnytkään – ystävänä vain. Se ei riitä minulle, se ei riitä minulle alkuunkaan. Se tuntui siltä kuin joku kääntäisi veistä haavassani, mutta kielsin sen tunteen, sillä en voinut hyväksyä sitä, että hän ei rakastaisi minua. Elin vuosia pelkästään sillä, että tapasimme aina vähän väliä. Se oli minulle ihan tarpeeksi.

Tai sitten nuo olivat taas kehittelemiäni valheita. Ei se ollut minulle todellakaan tarpeeksi. Halusin yhä enemmän koko ajan. Halusin nähdä häntä koko ajan, halusin hänet kokonaan itselleni. Mutta hän kuului Sofialle – sille tekopyhälle lehmälle! Kyllähän minä aina tiesin, että heillä menee hyvin, kun asuvat yhdessä ja heillä tuntuu aina olevan sellainen yhteisymmärryskin, mutta tämä maailmahan on aina ollut pullollaan suhteita, joissa ei ole mukana rakkautta. Niinä hetkinä, kun minä ja hän tapasimme ystävyyden merkeissä ja keskustelimme elämistämme, tunsin todellista rakkautta ja olin maailman onnellisin nainen. Ja tiedän, että hänkin tunsi samoin kuin minä. Hänen täytyi tietää, että minä olin se oikea. Siksi en välittänyt Sofiasta, en välittänyt mistään. Maailma ympärilläni oli vain hämäystä, vain se tunne hänen kanssaan oli aitoa. Ei maailmalla olisikaan ollut väliä, jos se tunne vain olisikin ollut totta. Ja niin se olikin ja tulee aina olemaan – minulle.

Yhtenä päivänä hän sitten soitti minulle ihan innoissaan ja sanoi, että meidän täytyy nähdä – hänellä on hyviä uutisia. Sovimme tapaavamme tunnin päästä tutussa kahvilassamme, jonne on yhtä pitkä matka molempien kotoa. Kaivoin äkkiä vaatekaapistani parhaat vaatteeni ja levitin ne sängylleni. Laitoin lempimusiikkiani soimaan ja purin huultani innostuneena. Vatsassani lenteli varmaan miljoonia perhosia. Kuvittelin mielessäni tapaamisemme, kuten olin kuvitellut kaikki edellisetkin. Heti nähtyään minut hän juoksisi minua vastaan ja sulkisi minut kiihkeään suudelmaan. ”Minä rakastan sinua, en ketään muuta!” hän sanoisi ja minä katsoisin häntä syvälle silmiin ja vastaisin ”Minäkin rakastan sinua!”. Palasin säpsähtäen todellisuuteen, kun kihartimeni piippasi ilmoittaen olevansa lämmennyt tarpeeksi. Hymyilin itsekseni haaveilleni ja sille miten absurdeja ne olivat, mutta samalla uskoin vahvasti, että juuri niin hän tuntee sisällään, ja jonain päivänä hän tulee vielä osoittamaan sen. Ja miksei se päivä voisi olla tänään? Hänhän sanoi, että hänellä on tärkeää asiaa. Malttamattomana nappasin eteisestä laukun ja juoksin ulos asunnostani. Kerkeäisin paikalle juuri ja juuri ajoissa, sillä kuten aina haaveilu oli taas hidastanut minua.

Kun tulin kahvilaan, hän istui jo pöydän ääressä ja vaikutti olevan erittäin syventynyt viinilistan tutkimiseen. Pysähdyin pieneksi hetkeksi katselemaan häntä ja suuri ilo ja tyyneys valtasivat minut. Seistyäni siinä jonkin aikaa päättelin viereisessä pöydässä istuvien katseita, että vaikutan hieman oudolta ja kävelin vihdoin hänen luo. Minulla oli erittäin kepeä olo. Sanotaanhan, että rakkaus antaa siivet. Istuuduin häntä vastapäätä ja hymyilin leveästi. Hänkin hymyili. Ei täysin sellainen vastaanotto, mistä aina unelmoin, mutta silti melkein yhtä ihana. Hän sanoi tilanneensa meille jo viinipullon ja kertoisi uutisensa kuulemma vasta sitten, kun se saapuisi. En meinannut malttaa odottaa ja räpläsin hermostuneena rannekoruani samalla, kun hän kertoili niitä näitä työkavereistaan. Lopulta viinipullo saapui, ja huokaisin helpottuneena. Se kuulosti varmaan siltä, kuin olisin ollut tukehtumaisillani ja nyt saanut vihdoin happea. Hän kaatoi molempien lasit täyteen kallista verenpunaista viiniä ja hymyili salaperäisesti. En meinannut pysyä nahoissani ”No kerro jo se uutisesi!” huudahdin lopulta. ”Noniin, tiedäthän sinä, että minä ja Sofia ollaan oltu yhdessä jo kohta neljä vuotta..” hän aloitti. En pystynyt keskittymään hänen sanoihin, ”Menisi jo asiaan” mietin. Olin varma, että hän sanoisi ”Mutta meidän täytyy kuitenkin erota, sillä rakastan oikeasti sinua. Olen rakastanut kaikki nämä neljä vuotta”. Hukuin hänen katseeseensa ja en kuunnellut kunnolla hänen selityksiään. Annoin hänelle aikaa löytää rohkeutta sanoakseen asiansa.

”… Ja niin minä siis vihdoin kosin häntä! Häät ovat kuukauden päästä ja sen jälkeen me muutamme vihdoin pois meidän nykyisestä pikku asunnostamme omakotitaloon Vantaalle. Tietenkin meidän täytyy ottaa laina, mutta meille molemmille on tiedossa työpaikka Helsingistä, niin eiköhän se hoidu alle 15:ssa vuodessa. Tai niin meille sanottiin pankissa..” Katsoin häntä kuin mielipuolta. Olin musertunut ja epäuskoinen. ”Muutatko sinä pois Rovaniemeltä? Mutta miten..” ”Ainiin! En kertonut vielä parasta osuutta”, hän jatkoi niin innostuneena, että unohti vastata kysymykseeni.  ”Sanoinhan tämän olevan jymyuutinen. Elikkä – Sofia on kaiken lisäksi raskaana! Nyt minulla tulee viimein olemaan oikea perhe, josta olen aina haaveillut. No mitäs sanot? Saat kyllä onnitella minua!” hän sanoi vitsikkäästi. 

Keräsin kaikki voimani saadakseni jotain ulos suustani ”Jymyuutinenpa hyvinkin..” sanoin lopulta. Minua oksetti. Nousin äkkiä pystyyn ja kaadoin vahingossa viinilasillisen päälleni siinä samalla. Verenpunainen väri tahri uuden valkoisen puseroni ja tunsin itkun olevan kurkussani. ”Leena mikä sinulle nyt tuli? Sinun paitasi..” Soin hänelle nopean tuskantäyteisen katseen ja juoksin kahvilasta ulos niin nopeasti kuin ikinä pääsin. Pysähdyin vasta kotipihallani hengähtämään. Sydämeni takoi niin lujaa, että tuntui kuin se ponnahtaisi kohta irti rinnastani. Sitä minä olisin halunnutkin.

Menin sisälle asuntooni ja heti suljettuani ulko-oven perässäni purskahdin toivottomaan itkuun. Tietenkin olin tiennyt totuuden koko sen ajan, en vain ollut halunnut myöntää sitä. Ainut millä tässä elämässä on väliä, on se, että minä rakastan häntä. Olin luonut meille päässäni unelma suhteen ja jos minulta kysytään, uskoin vakaasti, että me käytännössä seurusteltiin. En ole välittänyt siitä kuinka paljon tulisin kärsimään, kun tälle teeskentelylle tulisi viimein loppu. Olin valmis kaikkeen. Tiesin myös aina mitä täytyisi tehdä, jos hän ei rakastaisikaan minua. En tosin ikinä ajatellut sitä paljon, sillä se vaihtoehtohan oli mahdoton. Mutta nyt mieleeni piirtyi selvästi juuri se, miten minun tulisi toimia ja siitä hetkestä lähtien en pystynyt enää ajattelemaan mitään muuta.

Katkonainen hengitykseni oli tasoittunut, sillä minut oli vallannut päättäväisyys. Otin puhelimen käteeni ja soitin Tuomakselle. ”Leena tässä. Kuule anteeksi äskeinen rektioni, minulle tuli yllättäen vain tosi paha olo. Taidan olla raskaana, sitä näyttää nyt olevan liikkeellä. Ei, en toki vitsaile.  Tule nyt meille, niin kerron sitten tarkemmin. Meillähän on nyt paljon puhuttavaa, kun sinun juttusi siellä kahvilassakin jäi kesken. Noniin, nähdään kohta. Moi.” Tunsin adrenaliinin virtaavan suoniini ja tunsin valtavaa vihaa, rakkautta, onnellisuutta, epätoivoa – kaikkea sekaisin. Kaivoin esiin komeron perukoille piilottamani puisen laatikon. Avasin sen ja nostin siitä kauniin kiiltävän käsiaseeni. Olin hankkinut sen itsesuojelumielessä. Asunhan yksin ja, kun en ole oikein koiraihmisiä, ase tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Katsoin sitä nyt ja puristin sen tiukasti käteeni. Tiesin, että se, mitä aioin tehdä, olisi ainoa oikea vaihtoehto.

Ovikello soi. Avasin oven ja tervehdin Tuomasta iloisesti. Pyysin häntä käymään peremmälle ja istumaan olohuoneeseen. Hän istahti sohvalle ja oli juuri sanomaisillaan jotain, kun minä astuin huoneeseen ja hän näki aseen kädessäni. ”Mitä sinä..” hän aloitti huvittuneena, mutta kun osoitin häntä aseella ja käskin olemaan hiljaa, hänen kasvoilleen levisi kauhu. ”Leena, mitä sinä teet?” ”Minä rakastan sinua” sanoin vihdoin ja hetken tunsin itseni todella heikoksi. Ase osoitti minne sattuu, kun käteni alkoi täristä vimmatusti, ja minun täytyi lopulta ottaa tukea pöydästä. Hän yritti käyttää tilaisuutta hyväksi ja nousi ylös sohvalta. Kokosin itseni äkkiä ja suuntasin aseen taas häntä kohti. ”Ei askeltakaan! Kuulitko, ei askeltakaan!” huusin melkein hysteerisenä. Hän nosti kädet pystyyn ja puhui minulle kuin hullulle ”Leena, rauhoitu. Kaikki on hyvin, sinun pitää nyt vain rauhoittua.” Hän otti pieniä askelia minua kohti. ”Tietenkin minä vain vitsailin aiemmin, tietenkin minäkin rakastan sinua!” hän ilmoitti hermostuneesti naurahtaen. 

En uskonut häntä. Nyt kun totuus oli viimein valjennut minulle mikään, mitä hän sanoisi minulle, ei muuttaisi mitään. Hän ei rakasta minua. Ja hän saa maksaa siitä. ”Ei askeltakaan minä sanoin!" toistin. ”Kaikki järjestyy, minä jätän Sofian ja me mennään naimisiin! Anna vain ase minulle”, hän jatkoi ja käveli yhä lähemmäksi minua. En voinut uskoa, että hän kykenee suoltamaan tuollaista palturia. ”Minähän kielsin sinua liikkumasta, sanoin ja vein käteni liipaisimelle. Silloin hän otti pari päättäväistä askelta ja riuhtaisi aseen kädestäni. Tuijotin häntä tyrmistyneenä sekunnin murto-osan verran ja sitten ryntäsin äkkiä keittiöön. Riuhtaisin veitsen telineestä ja pitelin sitä pystyssä, kun hän astui perässäni keittiöön. ”Mitä sinä nyt? Ei kannata yrittää mitään, ase on nyt minulla!” hän huudahti. En antanut mitään arvoa hänen sanoilleen.

”Aaa..!” huusin ja valahdin lattialle. ”Mitä sinä oikein teit!” hän huusi järkyttyneenä. Hän ryntäsi heti luokseni ja laski aseen viereeni. Hänen kätensä tahrautuivat vereen, kun hän veti veitsen kyljestäni ja yritti painaa haavaani. Viimeisillä voimillani hapuilin aseen käteeni ja sen jälkeen toimin vaiston varassa.  Kaikki sujui todella nopeasti. Tähtäsin ja ammuin. Hän katsoi minua silmiin, ja kaatui sitten viereeni. Kaikkialla oli verta. Minua huimasi ja vapisin, mutta minut valtasi sairas onnellisuus. Nyt kukaan ei saisi häntä. Suutelin viimeisillä voimillani hänen sinisiä huuliaan ja suljin silmäni. Kaikki oli verenpunaista.

http://weheartit.com/