Ihmisillä on lukemattomia kriteerejä heidän tulevistaan aviomiehistään ja -vaimoistaan. Pitää olla tällainen pituus, paino ja hiukset, tällainen vuosipalkka, tällainen talo. Pitää tietää kulttuurista, pitää omistaa tällainen auto. Pitää osata valita oikeanlainen viini tällaiseen illalliseen, pitää olla tällaisia ystäviä. Tai sitten pitää vain lukea. Minun kriteerini tulevasta aviomiehestä tuntuu maailman helpoimmalta, kaikkihan täällä osaavat lukea.
Miksi minä silti yhä olen yksin, kolmenkympin huonommalla puolella? Äitini sanoo, että nenä kirjassa en voi nähdä niitä lukemattomia mahdollisten lapsieni mahdollisia isiä. Äitini sanoo, että kirjahyllyni ovat minun nunnaluostarini. Äitini sanoo, että vaniljantuoksuiset kirjastonkirjat ovat yhtä varma ehkäisykeino kuin sterilisaatio. Mutta en minä voi naida miestä, joka lukee vain pornolehden vessanpöntöllä, tai vielä pahempaa, kolmen ruudun sarjakuvan aamupalapöydässä. En väitä, että niissä kummassakaan olisi mitään pahaa, kaikkihan niitä lukevat, mutta en minä oppinut lukemaan vain voidakseni katsella naisten vakoja tai housuttomia ankanpoikia.
Aina kaksikymppisestä lähtien minä yritin löytää lukevan miehen perinteisin keinoin arkeni keskeltä: perjantai-iltaisin lähdin tyttökavereideni kanssa baareihin ja clubeihin, ja vielä seuraavan aamun krapulassakin jaksoin pukeutua säädyllisesti lähtiessäni ostamaan itselleni aamupalaa. Hymylläni sain kyllä miehet vaihtamaan katseita kanssani, ja joskus rohkeimmat ja humalaisimmat tulivatkin juttusille. Joskus soin heille tanssin tai kaljan tarjoamisen ilon, mutta lupaavasti alkanut flirttailu loppui yleensä siihen, kun keskustelu kääntyi harrastuksiin ja minun olohuoneeni nunnaluostariin. Noin kaunis nainen on tarkoitettu esiin seurapiireihin, ei kirjaston tunkkaiseen tuoksuun.
Kolmenkympin kriisissä, yhä vailla miestä minä sitten näppäilin kaverini suosittelemana itseni nettitreffipalstalle ja loin itsestäni profiilin kaikkien nähtäväksi. Myönnän, että aluksi epäilin koko juttua ja tunsin itseni lähinnä naurettavaksi, ja auttamattoman vanhaksi. Sitten alkoi olla melko selvää, että minä todella olin vain naurettava ja auttamattoman vanha, sillä kukaan ei ottanut minuun yhteyttä. Kun rohkenin perinteeksi muodotuneella sunnuntaibrunssilla Coffee Housessa kysymään kaveriltani asiasta, hän selvensi: Älä kerro mieltymyksestäsi kirjoihin. Mutta haluan vierelleni ihmisen, joka rakastaa minua juuri sellaisena kuin olen, eli mieltyneenä kirjoihini. Poista listasta kaikki oudot ja vieraat nimet, kuten vaikka tuo Marquez, ei sitä kukaan kuitenkaan tiedä. Ensinnäkin, sukunimi on García Marquez, ei vain Marquez, ja toiseksi, sehän on koko Latinalaisen Amerikan mahtavin kirjailija. Äh, tehdään kompromissi ja jätetään listaan vain muutama trendinimi, okei? Miten ois, Puhdistus? Se on nyt in.
Poistettuani sisimmän itseni jopa nettiavaruudesta tajusin, että kukaan ei halua minua omana itsenäni, ainoa mitä tarvitsen on nätti naama ja hyvä perse. Aloin saada viestejä useilta miehiltä, joista viiden kanssa suostuin treffeille. Ensimmäinen ilmoitti aikaisesta herätyksestä ja pakosta päästä juuri nyt nukkumaan omaan sänkyyn vasta sitten, kun olimme olohuoneessani ja hän näki kirjahyllyni. Toinen muisti tärkeän tapaamisen vasta sitten, kun olin kertonut ravintolan pöydässä pitäväni enemmän Hamletista kuin Romeosta ja Juliasta. Kolmas päätti kääntyä jo kahvilan ovella nähdessään minut lukemassa Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinaa häntä odotellessani. Neljäs unohti tulla treffeille, koska olin ehdottanut paikaksi kirjaston kahvilaa. Ja sitten tuli viides.
Olin jo niin epätoivoinen, tiedostaen että elin viimeisiä turvallisia vuosiani saada lapsia, että päätin antaa periksi kriteereissäni ja elämäntyylissäni ja antautua valtavirtaan: valitsin tapaamispaikakseni trendikkään ja lompakkoa häikäilemättömästi raiskaavan ravintolan Helsingin keskustasta, pukeuduin siveellisesti mutta vihjailevasti uunituoreisiin merkkikaupalta tuoksuviin vaatteisiin ja otin laukkuuni mukaan sielunpeilini Ylpeyden ja Ennakkoluulon sijaan vain pienen pyöreän meikkipeilin, josta vilkuilin maalattua naamaani tasaisin väliajoin odotellessani tulevaa koitosta. Olin karistanut mielestäni haaveet tavata sen oikean Herra Darcyn ja opetellut tyytymään b-luokan urokseen, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan on suostunut tapaamiseen samoista syistä: saadakseen helpon parisuhteen ja kelvollisen puoliskon maksamaan asuntolainaa ja kasvattamaan lapsia. Yksinkertaista ja tylsää, yksinkertaisen tylsää.
Niin hän sitten astui eteeni ja sanoi: Sä olet Hanna S. Hän istui alas ja näytti vaivaantuneelta. Hän katsoi otsa rypyssä minun vaatteitani ja punattuja huuliani, katsoi sitten ympärilleen kiiltäviä lattioita ja kallista taidetta seinillä. Hän ryki kurkkuaan ja suoristi solmiotaan. Tilataanko? Nyökkäsin. Kiusaantunut hiljaisuus. Yritin tulkita hänen ilmeitään, vaatteita, eleitä. Hän ei kuulunut tähän ympäristöön. En minäkään. En varsinkaan minä. Tiesin, ettei tästä tule sitten yhtään mitään, ja tiesin, ettei lompakkoni kestä istua näin kalliissa paikassa turhan takia. Niinpä rohkaisin mieleni ja sanoin: Kuule, ei tästä tule mitään. Anteeksi kuinka? Lähdetään pois. O-okei. Murtunut katse ja itsetunnon romahdus kävivät edessäni kun nousimme pöydästä ja lähdimme.
Oli vasta alkuilta, loppupäivä, mikälie, ja kadut olivat yhä elossa, monet kaupat yhä auki, kun me kaksi liian hienoissa vaatteissamme kuljimme pitkin mukulakivikatua. Vaivaannus oli liian suuri ja epämukavuus korvia kuumottavaa, ja päätin antaa itseni ilmi. Samahan se on, peli on jo menetetty. Haittaako jos poltan yhden röökin? Kaikki naisellinen hienouteni mureni katukivien rakoihin, kun kaivoin nahkalaukustani askin halvinta menthol-tupakkaa ja tulitikut. Ensimmäiset henkoset, aah. Katsoin miestä silmiin ja hän hymyili minulle. Haittaako jos mäkin poltan yhden? Ole hyvä, sanoin ja ojensin askiani. Hiljaisuus ja tupakansavu kiemurteli välissämme kun istuimme kivitalon ikkunalaudalle nauttimaan paheistamme. Mennäänkö kaljalle? kysyin leikillisesti, kokeillen miehen kulmia, odottaen miehen muistavan sukujuhlat tai aikaiset heräämiset, kenties koiran ulkoiluttamisen pakottaman aikaisen kotiinpaluun. Mies alkoi nauraa ja puhalsi savut suoraan naamalleni.
Mistä tässä nyt oikein on kyse? se sanoi huvittuneena. Helpottuneena?
Kaljatuoppien ääressä kerroin hänelle kaiken. Olin kuin poliisikuulustelussa vaikkei poliisi kysynytkään yhtään mitään. Kuormasin hänen päälleen kaiken sen teeskentelyn, kaikki ne epäonnistuneet treffit ja lopuksi paljastin nunnaluostarini, sterilisaationi, rakkauteni kirjoihin. Alkoholin vapautuessa elimistööni en viitsinyt enää edes hävetä. Levitin pöydälle meidän välillemme kaiken itsestäni.
Kyllä mä ton kaiken tiesin.
Miten niin tiesit? Onko tämä nyt jotain pilaa? Kuka sä oikein olet?
Sä olet se nainen, joka käy sunnuntaisin Coffee Housessa brunssilla sen mustahiuksisen naisen kanssa. Mä olen töissä siellä. Sä aina tulet sinne etuajassa, tilaat kahvin ja menet siihen yhteen ja samaan pöytään, kaivat laukustasi aina uuden kirjan ja luet sitä kunnes sun avec saapuu.
Stalkkaatko sä mua?
En, se sanoo nauraen. Musta on vaan jännää katsoa mitä kirjoja sä luet. Ja sit yks päivä mä huomasin etsiväni kirjastosta samaa kirjaa kuin mitä sä luit edellisenä sunnuntaina.
No mitä mä luin? Mitä sä luit?
Sä luit Sinisen baretin tangoa.
Robert Alftan?
Just se.
Miks mä en muista sua? kysyn häveten itseäni.
En mä tiedä, mä oon vaan tarjoilija.
Mut oonhan mäkin vaan kirjastotäti.
Silti sulla on rahaa käydä kahdella kahvilla joka sunnuntai ja viedä miehiä kalliisiin ravintoloihin.
Muut kuus päivää viikossa mä sit juonkin vaan Pirkan kahvia ja ravintoloissa ilmeisesti vaan pyörähdän, tilaamatta kuitenkaan mitään.
No, on ihmisillä kummempiakin tapoja.
Kuten?
Kytätä asiakkaitaan ja kuunnella niiden keskusteluja nettitreffipalstoista ja kirjoista, joiden lukeminen ei ole tyylirike.
Mmm, mä muistan ton keskustelun.
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin mun mielestä Puhdistus ei millään tasolla vedä vertoja muulle Oksasen tuotannolle, ja ihmettelen, miten siitä tuli sellainen hitti.
Okei, wow, hidasta, mä en pysy enää kärryillä. Mies joka lukee.
Onko se pahakin tyylirike?
Paha, todella paha. Milloin sä aiot kosia mua?
( kirjoitin tän kaiken vähän kiireessä ja yhdeltä istumalta ja mielestäni loppu on todella kliseinen ja todellakin tyylirike. Mutta oli ihanaa saada pitkästä aikaa jotain kirjoitettua.. )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti