Kohti ääretöntä ja sen yli

Tiedän, että unelmoin. Tiedän, että tämä on unelmaa vain. Miksi kaikki sitten tuntuu niin todelta? Miksi en voi herätä, vaikka kuinka nipistän itseäni. Tunnen jo mustelman muodostuvan käteeni, mutten siltikään herää. En edes halua herätä. Käsittämättömän painava pelon harso taakkanani on vain vaikea nauttia, iloita mistään. Hauraat unelmani eivät kerkeä ottaa ensiaskeliansakaan, kun maailman julma käsi kaataa ne kumoon. On vain muta ja ne.

Jään makaamaan paikalleni mutalammikkoon. Aivan hiljaa. Täytyy olla huomaamaton, sudet eivät saa tulla. Ne eivät saa varastaa minulta elämääni. Painan pään rintaani ja juoksen. Juoksen eteenpäin niin kovaa, että hiekkakin karisee hiuksistani. Mutta pitelen tiukasti kiinni unelmistani. En anna tuulen viedä niitä, sillä ilman niitä sieluni on myyty. Kaukana horisontissa näen torahampaan välähdyksen. Nyt on korkea aika.

Nojaudun paksun tammen karkeaa kuorta vasten ja suljen silmäni. Upotan kynteni pehmeään puunkuoreen ja tiukennan otettani. Pidän kiinni henkeni edestä. Jos joskus, pian, tämä matoinen ruumiini jää taakse, se ei tule olemaan suuri menetys. Minulla on vieläkin unelmani, haaveeni, ajatukseni. Niin kauan kuin otteeni ei lipeä niistä, olen aina olemassa. Ne määrittävät korkeimman asteen minuuteni, en halua päästää irti.

En enää pysy pystyssä. Maa luisuu jalkojeni alta. Painaudun entistä tiukemmin puuta vasten. Nyt on tosi kyseessä. Nyt on ratkaiseva hetki, en saa luovuttaa. Tunnen itseni kuitenkin niin voimattomaksi, niin riittämättömäksi. Pakokauhu ja hysteria valtaavat mieleni. Otan lapion ja alan häätää niitä – ne sotkevat unelmani. Enkä minä anna minkään tahrata ja repiä sieluani kappaleiksi. Vaikka se onkin jo täynnä koinsyömiä, en salli enää yhtäkään luodinosumaa. Sillä kun sydämeni vuotaa verta, sieluni lainehtii. Ja pienen lukitun portin avaimenreiästä se hukuttaa myös unelmani.

Huudan. Miksi jokin on niin lähellä, mutta silti niin kaukana? Arvostan unelmiani, jumaloin niitä. Mutta samalla kohtelen niitä kuin maailman pahinta saastaa. Miten saatoinkaan alistua moiseen rikokseen. Se minä olen – rikollinen. Viattomien unelmien massamurhaaja. Käännän päätäni äkisti sivulle ja käännän uuden lehden. Nyt on uusi päivä. Vai vanhako sittenkin? Vai toistaako kaikki lopulta samaa kaavaa?

Puren huultani ja valahdan alas. Puu katoaa takaani ja tömähdän maahan. Se on poissa. Puu on poissa. Unelmani poissa. Kaikki poissa. Tunnen kuitenkin jonkun kutittavan hellästi selkääni. Nousen ylös ja tarkastelen kohtaa, jossa puu ennen kasvoi. Siinä on pieni vihreä taimi. Se on niin pieni, että sen voi hädin tuskin havaita, mutta kuitenkin. Taimi säteilee ja hohkaa elinvoimaa. Se on taistelijaluonne. Se on pieni, mutta se tulee vielä nousemaan. Se näyttää vielä maailmalle, että se pystyy siihen. Uusi pieni unelma. 

 

http://weheartit.com/